Sadat lättähatut kuljettivat suomalaisia vuosikymmenten ajan - nyt lättähatun kyyti on harvinaista herkkua
Nostalgiajunassa syödään kalakukkoa ja lisätään vesipumppuun jäähdytysnestettä. Lättähattu palaa radalle muutaman kerran vuodessa.
Lättähattu on saapunut raiteelle yksi ja asemalta nousee lisää väkeä.
Lättähattu seisoo puolimatkan krouvissaan Joensuun rautatieasemalla. Se näyttää vihreävalkoisen InterCity-junan kupeella kovin pieneltä ja vaatimattomalta, raihnaiseltakin. Lättähatut poistuivat raiteilta 28 vuotta sitten, mutta ne palaavat raiteille muutaman kerran vuodessa, ja silloin niissä on mahdollisuus matkustaa ja silloin voi myös pukeutua vuosikymmenien takaisiin vaatteisiin.
Kun nousee lättähattuun ennen Joensuuta Kuopiossa klo 8.15, juna on jo lämmennyt, sillä se on lähtenyt Jyväskylästä jo 5.25. On riisuttava takki.
Vaunussa on imelä vanhan junan tuoksu. Pilvien lomasta pilkistelevä aamuaurinko paljastaa harmaat tahrat ikkunoista. Vain joka toisessa kellastuneen katon lampussa palaa valo.
Penkkien vihreistä plyysipäällysteistä ei löydy tahroja eikä palaneenreikiä, vaikka vaunu on entinen tupakkavaunu.
”Päällysteet eivät ole alkuperäiset”, kertoo niin ikään Kuopion asemalta junaan noussut Aarne Pakanen.
Ennen eläkkeelle jäämistään junanlähettäjänä Pohjois-Suomen asemilla työskennellyt Pakanen tuntee lättähatut.
”Vaunuissa oli liukkaat ja kylmät tekonahkaiset penkinpäällysteet. Plyysi on parempi.”
Ikkunan takana harva havumetsä avautuu hakkuuaukeaksi ja tihenee taas metsäksi kunnes kauempaa erottuu valkoisena hohtava rinne.
Valkoinen ei ole lunta, vaan kipsisakkaa. Nykyään norjalaisomistuksessa olevan Jaran ja entisen Kemiran kaivoksen avolouhos vilahtaa ikkunan laidasta toiseen. Lättähatun teräspyörät eivät kolise kiskoilla, vaan rahisevat.
”Ennen kiskot olivat lyhyitä paloja. Kolkotus syntyi siitä, kun pyörät ylittivät palojen sauman”, Pakanen kertoo.
”Nyt kiskot on hitsattu yhteen. Raiteissa ei ole enää saumoja eikä juna enää kolkota.”
Piipittävä laatikko
Siilinjärveä kohti puskevan lättähatun viidestä vaunusta vanhin on valmistettu Valmet Oy:n lentokonetehtaalla Tampereella 1958 ja uusin 1962. Ensimmäiset lättähatut ilmestyivät Suomen raiteille 1954 ja viimeiset poistuivat liikenteestä 1988, melkein
kolmekymmentä vuotta sitten.
Jos junassa ei ole veturia, vaan vetovaunut, juna on lättähattu. Lättähattu-nimensä dieselvaunut saivat 1950-luvun puolivälin nuorisomuodin mukaisesta huopahatusta, jonka kupu painettiin lättään.
Enimmillään Suomen raiteilla kulki reilut 200 lättähattujen veto- ja saman verran liitevaunuja. Dieselmoottoreilla varustetuilla kiskoautojunilla ajettiin miltei koko Suomen lähi- ja paikallisliikennettä liki kolmen vuosikymmenen ajan.
Nyt lättähatuista on jäljellä enää noin parikymmentä veto- ja liitevaunua. Lähiliikenteen vetojuhdista on tullut harvinaisia museojunia.
Jyväskylästä lähtenyt viiden vaunun lättähattu on vuodesta 1988 lähtien ollut Keitele-Museo Oy:n omistuksessa. Junan kunnossapidosta vastaava Mikko Herpman viilettää vaunun käytävää pitkin.
”Yksi vesipumpuista vuotaa. Täytyy lisätä jäähdytysnestettä, ettei moottori kuumene liikaa”, hän selvittää.
Ovi käy ja dieselinkatku leijuu sisälle. Pitkä poninhäntä heilahtelee, kun Herpman huojuu hetken vaunujen välisellä sillalla ja astuu sitten sisälle seuraavaan vaunuun.
Aikanaan lättähatuilla kuljetettiin matkustajien lisäksi myös rahtia. Kyytiläisinä saattoi olla jopa kananpoikia, joita vietiin kaupunkiin myytäviksi.
