Nettietsivien teorian mukaan Turussa riehuu sarjamurhaaja, joka tuuppii humalaisia nuoria Aurajokeen - Miksi haluamme uskoa urbaanilegendoihin, joista ei ole näyttöä?

Ensin löytyy lenkkari. Se kelluu Aurajoessa Suomen Joutsenen perän kohdalla. Kaksi päivää myöhemmin löytyy lenkkarille pari.

Vasta 25-vuotias Juuso on kadonnut viikkoa aiemmin. Ystävien ja seurustelukumppanin kokoamat etsintäpartiot ovat ahkeroineet päivittäin.

Juuson piti palata kapakasta tyttöystävänsä luokse yöksi marraskuussa 2017. Ystävä oli tarkistanut kaverin kunnon puhelimessa vielä yön pikkutunneilla matkalla kotiin. Ihan kohta perillä, oli mies kertonut. Matkalla hän tallentui K-market Portsan ja Topeliuksen koulun valvontakameroihin.

Lopulta poliisi löytää Juuson ruumiin puolustusvoimien viistokaikuluotaimella kuuden metrin syvyydestä.

Toivo sammuu. Spekulointi yltyy.

”Katoamistapauk­sista puhutaan siten, että niissä on aina jokin selittämätön elementti ja omituisia yksityiskohtia, miten nämä ihmiset ovat päätyneet jokeen”, kertoo turkulainen dekkarikirjailija Jussi Marttila. Kuva: Pekka Nieminen/ Otavamedia

Monen mielestä palaset eivät täsmää. Nuoren miehen ei pitänyt palata baarista joenvartta pitkin. Eihän hän niin humalassa ollut, että olisi voinut jokeen suistua.

Juttua kerrotaan suusta suuhun, ja miehen kohtaloa arvaillaan netissä: Turun hukuttaja on iskenyt taas.

Arvuuttelua internetissä

Poliisi tutki Juuson katoamisen, mutta mikään ei viitannut rikokseen. Netin keskustelufoorumeilla poliisin ratkaisu ei kuitenkaan tyydyttänyt, vaan parempaa selitystä etsittiin kuumeisesti.

Nettietsivien teoria oli tämä: Aurajoki syö humalaisia nuoria, kun veteenheittäjä iskee hämärän turvin, työntää uhrin jokeen ja katoaa ilman jälkiä. Alkoholi, joen pystysuora reunama ja hyinen vesi hoitavat loput. Uhreikseen sarjamurhaaja valitsee vain miehiä.

Esimerkiksi murha.info -sivuston nimimerkki sue-ellen pitää murhaajan liikkumista Turussa mahdolli­sena:

”Muistan joskus kuulleeni huhua mystisestä jokeenheittäjästä. Siis miehestä, joka hyökkää kimppuun ja viskoo ihmisiä jokeen. Kuulemma joku työvuorosta palaamassa ollut nuori mies olisi tämän jokeenheittäjän kohdannut, mutta hyvän kuntonsa ansiosta selvinnyt siitä kertomaan.”

Nimimerkki abc taas epäilee sarjamurhaajan olemassaoloa, mutta heittää silti vettä myllyyn:

”En tiedä, onko näissä varsinaista sarjamurhaajaa mukana, mutta uskon vakaasti, että ainakin osa kummallisista veteen putoamisista sekä Turussa että muualla Etelä-Suomessa noin viimeisen 10 vuoden kuluessa on vähintäänkin tappoja, ei onnettomuuksia tai itsemurhia. Sarjamurhaajankaan kätkeytyminen tapauksiin ei ehkä ole niin epätodennäköistä kuin poliisi uskoo.”

Foorumilla pelataan myös ”vaihto­ehtoisilla faktoilla”: Turkuun on osunut poikkeuksellisen paljon hukkumiskuolemia, ja se epäilyttää. Miksei muissa opiskelijakaupungeissa, joissa virtaa joki, huku näin paljon ihmisiä?

Tilastot eivät tue väitettä. Esimerkiksi vuosina 2015–2019 Turussa hukkui yhteensä kuusi ihmistä. Saman verran hukkumiskuolemia sattui asukasluvultaan huomattavasti pienemmässä Rovaniemen kaupungissa. Joensuussa hukkui seitsemän ja Tampereella yksitoista ihmistä samassa ajassa.

