Miksi synkkämielisyys, vaatimattomuus ja epäluuloisuus liitetään suomalaisuuteen – Näin paljon taikausko vaikuttaa kansan luonteeseen
Miksi me suomalaiset olemme sellaisia kuin olemme? Yllättävän iso osa kansanluonteestamme on tiedostamatonta perintöä esikristillisestä taikauskosta.
”Miksi vanhemmat haluavat, että lapsen nimi paljastuu vasta kasteessa”, pohti nimimerkki A.P. KaksPlus-lehden keskustelupalstalla.
Nimen salaaminen on traditio, joka on sekoitus kristillistä sakramenttia ja pakanallista uskomusta. Vastasyntynyttä lasta pidettiin suojattomana. Jos pahansuopa ihminen saisi tietää nimen ennen aikojaan, hän voisi tehdä tälle mitä tahansa.
Esikristillisessä nimenannossa lapsi sai haltian tai haltiasielun, joka oli lasta suojeleva olento. Samaa perua on suomen kielen sana haltioitua. Kansanuskossa se tarkoitti tilaa, jossa haltiasielu ottaa ihmisen valtaansa.
Kristillistä kastetta pidettiin aluksi vain uutena maagisena riittinä, joka suojelee lasta. Nimen salaamista kristinuskosta ei kuitenkaan löydy.
Pakanallisten tapojen säilymiseen on myötävaikuttanut entisaikojen kirkon joustavuus.
”Katolisille ja ortodokseille oli tärkeintä, että ihminen oli kastettu ja otti osaa sakramentteihin, jos karkeasti yksinkertaistetaan. Tiukka kirkon opin noudattaminen tuli kuvioihin vasta uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla”, kertoo uskontotieteen dosentti Risto Pulkkinen Helsingin yliopistosta.
Jo 800-luvulla kirkko oli kehottanut, että lähetystyössä kristilliset perinteet yhdistetään pakanallisiin perinteisiin. Harras toive oli, että oppi menee paremmin perille ja vastarinta on vähäisempää.
Suomalaiset olivat kuitenkin taipuvaisia pelaamaan kaksilla korteilla. Sunnuntaisin oltiin hartaita kristittyjä kirkossa, mutta kotona ja varsinkin metsästys- ja kalastusretkillä ennustettiin ja tehtiin taikoja kuten pakana.
Edelläkävijän enteet
Kansanuskossa ihmisellä ajateltiin olevan kolme sielua. Tietoisuus eli vapaasielu sisälsi minuuden ja pystyi liikkumaan kehon ulkopuolella. Haltia oli suojelusenkeliin rinnastettava olento.
Henki taas oli ruumiin elintoimintoja ylläpitävä voima, jonka poistuminen tarkoitti yhtä kuin fyysinen kuolema. Edelleenkin kuolemasta puhutaan hengen lähtemisenä ikään kuin se olisi persoonallinen olento.
Sana edelläkävijä taas tarkoitti etiäistä, ihmisen haltiasielun näyttäytymistä tai kuulumista. Perinteisessä kertomuksessa emäntä kuulee oven kolahduksen porstuassa ja laittaa kahvin tulelle, jotta se on valmiina vieraan ruumiillisen muodon saapuessa.
© Jussi Jääskeläinen
Pahanilmanlinnut
Taikuus ja yliluonnolliset ilmiöt olivat entisaikojen suomalaisille elävää todellisuutta. Erityisen herkästi yliluonnollinen tulkinta annettiin eläimille, jotka käyttäytyivät poikkeavalla tavalla.
Ahkerimmin enteitä katsottiin linnuista, joilla oli luontaiset edellytykset ilmestyä kuin tyhjästä ja kadota taas. Ennelintujen viestit olivat usein kuoleman enteitä eli martaita. Tällaisia olivat teeren lentäminen katolle, palokärjen koputus talon seinään ja linnun lentäminen sisätiloihin.
Z. Topeliuksen tekstissä Varpunen jouluaamuna lauletaan ”En mä ole lapseni lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta”.
Niin runoutta kuin teksti onkin, se on esimerkki kristilliseen kulttuuriin sulautetusta pakanallisesta ajatuksesta, että vainajien henget voivat ilmestyä eläinten hahmossa.
Voima kanssamme
Viljelykulttuuri vahvistui rautakaudesta (500 eaa) lähtien rinnakkain pyyntikulttuurin kanssa. Tämä vaikutti myös kansanuskoon. Vanhassa pyyntikulttuurissa eläimet olivat persoonia, joilla oli sielu.
Saalista ei otettu vaan sitä pyydettiin sekä metsänhaltioilta ja eläimiltä itseltään. Metsästäjän tuli lähestyä saalistaan kunnioittavasti. Nukkuvaa eläintä ei tapettu, vaan se herätettiin ensin ja kohdattiin kasvotusten.
Tänäkin päivänä sekä metsästyksestä että kalastuksesta käytetään sanaa pyytäminen. Viljelykulttuurin myötä yliluonnollisen luonne alkoi muuttua persoonallisista olennoista voima-ajatteluun.
”Viljelykulttuurin maailmankuva oli pyyntikulttuuriin verrattuna moderni. Se muistutti tieteellistä maailmankuvaa siinä, että molemmat pyrkivät hyödyntämään luonnonvoimia ihmisten hyväksi.”
Takapuoli edellä
Maanviljelyn myötä kansanuskon hallitsevimmaksi piirteeksi muodostui onnen vakioisuuden periaate.
