Sodan murtamasta isästään kirjoittanut Elina Sana: ”Vaikka hän teki lapsuudestani helvetin, ymmärrän häntä nyt”
Elisa Sana epäröi pitkään kirjoittaa sodassa olleesta isästään. Ilman itkua kirja ei syntynyt. Nyt hän on huomannut antaneensa äänen sukupolvelleen.
Elina Sana halusi kirjoittaa isänsä tarinan myös lapsilleen, että nämä tietäisivät, millaista edellisten sukupolvien elämä oli.
Lukittu kellarin ovi. Se on kuva, joka on seurannut Elina Sanaa, 70, lapsuudesta saakka.
Jos elämässä on ollut vaikeaa, ovi on ilmestynyt myös uniin. Miksi?
Tätä Elina Sana selvitti kirjoittaessaan isästään kirjan Isän sota. Se oli kuuden vuoden tutkimusmatka, joka yllätti hänet täysin.
Elina Sana oli vuosien ajan miettinyt, kuka hänen isänsä oikeastaan oli. Miksi heidän perheelleen kävi kuten kävi?
Hän oli kuitenkin painanut kysymykset taka-alalle, aivan kuin unohtaakseen.
Sitä paitsi elämässä oli paljon muuta. Oli perhe ja työ.
Muutto Lappeenrantaan
Elina Sana on palkittu tutkija, toimittaja sekä ihmisoikeusaktivisti, joka työskenteli yli kymmenen vuotta ulkomailla YK:n palveluksessa.
Seitsemän vuotta sitten Sana jäi eläkkeelle. Oli aikaa muistella lapsuutta ja nuoruutta. Ja tutkia, mitä isä teki sodassa.
Muistaakseen paremmin hän muutti puoleksi vuodeksi synnyinkaupunkiinsa Lappeenrantaan ja vuokrasi sieltä asunnon.
Kotitalo Lappeenrannan Mattilassa on yhä pystyssä. Sen seinien sisällä isä teki perheen elämästä helvetin.
Jyrki Kolkkala, Sanan isä, oli Paraisten kalkkikivitehtaan kirjeenvaihto-osaston päällikkö, kielinero. Hän kuului tehtaan johtajistoon ja oli työssään pidetty, mutta kotona hänestä tuli hirviö.
Hän raivosi, hermostui ja kontrolloi. Hän keksi sääntöjä, joita muiden piti tarkasti noudattaa. Hän nöyryytti Elinan veljeä, ja kun veli muutti pois kotoa, kohteeksi tuli Elina. Isä oli harvoin hyvällä tuulella.
Sotako hänet murensi? Sota, josta ei koskaan puhuttu kotona.
Oliko kaikki totta?
Kun isä kuoli 1975, perhe sai vihdoinkin avata olohuoneessa olleen pajukorin, johon isän eläessä ei saanut koskea.
Sieltä löytyivät isän sotapäiväkirjat. Isä oli toiminut jatkosodassa saksalaisten joukkojen tulkkina. Hän työskenteli yhteysesikunta Roissa, joka piti yhteyttä Pohjois-Suomessa oleviin saksalaisjoukkoihin.
Kun saksalaiset aseveljet muuttuivatkin vihollisiksi ja Lapin sota alkoi syksyllä 1944, Roin alaiset miehet tekivät yhteisen päätöksen kaikkien muistiinpanojen hävittämisestä. Kolkkala kuitenkin säilytti päiväkirjansa, säästäväinen kun oli.
Näitä päiväkirjoja Sana alkoi eläkkeelle päästyään tutkia.
”Olen perusluonteeltani tutkija, joten kävin ne todella tarkasti läpi.”
Hän vertasi isän päiväkirjoja Sota-arkiston tietoihin. Arkistossa vierähti kolme vuotta.
”Halusin todellakin varmistaa, ettei isäni ollut keksinyt päiväkirjoihin kirjoittamiaan tarinoita.”