”Kerran ruotsalaisesti murtaen puhunut mies ihmetteli asemalaiturilla laatikosta kuuluvaa kananpoikien piipitystä”, Pakanen muistelee.
”Sitten hän kompastui ja kaatui laatikon päälle. Ylös noustessaan mies ihmetteli, kun piipitystä ei enää kuulunut.”
Kalakukkoa liitevaunussa
Juankosken aseman ikkunoihin ja oviin on lyöty kovalevyt. Henkilöliikenne loppui Juankoskelta 1989, mutta nyt aseman edestä, propsipinojen viereltä nousee lättähattuun kymmenkunta ihmistä.
Pilli soi ja juna nytkähtää liikkeelle. Teräspyörät rahisevat. Kiskot katoavat katkeamattomina viivoina etummaisen vetovaunun alle.
Matka taittuu. Juna ei heilu, mutta se hytkyttää. Aivan kuin vanha lättähattu nauttisi siitä, että on päässyt taas raiteille. Hytkytys on junan naurunhyrinää.
Metsä vaihtuu järvenseläksi, mikä vaihtuu taas metsäksi. Luikonlahden seisakkeen jälkeen avataan kalakukko.
Kaavilaiset Leena ja Olavi Penttinen ja suonenjokelaiset Liisa ja Mikko Heikkinen ovat eilen olleet Kaavin markkinoilla ja jatkavat nyt viikonlopun viettoaan matkustamalla lättähatun kyydissä Joensuuhun.
Kalakukko on Olavi Penttisen mukaan ainoa oikea eväs lättähattujunaan. Paperi rapisee ja puukko käy kukon rapeassa kuoressa.
Suolainen on markkinaillan jälkeen suun mukaista syötävää. Heikkiset muistelevat matkanneensa noin neljä vuosikymmentä sitten lättähatulla Pieksämäeltä Lahteen teatteriin.
”Olimme silloin olleet jo 10 vuotta naimisissa, joten aika tasaista oli se edellinenkin lättähatun kyyti”, Olavi Penttinen toteaa.
Matka menneisyyteen
Lättähatuilla korvattiin aikanaan paikallisliikenteessä höyryvetureiden vetämät junat. Ensimmäisten lättähattujen, Dm6-sarjan moottorivaunujen pyörät olivat liian pienet. Junat pysähtelivät risteysvaihteissa ja muutama vaunu jopa suistui kiskoilta.
Kun seuraavien lättähattujen, Dm7-sarjan vaunujen pyörien läpimittaa kasvatettiin 20 senttimetrillä, junista tuli vakaampia eikä suistumisen vaaraa enää ollut.
Viinijärven seisakkeen jälkeen juna alkaa olla täynnä.
1950-luvun asuihin pukeutunut Höltän seurue on noussut lättähattuun kolmen sukupolven voimin.
”Kun matkustaa junalla Luikonlahdelta Joensuuhun, matkustaa samalla menneisyyteen. Tämä on meille muistojen matka”, Anna Hölttä toteaa.
Seurueen nuorimpiin kuuluvalla Atte Piiraisella, 8, ei ole omia muistoja lättähatuista.
”Aika tylsä junareissu”, Piirainen sanoo ja tyrkkää tikkarin suuhunsa.
Takimmaisessa vaunussa Pekka Kontinen ja Antti Tiitinen viihdyttävät matkustajia haitariduona.
”Ei soitto matkaa lyhennä, mutta aika kuuluu rattoisammin. Ennen Joensuuta vedetään vielä toivottuna kappaleena Jätkän humppa”, Tiitinen kertoo.
Tuula ja Pertti Hakkaraisella ja Eero Haikosella on edessään voipaperiin käärittyjä suuria näkkileipäkiekkoja.
Murrettujen palojen päälle vedetään paksulti aitoa voita ja palanpainikkeeksi hörpitään kotikaljaa suoraan pullosta.
Haikonen matkasi vuonna 1968 15-vuotiaana lättähatulla Siilinjärveltä Juankosken tanssipaviljongille viettämään juhannusta.
”Konduktöörinä oli Veikko Lavi ja paviljongilla esiintyi Karma. Samalla junalla päästiin yötä myöten kotiin. Se oli tilausvuoro.”
Kuljettajan käsiala
Joensuusta takaisin lähdettäessä lättähatun viimeinen vetovaunu vaihtuu ensimmäiseksi ja joensuulainen Nikolas Lintulaakso istuu junaa puolimatkaan ajaneen Juho Väänäsen tilalle kuljettajan paikalle.
Lintulaakso vetää vaihdekammesta, juna nytkähtää ja pyyhältää pillit soiden eteenpäin. Radanvarresta vilkutetaan ja kuvataan eteenpäin hytkyvää lättähattua. Vetovaunusta morjestellaan takaisin.