Myöskään juuri nuorten miesten hukkumisissa ei tilastollisesti ole mitään outoa. Miehet kuolevat hukkumalla kaksi tai kolme kertaa naisia useammin tilastovuodesta riippuen. Iäkkäät miehet hukkuvat kyllä nuoria miehiä useammin, mutta Aurajoen ranta baari-illan päätteeksi on paikkana todennäköisempi nuorelle miehelle. Naisia taas ikäluokassa 15–29- hukkuu tuskin lainkaan.

Vastauksia traagisiin nuorten ihmisten kuolemiin ei kuitenkaan etsitä aina tilastoista. Pelottavat ja surulliset tapahtumat kiehtovat ihmisiä, ja se selittää, miksi poliisin faktoihin perustuva tutkinta ei tyydytä kaikkia.

Sarjamurhaaja pääsee kansien väliin

Turkulaista dekkarikirjailijaa, Jussi Marttilaa, tarina veteenheittäjästä on kiehtonut niin paljon, että hän päätti kirjoittaa suullisen legendan kirjalliseen muotoon. Hänen esikoisdekkarinsa Veden varaan ilmestyy elokuussa.

Kirjan fiktiivinen tarina leikkii kylmäävällä ajatuksella, että Turun hukuttaja olisi oikeasti olemassa.

Marttila kuuli itse Turun hukuttajasta ensimmäisen kerran vuonna 2006, kun 21-vuotias kauppatieteiden opiskelija, Atso, katosi illanvieton jälkeen. Samana vuonna oli jo kadonnut toinen nuori mies, Mikko. Joku ystävä huokaili baaripöydässä, uskaltaako jokirannassa enää liikkua lainkaan. Kadonneet olivat hänen kanssaan samaa ikäluokkaa.

Jos tästä Turun hukuttajasta kysyy alle 40-vuotiailta turkulaisilta, useimmat tunnistavat kertomuksen. Tarinaa kerrotaan etenkin opiskelijapiireissä.

”Hukuttajan urbaanilegenda eli vahvinta kauttaan 2006–2010, kun suhteellisen lyhyen ajan sisään Turusta katosi useita nuoria miehiä, joiden ei olisi pitänyt olla lähelläkään jokea. Vuonna 2017 sitä alettiin kertoa uudestaan, kun Juuso katosi. Tapaukset herättivät ihmisissä paljon kysymyksiä ja huolta siitä, mikä johti näiden henkilöiden kuolemaan”, Marttila kertoo.

Marttila toimi yksityisetsivänä jonkin aikaa vuoteen 2014 saakka. Silloin hän selvitti, mitä katoa­mistapauksista tiedetään, ja kirjoitti niistä raportin. Yksittäisiä katoa­mista­pauksia hän ei koskaan tutkinut. Vuosien 2000 ja 2017 välisenä aikana Aurajoesta ja läheiseltä merialueelta on löytynyt ainakin viidentoista ihmisen ruumiit. Lisäksi muutamia ihmisiä on kadonnut jokirannan läheisyydessä, eikä heitä ole koskaan löydetty.

Vuosien 2000–2017 aikana Turussa on kadonnut toistakymmentä nuorta miestä, mikä ruokkii tarinaa, että alueella liikkuu sarjamurhaaja. Joen petollisuutta selittää sen reitti aivan Turun ydinkeskustassa. Jussi Marttilan kokoama kartta näyttää, että Aurajokeen on hukkunut ihmisiä koko sillä matkalla, jolla joki halkoo kaupunkia.

”Hukkuneet ovat pääasiassa samaa ikäryhmää, joka liikkuu yömyöhällä baari-illan jälkeen jokirannassa muutenkin. Joen yläjuoksulla jalankulkuväylän ja joen välissä kulkee kapea puistikko, mutta alajuoksulla kulkevalta tieltä on suora pudotus jokeen.”

Marttila oppi yksityisetsivänä, että niin kauan, kun ei ole faktaa, ei ole mitään.

Kirjailijaa faktat eivät pidättele, koska fiktiivinen romaani on reilusti viihdettä. Samoja vapauksia ottavat myös kaupunkitarinoiden kertojat. He vastaavat siihen tiedonjanoon, jota viralliset selitykset eivät tyydytä.

Kun tietoa ei ole mahdollista saada, sitä keksitään.

Turun sarjamurhaaja sisältää kaikki kaupunkitarinan eväät

Turun hukuttajassa on lähes kaikki tyypillisen urbaanilegendan ainekset. Niissä on yksinkertainen juoni, yllättävä tai pelottava käänne ja ne siirtyvät kuulijalta toiselle yleensä suullisesti, nykyään myös internetissä.

