Lehmäleirillä katoaa pelko ja ajantaju – lypsäminen alkaa utareiden pesulla

Jaa artikkeliTilaa Seura
Lehmää tulee lähestyä varoen. Sen turkki on pehmeä, lämmin ja karhea. © Ville Kokkola
Kuinka käy, kun lehmiä pelkäävä kaupunkilainen lähtee lehmäleirille? Heruuko ensikertalaisen lypsäjän ämpäriin maitoa, vai potkaiseeko Kaneliomena tumpelon kopeloijan tiehensä?

Olen aina pitänyt lehmistä. Niiden rauhallisesta olemuksesta, kun ne makoilevat märehtien kesäisellä laitumella. Antavat ajan kulua, toisen mennä, toisen tulla. Ja sittenkin olen samalla pelännyt niitä. Sitä voimaa, joka monisatakiloiseen ruhoon mahtuu. Sarvia, arvaamattomia liikkeitä, suuria silmiä. En ole koskaan oikein kestänyt sitä suurten silmien tunteita vilisevää katsetta.

Sarvien pelossa olen pysytellyt lehmistä kaukana, vaikka samalla olen halunnut tehdä tuttavuutta. Aikuistuttuani innostuin sarvettomista kyytöistä. Itäsuomalaisista sisupusseista, lähes sukupuuttoon kuolleista karjalaisista puurtajista, jotka selvisivät talvisodasta ja evakkomatkasta, mutta joiden kohtaloksi oli koitua modernin ajan tehokkuusajattelu.

Sitten kuulin lehmäleiristä. Että Ilomantsissa on paikka, jossa voi tehdä tuttavuutta näiden salaperäisten muinaissuomalaisten kanssa.

Laitumen laidalla

Ja niin sitten seison laitumen laidalla Ilomantsin Maukkulassa, emäntä Riitta-Miina Piipposen ohjeita noudattamassa.

Edessäni avautuu pohjoiskarjalainen vaaramaisema, poutapilvinen taivas ja vehreä laidun, jossa kaupunkilaisten touhuja katselee neljä ruskea-valkokirjavaa kyyttöä.

Saan käteeni risun ja tehtäväksi ohjata risulla lehmää navetan suuntaan, jos se tulisi kohti. Risulla ei saisi missään nimessä lyödä, vaan ohjata lempeästi, se riittäisi.

Kaupungista tulleet leiriläiset puristavat risuja tiukasti käsissään, kuin valmiina taisteluun.

Kun Riitta-Miina avaa sähköaidan ja alkaa kutsua lehmiä luokseen, on selvää, ketkä tätä tilannetta johtavat. Kauniit kyytöt lampsivat emännän perässä, määrätietoisesti ja täsmällisesti suoraan navetan suuntaan. Risunkannattelijoiden osaksi koituu lähinnä kunnia saada olla läsnä. Kyyttöjoukko tietää, miten lypsylle lähtö Ilomantsissa hoidetaan.

Ehdin navettaan joukon jatkona, kun lehmät ovat jo solahtaneet omille paikoilleen. Vain tummakasvoinen lehmäkaunotar pyörähtää muutaman ylimääräisen piruetin reittiä valitessaan.

”Ei Kaneliomena! Ei sinne”, komentaa Riitta-Miina. Pian viimeinenkin villikko taipuu omalle paikalleen parteen ja lypsyopetus voi alkaa.

Ensimmäinen lypsy

Saamme käsiimme harjat, joilla alamme harjata lehmien selkiä pitkin, rauhallisin vedoin. Se auttaa tutustumaan eläimeen ja luomaan kontaktin.

Vedettyäni ensimmäiset varovaiset vedot Hulahulan selkään huomaan joutuvani kurottelemaan, koska seison eläimestä aivan liian kaukana. On viimein otettava se suuri ja ratkaiseva askel lähemmäs.

Hämmästyn, kuinka pehmeää lehmän turkki on, kun toisella kädellä harjaan ja toisella taputtelen hoidokkiani. Lehmä sulkee silmänsä raukeana. Hermostuksissaan hälisevä ihmisjoukko ei sitä häiritse.

Opimme, että lypsäminen aloitetaan utareiden pesulla. Jokaisella lehmällä on oma rättinsä, eikä niitä sekoiteta keskenään, jotteivät mahdolliset tulehdukset leviä. Utareet pyyhitään huolellisesti lämpimällä vedellä. Se muistuttaa vasikan nuolaisua ja saa maidon laskeutumaan.