Sana tutki myös saksalaisia dokumentteja, josta löytyi merkintä suomalaisesta tulkista J. Kolkkalasta. Hän oli lähes yksin joutunut puolustamaan saksalaista Pirtin tukikohtaa Lapin erämaassa, koska radistit eivät osanneet ampua. Toinen ampumiskykyinen oli saksalainen lääkäri, mutta tällä oli silmissä vikaa.
Rautaristi Hitleriltä
Elina Sana sai varmuuden siitä, että hän pystyi luottamaan isänsä raportointiin.
”Isä ei suurennellut eikä pienennellyt rooliaan. Hän pysyi varmaankin totuudessa niin hyvin kuin vain pystyy ihminen, joka on itse tapahtumissa kokija.”
Mitä enemmän Sana tutki isänsä vaiheita, sitä paremmin hän ymmärsi, että lapsena ja nuorena hän oli tuntenut vain pienen osan isästään.
Isä toimi sodassa paitsi tulkkina, myös yhteysaliupseerina, sotapoliisina ja sotavankien vartijana Itä-Karjalassa ja Lapissa.
Hän sai Mannerheimilta vapaudenmitalin ja Hitleriltä rautaristin kunniakirjoineen.
Tutkiessaan isänsä muitakin papereita hän yllättyi, että isä oli toiminut 1930-luvulla Brysselissä Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajana, kun oli valmistunut Helsingin kauppakorkeakoulusta.
Yksityiselämän ällistyttävin tieto oli se, että Jyrki Kolkkalan isä ei ollut se, jota hän kutsui isäkseen. Sana löysi siis uuden isoisän.
”Vaikka se on tässä kertomuksessa sivuasia, se selittää isän elämää, joka oli salaisuuksia täynnä ja aiheutti varmasti paineita.”
Kirjassa vuorottelevat isän sotapäiväkirjat ja Sanan lapsuusmuistot.
Viha veljen kohtelusta
Elina Sana alkoi lapsena vihata isäänsä.
Hän tajusi, ettei kaikki ole kohdallaan, kun hän näki, miten isä kohteli Elinan seitsemän vuotta vanhempaa veljeä.
”Veli sairasti tuberkuloosia ja vietti parantolassa seitsemän vuotta. Kun veli vihdoin sai tulla kotiin, äiti oli onnellinen, mutta isä alkoi komennella, haukkua ja loukata veljeäni.”
Isä oli myös sairaalloisen saita.
”Kerran hän pauhasi veljelleni, kun tämä levitti voita näkkileivän reikäpuolelle. Voita pitää levittää sileälle puolelle, ettei sitä kulu niin paljon.”
Isän mielestä veli ei koskaan tehnyt mitään oikein.
”Olin kahden riitelevän miehen välissä, isän ja veljen. Toista halusin rakastaa, mutta hän teki vääryyttä. Toista en juurikaan tuntenut, mutta häntä yritin puolustaa vääryydeltä.”
Äiti oli illat kirjastossa töissä, joten hän ei nähnyt riitoja. Hän tosin sanoi, että isä palasi sodasta täysin muuttuneena. Ennen sitä hän oli ollut hieno mies.
Hoitoa isä ei missään vaiheessa saanut.
Hulluus alkoi näkyä
”Isä oli hyvin yksinäinen. Hänelle ei jäänyt sodasta tovereita, joiden kanssa muistella kokemuksia. Se olisi ehkä helpottanut hänen oloaan hiukan”, Elina Sana pohtii. ©SAMPO KORHONEN/OTAVAMEDIA
Naapuritkin alkoivat huomata, ettei Jyrki Kolkkala ollut normaali.
”Isä oli yliherkkä äänille. Hän saattoi hakata pitkään harjan varrella, hiki otsalla kattoamme eli yläkerran naapurin lattiaa, jos sieltä kuului ääniä. Hänelle ei tullut mielenkään mennä kohteliaasti huomauttaman, että voisitteko olla hiljaa.”