Nykytarinat ovat modernin yhteiskunnan tuotteita. Samalla ne ovat myös ikiaikaisia, kuin jatkoa maatalousyhteiskunnan uskomustarinoille vaeltavista vainajista ja haltioista. Kun yhteiskunta kaupungistui, tarinoiden teematkin muuttuivat.

Kun sarjamurhaaja tuuppaa uhrinsa jokeen, sieltä on vaikea päästä omin avuin ylös.

”Niissä käsitellään nyky-yhteiskunnan pelkoja, joista tarinoiden avulla varoitetaan ja pelotellaan”, kertoo folkloristiikan professori Anne Heimo Turun yliopistosta.

Klassisia urbaanilegendoja, jotka ainakin useimmat ovat nuoruudessaan kuulleet, ovat punkkari, joka söi ilkeän mummon bussilipun, ryömivä maksa sekä liikkuvasta ajoneuvosta katoava liftari, jossa on piirteitä myös kummitustarinoista.

”Huhut, juorut ja salaliittoteoriat ovat kaikki samaa ilmiötä. Ne käsittelevät asioita, joille ei löydy selitystä. Tarinaan luodaan uskottavuutta sillä, että se tapahtui tutulle. Lisäksi tarinaan sopivia elementtejä paisutellaan ja toisia piirteitä häivytetään. Nykytarinoita pidetään mahdollisina, uskottavina.”

Tuuppaaja sittenkin lainatarina?

Tarina Turun hukuttajasta ei ole ainutkertainen. Vastaavaa tarinaa kerrotaan myös Yhdysvaltain Chicagossa ja Britannian Manchesterissa. Amerikkalaisversio on vanhin. Manchesterin versio ajoittuu samoihin aikoihin kuin kertomus Turun hukuttajasta.

Chicagolaiset opiskelijat menivät brittejä ja suomalaisia pidemmälle hukkuneiden ystäviensä vuoksi ja profiloivat mahdollisen tekijän. Kyseessä on kauppamatkustaja, joka liikkuu kaavamaisesti Minnesotasta Ohioon kulkevalla valtatie 94:llä: itä, länsi, länsi, itä, länsi ja taas itä. Tämän jälkeen kaava alkaa taas alusta. Matkallaan kauppias nappaa nuoria college-opiskelijoita. Tarinan sarjamurhaaja on mahdollisesti joutunut itse nuorena seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi ja yrittää suojella nuoria poikia samalta kohtalolta päättämällä heidän elämänsä ennenaikaisesti.

Vielä hurjemman teorian kehitteli Footprints at the River Edge -blogin (suomennettuna Jalanjälkiä joen reunalla) kirjoittaja Daniel Albrecht vuonna 2018. Katoamisten taustalla on valtiollinen pedofiiliorganisaatio, jolla on yhteyksiä aiempien presidenttien, George Bushin ja Ronald Reaganin hallintoihin.

Ei ehkä ole yllättävää, että legenda sarjamurhaajasta on saanut kaikkein yksityiskohtaisimman tulkinnan nimenomaan Yhdysvalloissa. Tarinan uskottavuus ja muoto riippuvat paljon siitä, millaisessa yhteiskunnassa se on syntynyt. Yhdysvalloissa oikeita sarjamurhaajia on jäänyt kiinni ehkä enemmän kuin missään muualla.

Urbaanilegendat ovat myös ajankuvia

Tässä mielessä nykytarinat ja kummitusjutut muistuttavat toisiaan. Ja eroavat esimerkiksi saduista, joihin ei ole tarkoituskaan uskoa.

Urbaanilegendoja voi pitää myös eräänlaisina ajankuvina, jotka tiivistävät jotain meillä vellovista huolista. Niin sanotut etniset huhut ovat tästä hyvä esimerkki.

Heimo muistaa yhä, kuinka Baltian maiden itsenäistymisen jälkeen Suomessa alkoi liikkua huhuja ryöstelevistä virolaisista. Aina joku kertojan tuttu oli sattunut paikalle, kun Viron rekisterissä oleva auto oli jäänyt tien laitaan. Kun pahaa aavistamaton suomalainen oli pysäyttänyt autonsa tarjotakseen apua, tarinan vieraiksi koetut virolaiset olivat kylmästi ryöstäneet auttajansa.

