Seuran pääkirjoitus: Klaus Heinonen, 101, on kokenut koko vuosisadan ja siksi hänellä on kanttia kovistella hulluja johtajia, jotka eivät ymmärrä elää sovussa

Jaa artikkeli
101-vuotias Klaus Heinonen
Näin kuusikymppisenä mietin usein, miltä tuntuisi saada hurauttaa satavuotiaaksi kuten Klaus Heinonen. Miten erilaista 40 vuotta eteenpäin olisi kuin nyt?

Näin kuusikymppisenä mietin useinkin, miltä tuntuisi saada hurauttaa satavuotiaaksi. Miten erilaista 40 vuotta eteenpäin olisi kuin nyt?

Yhtä erilaista kuin 40 vuotta taaksepäin, parikymppisenä? Jos ajattelu on yhtä vilkasta kuin tämän numeron Suuren Tarinan haastateltavalla, turkulaisella Klaus Heinosella, 101, niin mielisuosiolla jään tänne keikkumaan vielä pitkään.

Klasun haastattelu koskettaa elämänmakuisuudellaan ja puheenparren huumorillakin. Huumorihan sen usein kertoo, miten kirkas on mieli. Jos se hämärtyy, ei naurata. Ei itseä eikä muita.

”Maailma, se on tavallise sekasi”, sanoo Klasu ja tuo murteellaan mieleen suosikkini Tuntemattomasta sotilaasta, Hietasen, vaikka iso annos hänessä lienee Koskelaakin ajatuksista päätellen. Hietanen ei välittänyt tietää kehkeytyneensä ahvenasta. Klasu olisi halunnut opiskella enemmänkin. Sen toiveen sota nitisti, kuten niin monella. Hyvin mies on kuitenkin elämässään pärjännyt sairauden runtelemasta vauvasta virkuksi 101-vuotiaaksi. Siksikö myös, ettei katkeroitunut ryyppäämään sodan tuskia pois? Kuten niin moni.

Ikämiehenäkin hänestä pilkahtaa sivun 20 kuvan nuorukainen, joka on kiinnostavasti komea lainehtivine hiuksineen, pyöreine silmälaseineen, merimiesasussa. Kuvaa katsoessa mietin lähipoikiani, yhtä omaa nuorta aikuista ja pienempiä, lapsenlapsia. Millaiseksi muuttuu maailma, miten etenee heidän elämänsä, jos – yhä todennäköisemmin – satavuotiaiksi yltävät? Saavatko toteuttaa kohtaloaan rauhan keskellä? Miltä näyttävät vanhoina miehinä? Mitä kertovat 100-vuotishaastattelussaan? Sen kun saisi lukea.

Turvallisen tulevaisuuden uhkana on ”hulluja johtajia, jotka eivät ymmärrä elää rauhassa ja sovinnossa toistensa kanssa”. Klasun ajatuksen voi ulottaa meihin taviksiinkin. Ehkä toivoa on myös seuraavat sata vuotta, jos meillä ja maailmalla – kuten Göteborgissa – muistetaan historia ja yritetään yhdessä pysäyttää hulluus, joka marssii kohti.

Lue Klaus Heinosen tarina Seurasta 40/2017 tai hanki digilukuoikeus.

X