Sana näkee vieläkin silmissään, kuinka isä pesi käsiään pakko-oireisesti keittiön hanan alla kymmeniä kertoja. Yrittikö isä puhdistautua jostakin ahdistavasta?
Kaikki nämä muistot vyöryivät Sanan mieleen, kun hän kirjoitti kirjaa.
”Kirjoittaessani itkin paljon, mutta nyt olen kirjoittanut itseni lapsuudesta irti. Prosessi oli raskas, mutta se kannatti tehdä.”
Elina Sana on saanut paljon palautetta muilta ikätovereiltaan, ja viesti on sama: isät palasivat sodasta murtuneina, ja koko perhe kärsi.
Sukulaiset ovat ottaneet kirjan hyvin vastaan. He ovat huomauttaneet jopa hieman humoristisesti, etteivät tienneet Jyrkin olleen noin hullu vaikka olivatkin nähneet tämän omalaatuisuuden.
Nyt Sana ymmärtää, että isä oli sairas mutta myös peloissaan. Hänhän oli sodassa saksalaisten puolella.
”Sodan jälkeen venäläiset uhkasivat, että kaikki saksalaiset ja saksalaisten kanssa yhteistyössä olleet tapetaan tai viedään Siperiaan.”
Jätti jälkensä
Isä piti kaiken sisällään. Hän oli kuin painekattila, jonka kansi ponnahti auki kotona.
Lapsuuskoti onkin jättänyt Elina Sanaan jälkensä.
”Olen auktoriteettikammoinen. Kapinoin heti vastaan, jos joku yrittää päsmäröidä. Se ei aina ole kovin fiksua.”
Hän on myös koko elämänsä yrittänyt oikoa vääryyksiä ja puuttua epäkohtiin, koska isä kohteli veljeä kohtuuttoman ankarasti.
”Esimerkiksi YK:ssa tein paljon töitä naisten ja tyttöjen elinolosuhteiden parantamiseksi, ja tutkijana olen perehtynyt ihmisoikeuskysymyksiin.”
Entä se lukittu kellarin ovi, johon Sana etsi vastausta?
Se oli päivä, jolloin hän uhmasi isäänsä. Hän lähestyi olohuoneessa ollutta isän tarkoin vartioimaa pajukoria ärsyttäen tahallaan isäänsä. Isä suuttui, otti hiilihangon käteensä ja yritti lyödä tytärtään. Ensimmäistä kertaa isä yritti satuttaa fyysisesti tytärtään.
Elina juoksi kellariin hakemaan kirvestä. Hän halusi tappaa isän.
Isä tajusi, että nyt on tosi kyseessä ja lukitsi kellarin oven. Onneksi, sillä Elina oli niin raivoa täynnä, että olisi voinut tapahtua mitä tahansa.
Sana tunnustaa, ettei hän olisi pystynyt kirjoittamaan kirjaa nuorempana, silloin kun oli vielä työelämässä.
”Enää ei ole mitään menetettävää. Päinvastoin tämä on ollut yksi palkitsevimmista tutkimusmatkoistani. Parasta tässä on se, etten enää vihaa isääni. En hyväksy hänen tekojaan, mutta ymmärrän hänen olleen sairas.”
Sana voi nyt jopa kiittää isäänsä joistakin omista piirteistään.
”Olen perinyt isältäni kyvyn jäsentää asioita kirjoittamalla.”
Hän muistuttaa myös toisessa asiassa isäänsä. Hänkin säilyttää vanhat dokumentit, joita on monta kenkälaatikkollista. Niistä oli paljon hyötyä kirjan kirjoittamisessa.
Elina Sana kertoo kirjastaan Helsingin kirjamessuilla, jotka pidetään 26.10.–29.10. Messukeskuksessa.