”Kun kuulin saman tarinan kolmannen tai neljännen kerran, tajusin, että ei se ole totta.”

Niin sanotuista Vietnamin venepakolaisista kerrottiin 1970-80-luvun taitteessa, että he kasvattivat riisiä parvekkeillaan. Kiinalaiset ravintoloitsijat taas tarjoilivat koiranomistajille näiden oman lemmikin ruoaksi.

”Ajateltiin, että on kielimuuri, eivätkä nämä ihmiset tunne meidän tapojamme. Omia ennakkoluuloja peilattiin tarinoiden kautta.”

Sekä Heimo että Marttila tunnistavat Turun hukuttajan legendassa myös viihteellisen puolen. Vaikka sarjamurhaajalla pelotellaan tosissaan aina uusia opiskelijasukupolvia, juttua kerrotaan myös hymynkare suupielessä. Kertoja tietää, ettei jutulle ole kovin vakuuttavia todisteita. Tarina on sekä varoitus että vitsi.

Oikeat hukkumistapaukset ja hukuttajan legenda ovat toimineet inspiraationa Jussi Marttilan kirjalle, jossa sarjamurhaaja on oikeasti olemassa. Todellisia henkilöitä ei kirjan sivuilta kuitenkaan löydy. Marttilan Veden varaan -kirjan päähenkilö on ­yksityisetsivä, kuten Marttila aiemmin itsekin. Kirjailijan oma tausta näkyy hahmon tavassa tehdä töitä Kuva: Pekka Nieminen/ Otavamedia

Samanlaista viihteellistä arvoa voi nähdä internetin keskustelufoorumien ketjuissa. Tapahtumilla spekulointi kiihottaa, kiinnostaa ja herättää tunteita. Todellisuudesta löytyy aina palasia, jotka sopivat haluttuun teoriaan.

Niin tässäkin tapauksessa.

Ainakin yksi uhri

Humaltunut Niko Ruohonen, 21, kohtasi oman epätodennäköisen sattumansa marraskuisena iltana vuonna 2012. Liikkeellä oli poikkeuk­sellisen vähän ihmisiä. Niko käveli baari-illan jälkeen kotiin äitinsä luo jokirantaa myöten. Etäisyyttä joenreunaan oli kaksi, kolme metriä. Yhtäkkiä hän kuuli takaansa juoksuaskeleet. Sekunnin murto-osan myöhemmin, ennen kuin Niko ehti kääntyä, hän tunsi terävän tuup­pauksen selässään ja horjahti hyiseen jokeen.

”Vedessä tuli muutaman sadasosa sekunnin shokki. Kävin aika syvällä. Vedessä oli pimeää. Tajusin, että nyt täytyy päästä pintaan ja äkkiä ylös, koska vaatteet imaisevat vettä ja alkavat painamaan. Siinä oli joku rahtialus parkissa, jonka takaosasta työntyivät raudat. Jotenkin sain niistä kiinni ja vedettyä itseni ylös.”

Niko oli jäässä. Hän riisui märkiä vaatteita ja yritti saada apua. Taksi kiersi hänet. Lopulta paikalle osui neuvokas nainen, Nikon muistikuvan mukaan kadettioppilas. Hän soitti ambulanssin, jossa Niko sai lämpöpeiton päälleen.

Niko ei nähnyt veteenheittäjää, eikä nähnyt kukaan muukaan. Nikon äiti, Hannele Aaltonen, kirjoitti Turun Sanomiin tekstin, joka löytyy netistä yhä. Siinä hän kiittelee enkeliä poikansa olkapäällä, että Niko selvisi hengissä Aurajoen kylmästä sylistä. Myös rikosilmoitus, jonka Niko seuraavana päivänä teki, löytyy yhä poliisilta. Tutkintalinjaa ei ollut, joten juttu haudattiin.

Tilaa spekuloinnille

Nikon kokemus ei todista, että Turussa liikkuu sarjamurhaaja, mutta jättää paljon tilaa spekuloinnille. Todennäköisempi selitys on humalainen päähänpisto tai Turun hukuttajan legendasta saatu typerä idea, kuin oikean sarjamurhaajan vaaniminen Aurajoen rannoilla.

Legendaa Turun hukuttajasta ei Nikon kokemuksen ansiosta kuitenkaan panna hautaan vielä pitkiin aikoihin.

Lue myös: Myös Suomessa toimii useampi sarjamurhaaja – näistä syistä heitä on niin vaikea tunnistaa