Panttivankeina 140 päivää: Atte ja Leila Kaleva katselivat nauravien terroristien kanssa Kung Fu Pandaa ja muita piirrettyjä – ”Tilanne oli absurdi”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© niclas mäkelä / otavamedia
”Tällaisen kokemuksen jälkeen joko erotaan tai vahvistutaan. Me vahvistuttiin”, Kalevat kertovat Seuralle.

Kun Leila Kaleva, 41, puhuu, hänen miehensä Atte Kaleva, 39, kuuntelee. Sitten Atte koskettaa Leilaa kevyesti ja ottaa puheenvuoron.

”Tässä täytyy ottaa tilaa, että saa äänensä kuuluviin”, Atte sanoo ja katsoo lämpimästi Leilaa. ”On vain hyvä, että minulla on tällainen vahvatahtoinen vaimo.”

Atte Kaleva on juuri saanut valmiiksi jihadismia ja terrorismia käsittelevän kirjan. Sama aihe vei heidät viisi vuotta sitten Jemeniin matkalle, jonka aikana heidät kidnapattiin.

Tuolloin Atte keräsi Jemenissä materiaalia väitöskirjaansa. Leila oli tullut maahan vain lyhyelle visiitille Aten luo joulun aikaan.

Yhdessä silmänräpäyksessä 21. joulukuuta 2012 matka muuttui 140 päivää kestäneeksi panttivankeudeksi.

Miten tuollaisesta kokemuksesta selviää järjissään ja säilyttää parisuhteensa?

Vain kaksi faktaa

Huone oli niin matala, että siinä ei voinut seistä suorana. Lattialla oli ohuet patjat. Juuri muita kalusteita ei ollut.

”Aika normaali asumus Jemenin maaseudulla. Ei luksusta, mutta ei myöskään tavanomaista kurjempaa”, Atte Kaleva kuvailee olosuhteita, joissa heitä pidettiin panttivankeina.

Siihen normaali sitten loppuikin.

Atella oli kahleet, vartioilla kalashnikovit. Jatkuva paikallaanolo ja kuolemanvaara kävivät voimille. Kalevan pariskunnan lisäksi samoissa tiloissa oli suuren osan ajasta vankina myös itävaltalainen Dominik Neubauer.

”Pahinta oli se, että itsellä ei ollut mitään valtaa kontrolloida tapahtumia”, Atte sanoo.

Aluksi hän yritti, koska niin sotilas tekee. Hän oli tuohon aikaan kouluttajana Porin prikaatissa.

Kolme ensimmäistä päivää Atte rakensi mielessään erilaisia toimintamalleja ollakseen valmis, jos jotain tapahtuu.

Hän varautui kaikkeen: Olisivatko he huoneessa vai ulkona? Missä jihadistit seisoisivat? Kumpaa kättä nämä pitivät rynnäkkökiväärinsä kahvassa? Olisiko lähistöllä autoja? Mitä hän sanoisi Leilalle ja Dominikille, että he pystyvät yhdessä pistämään vastaan mahdollisimman paljon.

”Ajattelu rauhoitti. Koin olevani kartalla siitä, mitä voi tapahtua.”

Hyvin pian Atte kuitenkin lopetti tapahtumien mallintamisen. Mitä enemmän yritti ennakoida, sitä monimutkaisempia ajatushimmeleitä hän rakensi.

”Omat tunteet alkoivat heittelehtiä sen mukaan, mitä kuvitteli tapahtuvaksi. Tuli pessimistiksi tai ylioptimistiksi – se oli kuluttavaa.”

Atte ja Leila päättivät pitäytyä pelkissä faktoissa. He eivät tienneet, missä olivat tai minkälaisiksi pelinappuloiksi olivat joutuneet terroristien käsissä.

Faktat olivat nämä: He olivat vankeja. He olivat hengissä.

Toistemme peilejä

Näiden kahden tosiasian varaan he rakensivat selviytymisensä.

”Kyse on epävarmuuden sietokyvystä. Ihan samasta asiasta, mitä arjessakin tarvitsee, mutta panttivankina vain moninkertaisesti enemmän. Jokainen päivä lähtee liikkeelle siitä, että tänään olen hengissä”, Leila kuvaa.