”Ajopaineet pysyvät nyt paikallaan. Voi tulla vaivaton matka”, Lintulaakso toteaa.
Koska lättähatussa ei ole automaattisia kulunvalvontalaitteita, niin kuljettajan vieressä istuu tähystäjä. Jyväskyläläisen, entisen junamiehen Jorma Piiroisen tehtävänä on seurata radanvarren merkkejä ja opasteita ja tarkkailla radan kuntoa.
Piiroisen mukaan jokaisen lättähatun kuljettajan tuntee omasta käsialastaan.
”Kuljettajan käsiala on sitä, miten hän junaa ajaa. Lintulaakson käsiala on pehmeä ja rauhallinen. Nuori mies on taitava vanhan junan kuljettaja.”
Helsinkiläinen Jussi Mäkinen hyppää jokaisella asemalla ja seisakkeella ulos junasta napsimaan valokuvia.
Mäkinen on raidebongari. Hänen tavoitteenaan on matkustaa junalla kaikki Suomen rataosuudet.
”Viinijärvi-Siilinjärvi väliltä on henkilöliikenne loppunut. Nyt lättähattu kuitenkin ajaa tämän osuuden, joten oli pakko nousta kyytiin”, Mäkinen kertoo.
Lättähattumatkan jälkeen Mäkisellä on Suomen rataosuuksista vain 5–10 matkustamatta.
”Se riippuu siitä, mikä lasketaan rataosuudeksi. Kaikkia lyhyitä pätkiä ja sivuhaaroja ei ole enää mahdollista koluta.”
Mäkinen ei edes yritä arvioida, kuinka monella junalla hän on viimeisten 11 vuoden aikana matkustanut.
”Nykyään minua kiehtovat ne rataosuudet, minne ei yleensä pääse. Ehkä niiden saavuttaminen ei kuitenkaan ole tärkeintä. Matka itsessään on matkan tarkoitus.”
Koditon kiskonnielijä
Täysi juna alkaa asema asemalta tyhjentyä. Sysmäjärven aseman jälkeen liitevaunussa istuu enää muutama matkustaja. Junan vauhti hidastuu. Mäntymetsästä alkaa erottua yksittäisiä runkoja. Lättähattu alkaa matelemisen. Junasta melkein kävelisi ohi.
Vesipumppuun täytyy taas lisätä jäähdytysnestettä, että junan voi kiihdyttää sallittuun 80 km/h nopeuteen.
”Tämä on 50-vuotias pirteä, mutta hieman oikukas lady”, konemies Ilkka Herpman sanoo ja nauraa päälle.
1960–70-lukujen taitteessa käynnistynyt maaseudun autioituminen ja autoistuminen koituivat lättähattujunien kohtaloksi. Kylien asemilta ei enää noussut junaan kaupunkeihin menijöitä. Lättähatut jäivät miltei tyhjilleen ennen kuin liikennöinti niillä lopetettiin.
Keitele-Museon lättähattujunan jäähdytin on täytetty ja vanha vetojuhta on taas täydessä vauhdissa.
Aamulla Jyväskylästä alkanut matka päättyy illalla kotiasemalle, mistä lättähattu siirretään Jyväskylän Kankaan paperitehtaan halliin.
Syksyllä lättähattu on kuitenkin jäämässä taivasalle. Tehtaalta ei löydy sille enää tilaa ja alustavasti junan sijoituspaikaksi on kaavailtu Suolammen ratapihaa.
Junamies Jorma Piiroisen mielestä se ei ole kuitenkaan hyvä vaihtoehto.
”Vanhat vaunut eivät kestä Suomen ilmastoa. Kovakin rauta ja teräs ruostuvat”, Piiroinen toteaa.
Hän myös pelkää, että museojuna joutuisi ulkosalla ilkivallan kohteeksi.
”Töherrykset eivät kuulu lättähatun kupeisiin. Museojuna ansaitsisi arvoisensa kohtelun.”
Odottamaton pysähdys
Juankosken ja Siilinjärven välillä junan vauhti hidastuu tasoristeyksessä sallittuun 50 km/h nopeuteen. Äkkiä juna nytkähtää ja pysähtyy. Täytyykö taas lisätä vesipumppuun nestettä?
Konduktööri ja Keitele-Museon toimitusjohtaja Aimo Kääriäinen laskeutuu junasta penkereelle ja kiirehtii ensimmäisen vetovaunun eteen. Raiteilla on koira, eikä se suostu väistymään.
Minuutit matelevat. Liitevaunussa naureskellaan, mutta ollaan myös hyvillään siitä, että koira säilyi hengissä.
Pilli viheltää, ja Kääräinen nousee takaisin junaan. Dreeveri vilistää häntäänsä heiluttaen metsikössä.
Rata on taas vapaa ja lättähattu nytkähtää liikkeelle. Matka jatkuu.