Joillain lehmillä jo lypsypaikalle asettuminen aloittaa maidonerityksen, kuten hiljattain poikineella Kaneliomenalla. Maitoa alkaa tippua utareista maahan.

Asettaudun silti ensimmäiseksi Auroran viereen.

Puinen lypsyjakkara on matala ja sillä istuessa saan peltiämpärin tiukasti jalkojen väliin puristuksiin. Aurora on rauhallinen lehmä ja kestää ihmeellisen hyvin tumpeloidenkin kopelointia.

Kosketan elämäni ensimmäistä kertaa lehmän lämpimiin vetimiin, ja ne tuntuvat aivan erilaiselta kuin osasin odottaa. Pehmeiltä, mutta jämäköiltä. Löysiltä, mutta silti täynnä elämää.

Tunnen, kuinka ne ovat täynnä maitoa, mutten silti saa ensimmäisillä varovaisilla nykäisyillä mitään liikkeelle. Otan tiukemman otteen ja muutaman kerran vedettyäni lämmintä ja valkoista sihahtaa peltiämpäriin. Puristus ja veto, lähes samanaikaisesti, mutta silti tarkassa järjestyksessä.

Oikeassa kädessäni olevasta utareesta alkaa tulla maitoa joka vedolla, vasemman käden tekniikkani takkuaa. Riitta-Miina rientää apuun, näyttää vähän mallia ja laittaa Auroran utareisiin rasvaa. Rasva helpottaa käsien liukumista vetimissä, saan niihin paremman tuntuman ja vetoihin alkaa löytyä jonkinlaista rytmiäkin.

Ajantaju katoaa

On vaikea arvioida, kuinka paljon lehmä tuntee kosketuksestani. Vilkaisen lehmääni tuon tuosta, mutta Aurora seisoo kärsivällisesti paikoillaan eikä ilveile. Suuresta lehmänvartalosta hohtaa lämpöä. Otsani on lähes kiinni lehmässä, ja kädet hapuilevat oikeanlaisia otteita.

Makeahkossa navetantuoksussa ajantaju katoaa. Lehmien kanssa on elettävä hetkessä. Kaikki tapahtuu ajallaan ja pikkuhiljaa. Lypsän veto kerrallaan.

Lypsyasento tuntuu hyvin luonnolliselta, vaikka ei varmasti täytä nykytyöergonomian vaatimuksia. Lehmästä huokuva lämpö saa lypsäjän tuntemaan, että tässä tehdään yhteistyötä. Vilkaisen Auroraan, ja se on sulkenut silmänsä. Ehkä arka nykimiseni ei sitten niin kovasti häiritsekään?

Istun ja vetelen rytmikkäästi. Oikea käsi saa säännöllisesti aikaan sihahduksen, vasenkin aina silloin tällöin.

En voi olla ajattelematta, kuinka naissukupolvet vuosisatoja ennen minua ovat hakeneet navetasta myös lohtua. Kenties huokaisseet ilmoille murheensa ikävästä anopista, tai kamalasta aviomiehestä. Itkeä tirauttaneet navetan salassa, otsa vasten lämmintä lehmää.

Istuminen lypsyjakkaralle on kuin istahtaisi omalle paikalleen sukupolvien ketjuun. Ja kun havahdun ajatuksistani, huomaan, että lypsäminen sujuu kuin itsestään. Tasaiset suihkut vuorovedoin joka sekunti. Vaan kun alan tarkkailla tekemistäni, kädet käyvät kömpelöiksi. Lypsämisen flown katkaisevat näemmä turhat ajatukset ja suorituspaineet, pitäisi antaa vain mennä.

Vaikka peseydyn ja vaihdan vaatteet lypsyn jälkeen, tupsahtelee lehmäntuoksu nenään pitkin iltaa. Käsissäkin on erikoinen kulunut tunne. Mahtavaa elämää!

Vasikkaterapiaa

Kun seuraavana aamuna näen vasikat laitumella, on suorastaan pakko mennä niiden luo, silittää karheanpehmeää turkkia ja varoa koikkelehtivia sorkkia.

Vasikat ovat kuin suuria koiria, joilla vain on melko kovat sorkat tassujen paikalla. Liikuttavasti nekin tuntuvat nauttivan silittelystä.