Kidnappaajilla oli täysi valta ulkoisista tapahtumista. Mutta vankien mieleen se valta ei ulottunut.

”Minä itse päätän, mitä pääni sisällä tapahtuu. Toisaalta tuollaisessa tilanteessa kaikki tunteet korostuvat. Vartijoita alkaa helposti pelätä ja vihata. Tunteita ei kuitenkaan pidä jäädä vatvomaan, sillä se ei auta.”

Laila ja Atte Kaleva

Vankeudessa päivärytmi oli tärkeä: yö nukutaan ja päivä valvotaan, vaikka ne viettäisiin paikoillaan samalla patjalla. ”Ilman rytmiä päätä on vaikea pitää kasassa”, Atte Kaleva sanoo. © NICLAS MÄKELÄ / OTAVAMEDIA

Kalevat harjoittivat mielen hallintaa kumpikin omalla tavallaan.

Atte keskittyi hengitykseen.

”Laskin ykkösestä kymppiin ja aloitin alusta. Se ei johda mihinkään, mutta rauhoittaa. Siinä pystyy katselemaan omaa mieltään, ajatusten virtaa jäämättä mihinkään tunteeseen kiinni.”

”Tuollainen hengittely ei ole minun juttuni. Mieluummin kontrolloin ajatuksiani tietoisesti. Jos esimerkiksi pelkäsin niin, että kädet tärisivät, auttoi, kun pumppasin kämmeniä nyrkkiin ja auki”, Leila sanoo.

Eniten heitä auttoi toistensa seura ja vaikka se, että toinen saattoi lämmittää kahleita.

Molemmat kävivät vankeuden aikana pohjamudissa, mutta toisen avulla sieltä pääsi ylös.

”Me olimme toistemme peilejä”, Leila sanoo.

”Itse ei nimittäin välttämättä huomaa, kun hihna alkaa luistaa. Toinen näkee sen helpommin ja voi sanoa, että koitas skarpata”, Atte täydentää.

Piirrettyjä yhdessä

Heidän vartijansa olivat äärimuslimeja, jotka olivat uskonsa takia valmiit raakaan väkivaltaan.

”Heillä ei kuitenkaan ollut tarvetta pelotella meitä”, Leila sanoo.

Atte osaa arabiaa ja käytti kielitaitoaan heidän inhimillistämiseensä vangitsijoiden silmissä.

”En halunnut vain alistua vaan saada vartijat ajattelemaan, että olemme ihan mukavia ihmisiä. Ehkä meidän tappamisestamme tulisi siten vaikeampaa.”

Kontaktin rakentamisesta oli seurauksena esimerkiksi se, että he katselivat Kung Fu Pandaa ja muita amerikkalaisia piirrettyjä kaappaajien kanssa.

”Nämä Al-Qaidan terroristit istuivat kanssamme teetä juoden ja piirretyille naureskellen. Tilanne oli absurdi.”

On helppo uskoa, kun Kalevat sanovat olevansa luonteiltaan kiihkottomia. Myös Leilalla on takanaan asepalvelus.

Kumpikaan ei edes normaalioloissa päästä tunteitaan sahaamaan ylös alas.

”Jopa panttivankina oli helppo olla, kun kumpikin reagoi asioihin samalla tavalla. Toisen reaktiot tuntuvat loogisilta ja järkeviltä. Se on vahva rakennuspalikka parisuhteessa”, Atte sanoo.

Se heissä on erona, että Leila on toiminnan ihminen, Atte pohdiskelija.

”Toimettomuus ei ole minulle helppoa. Atte sen sijaan tykkää istua ja puhua. Panttivankeudessa pysyin kerrankin paikoillaan, kun hän puhui.”

”Minä olen meillä se, joka puhuu enemmän myös tunteista. Joskus Leila turhautuu, että vieläkö tästä pitää jauhaa, eikö asia ole jo selvä?”

Edes panttivankeuden kaltaisessa äärimmäisessä paineessa toisesta ei tullut esiin mitään yllättävää.