Nykyinenkin arkikielemme on täynnä viitteitä onnen rajallisuuteen: Se oli liian hyvää ollakseen totta tai Auta vähän, ei se ole sinulta pois. Suorasukaisin muunnelma sanoo kiertelemättä ja suoraan: Vitutuksen määrä on vakio.
Vanhan uskomuksen ydin oli, että naapurin hyvä sato tai karjan tuotto oli omalta perheeltä pois, ja päinvastoin.
”Viljelykulttuuriin kuului vahingoittamistaikuus. Jos haluttiin vahingoittaa naapuria usuttamalla karhu hänen karjansa kimppuun, piti kiivetä tilusten rajalla oleviin mäntyihin jalat edellä”, Pulkkinen kertoo.
Tätäkö tarkoitetaan, kun joku menee perse edellä puuhun? Historiallista yhteyttä taikuuteen Pulkkinen ei näe, mutta merkitysyhteys löytyy – se, että tehdään asiat vaikeammalla, tavallisuudesta poikkeavalla tavalla.
Vasemmalla kädellä
Ei ole sattumaa, että suomen kielessä sanat rauta ja rautainen viittaavat paitsi metalliin, myös voimaan ja vahvuuteen.
Rauta oli työkalujen materiaalina niin ylivoimainen, että sen täytyi olla jotain tuonpuoleista.
Jos metsästäjä halusi suojata itsensä raudan voimalla, hän kierrätti puukkoa itsensä ympäri kaksi kertaa myötäpäivään, auringon ja elämän kulkusuuntaan – ja sitten kerran vastapäivään.
Kierros kuoleman ja tuonpuoleisen suuntaan sai aikaan maagisen vaikutuksen, mutta yksi kierros enemmän myötäpäivään piti huolen, että pysyttiin vielä valon ja elämän puolella.
Vastapäiväisyys oli kuoleman suunta. Tuonpuoleinen eli vainajala oli maan alla sijaitseva käänteismaailma, jossa asukkaat elivät ylösalaisin ja aurinko kiersi vastapäivään. Viittauksen tuonpuoleisuuteen voi nähdä siinä, kun nykyisin puhutaan asioiden tekemisestä vasemmalla kädellä eli huonosti.
Suomalaisuuden avaimet
Magian näkökulmasta katsottuna monet suomalaisen kansanluonteen omituisuudet alkavat näyttää suorastaan johdonmukaisilta.
Synkkämielisyys, vaatimattomuus, katsekontaktin välttäminen ja epäluuloisuus ovat pitkälti perua ajoilta, jolloin yliluonnollinen oli luonnollista ja taikuus jokapäiväistä.
Menneinä aikoina itsensä vähättely ja kehuista kieltäytyminen eivät olleet huonon itsetunnon ilmaisuja vaan pakana liitti sen magiaan.
”Liian hyvä saalis on marras, kuoleman enne, koska onnen määrä on vakio. Elämän ei kuulu olla helppoa. Jos menee liian hyvin, tasapainottava onnettomuus on taatusti tulossa. Eikö tämä ajatus ole säilynyt nykypäiväänkin asti? Vaikka tähän ei tietoisesti uskota, se tuntuu kuultavan monien tapojen ja sanontojen taustalta”, Pulkkinen pohtii.
Muinaiset suomalaiset syntyivät, kasvoivat ja kävivät selviytymistaistelunsa armottoman luonnon keskellä. Kun luonto jakoi enemmän niukkuutta kuin yltäkylläisyyttä, oli yhden hyvä usein toiselta pois.
Kristinuskosta ei ajatusta onnen vakioisuudesta ei löydy. Ihmisiä opetetaan tekemään hyvää ja antamaan pois. Myös myöhemmin maahan rantautunut islam kehottaa rikkaita auttamaan köyhempiä.
Pakana uskoi pahan silmään
Monissa kulttuureissa esiintyy usko katseen vahingoittavaan voimaan. Suomalaisessa kansanuskossa se kytkeytyi vahvasti kateuteen naapurin vaurautta kohtaan.
Kyräily ei ollut varsinaista vihamielisyyttä vaan kilpailua niukoista resursseista. Jos naapuri pääsi katsomaan lehmää pahalla silmällä kesken lypsyn, lehmä meni pilalle. Pilaajan lehmät tuottivat vastaavasti enemmän maitoa, koska onnen määrä oli vakio.
Vaarallista oli myös kehuminen. Sen takana saattoi piillä kateus, joka taas johti pahalla silmällä katsomiseen ja vahingoittamiseen. Lasten suojelemiseksi pahalta silmältä heidän kasvonsa saatettiin tuhria noella, jolloin pahansuopa vieras häkeltyi ja pahalla silmällä katsominen unohtui.
Suomalaisille tyypillinen vaatimattomuus oli kansanuskon maailmankuvassa itsepuolustusta pahaa silmää vastaan.
Vähättelyä käytettiin myös taikakeinona. Sana lumous tarkoitti jonkin taikomista voimattomaksi. Metsästäjä saattoi lumota oravan puuhun vähättelemällä pyyntivälineitään ja taitojaan.
Mitä suomalainen itse asiassa tarkoittaa, kun hän sanoo, ettei halua tehdä asiasta sen isompaa numeroa? Onko se vaatimattomuutta? Vai haluaako metsästäjä edelleen lumota oravan pysymään paikoillaan sen aikaa, että saa jousensa viritettyä?
Lähde: Risto Pulkkinen ja Stina Lindfors: Suomalaisen kansanuskon sanakirja (Gaudeamus 2016)