Pyyhin kädelläni muurahaisia pois vasikan iholta kun se painautuukin syliin. Tunnen vartaloani vasten, kuinka lämmin vasikka sykkii sylissäni elämää ja sen sydän on pakahtua elämänilosta. En enää ihmettele lainkaan Alankomaista lehmäleirille saapuneen leirikaverin kertomaa, että heillä päin lehmiä koulutetaan terapiaeläimiksi. Kymmeniä kiloja iloista alkuvoimaa vasten rintaani saa hymyilemään. Ja tietenkin myös varomaan, sillä jos villi vasikkaystäväni tästä nyt singahtaa, jään sen alle. Vasikka on kuitenkin päättänyt pitää pienen lepohetken, ja se sopii minulle. Katselemme yhdessä maisemaa ilomantsilaisvaaralta. Olen varma, etten ole ensimmäinen vasikanhalailija näillä main.

Lehmät tutuiksi

Muutaman päivän lehmien kanssa puuhattuani ymmärrän, että lehmäpelkoni on ollut tietämättömyyttä. Lehmän kehonkieli on toisenlainen kuin koiran tai kissan, en ole osannut tulkita sitä.

Lehmä on saaliseläin, joten sitä ei saa pelästyttää. 350 kiloa pelästynyttä nautaeläintä saattaa saada pahaa aikaan. Kun lehmiä lähestyy varoen, puhuu hellästi ja silittelee myötäkarvaan, saa vastaansa uteliaan eläimen, joka silmäilee lempeästi ja ehkä nuolaiseekin karhealla kielellään.

Suomessa on kolme omaa alkuperäistä lehmärotua. Itäsuomenkarjan eli kyyttöjen lisäksi suomalaiset ovat selviytyneet vuosisatojen halki kokoruskean länsisuomenlehmän ja valkoisten lapinlehmien avulla.

Sukupuutolta säästynyt kyyttö on päässyt myös luonnon monimuotoisuutta arvostavan EU:n suojiin. Piipposetkin saavat EU:lta tukea niin kyyttöjen kasvatukseen kuin perinne-elinympäristöjen ylläpitoon.

”Kyytöt ovat tavattoman hyviä metsän perkaajia. Lehmät kävelevät nuoren puun yli niin, että runko jää niiden mahan alle ja taipuu. Siitä ne sitten syövät kätevästi lehvät”, Riitta-Miina ihastelee.

Lempeät luonteet

”Jos olet niille ystävällinen, tulee niistäkin ystävällisiä ja kivoja. Yleensä kyytöt ovat uteliaita ja suhtautuvat lempeästi siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Mutta löytyy niistäkin temperamenttia”, nauraa Riitta-Miina ja kertoo kuinka Hulahula kyllästyi viime syksynä odottelemaan laitumella myöhästynyttä lypsäjää, hyppäsi sähköaidan yli ja käveli itsekseen navetalle asiaa jouduttamaan.

Tuoreessa muistissa on myös se ilta, kun kaukaiselle laitumelle laitettu niin sanottu joutilaiden joukko ilmaantui yllättäen eräänä iltana pihaan. Ne olivat huomanneet, ettei sähköaidassa ole virtaa ja päättäneet lähteä kyyttöporukalla kylän halki kotiin.

Piipposilla on kahdeksan kyyttöä. Lehmäleiriläisten lypsettävinä ovat tällä kertaa Aurora, Hulahula, Kaneliomena ja Bambi, sillä Kaunokki ja Muurikki imettävät. Lauha on pian poikimassa ja Impi on jo eläkkeellä.

21-vuotiaalla Impillä on oma paikka emännän sydämessä. Viisas Impi osaa sateen sattuessa johdattaa laitumen muun porukan puun alle suojaan.

”Ja katsoa vielä riittävän tiheän puun, eihän nyt harvan puun alla kannata olla.”

Leviävä lehmärakkaus

Lehmärakkautta levittääkseen Piipponen ja naapuritilan Anita Timonen keksivät järjestää lehmäleirin.

Piipposten lehmiä lypsävät leiriläiset majoittuvat Maukkulan Mustikkamäellä. Timosen huomassa leiriläiset saavat kokea lisäelämyksiä, kun lehmänmaidosta valmistetaan omien silmien edessä juustoa ja muita vanhan ajan herkkuja.

Kotimatkalla junassa huomaan ajattelevani nyt jo kovin tuttuja kyyttökavereitani.

Olo on kuin valaistuneella ja istun tyytyväisenä lehmäntuoksuissani. En henno edes pyyhkiä housunlahkeestani lehmänkarvoja pois. Katselen taivaanrannan pilviä – tuovatkohan pilvet sateen Maukkulaan saakka? Impi kyllä löytää tiensä suojaan, mutta hoksaavatkohan Muurikki ja Kaunokki? Onneksi pian on lypsyaika. Hulahula ainakin taitaa olla jo portilla kärkkymässä pääsyä navettaan.

X