Kiire sillalle

Aten ja Leilan ensikohtaaminen vuonna 2001 ei kielinyt yhteisestä tulevaisuudesta.

Molemmat opiskelivat tuolloin Teknillisessä korkeakoulussa. Leila oli viittä vaille valmis, Atte opintojen alussa.

Atte ei elätellyt luuloja, että Leilan kaltainen ylempien kurssien kaunotar kiinnittäisi häneen huomiota. Varsinkin, kun hän juuri sillä hetkellä seisoi soppatykissä.

”Kävelin ohi, kun Atella oli teekkarien laskiaisriehan jäljiltä soppatykin pesuoperaatio meneillään. Minulla oli silloin muut kuviot mielessä.”

Kun he tapasivat yhteisten tuttujen kautta taas 2009, se oli menoa. He lähtivät melkein saman tien yhdessä lomalle, sillä reissussa oppii toisesta eniten.

Leilaa tosin epäilytti matkan kohde, Iran.

”Minulle oli muodostunut median kautta maasta tietty mielikuva. Se osoittautui liian yksipuoliseksi, kun tutustuin sikäläisiin. Vastaan tuli emansipoituneita naisia ja länsimyönteisyyttä.”

Atte aikoi yllättää Leilan kosimalla häntä Isfahanin kaupungin kauniilla sillalla 25.3. Oli tärkeää saada juuri tuo päivämäärä sormukseen, sillä se rimmaisi Leilan syntymäpäivään 23.5.

Hanke oli mennä myttyyn.

”Olimme illalla ravintolassa syömässä, mutta ruoan tulo kesti hirvittävän kauan. Ruokailu on Iranissa yhteisöllistä ja iloista – ja kello kävi. Vain juoksujalkaa ehdimme sillalle ennen vuorokauden vaihtumista.”

Leila ei vastannut kyllä vaan ryhtyi pohjustamaan pitkää vastausta. Ensi kertaa Aten mieleen tuli, että Leila voi myös kieltäytyä.

Pelko oli turha.

”Ei noin isoon kysymykseen voi vain töksäyttää ’kyllä’. Atte ansaitsi perusteellisen vastauksen.”

Rupea töihin!

Nämä onnellisetkin hetket tuli käytyä uudestaan läpi panttivankeuden aikana.

”Ei siellä tuntenut pelkkää pelkoa. Elimme yhdessä läpi laajan tunneskaalan”, Leila sanoo.

He eivät kuitenkaan osanneet varautua siihen, että vapautumisen jälkeen he joutuisivat niin suuren huomion keskelle.

”Tuntui ahdistavalta, kun ei voinut palata samaksi yksityishenkilöksi, joka oli aiemmin ollut.”

Kotona vapaudessa heitä auttoivat täsmälleen samat asiat kuin vankeudessakin: toisen tuki ja arjen rutiinit. Terapiaa heille ei juuri tarjottu, eivätkä he sitä kaivanneet.

Töihin paluu oli molemmille parasta lääkettä, ja kollegoiden mutkaton vastaanotto tuntui hyvältä.

Atte istui varuskunnan ruokalassa, kun henkilöstöpäällikkö tuli läppäämään olalle: ”Olet hengissä, hieno homma! Mene hakemaan varusteet ja rupea töihin.”

Leila on niputtanut panttivankeuden kokemukseksi, joka nyt vain tuli vastaan.

”Vastoinkäymisissä voi keskittyä negatiiviseen ja ottaa sen taakaksi. Tai sitten voi miettiä, mitä eväitä ja oppia siitä sai.”

Tärkein asia heille on ollut se, että kokemus vain vahvisti parisuhdetta.

”Tällaisen jälkeen joko erotaan tai vahvistutaan. Me vahvistuttiin. Ei ole painetta jonka alla Leila ei toimisi loogisesti ja järkevästi. Sellaisen ihmisen kanssa on kivaa elää.”

Atelle kokemuksesta on se seuraus, että se teki hänestä tiettävästi maailman ainoan jihadismin tutkijan, joka on ollut jihadistien vankina.

 

Atte ja Leila Kalevan kuvausvaatteet:Feminett ja Marks&Spencer

X