Paavo Väyrynen, 77, on suhteellisen nuori mies – ja pokkaa on kuin ikärasismia vastaan kamppailevalla esitaitelijalla
Paavo Väyrynen ei tyydy sivustakatsojan ankeaan rooliin, kirjoittaa Koikkalainen.
Koikkalainen on Seuran kolumnisti.
Menestyminen vaatii sitkeyttä ja kanttia. Ja paljon.
Koskaan ei silti ole hyvä sanoa, että ei koskaan.
Otetaan nyt vaikka tapaus Paavo Matti Väyrynen.
Kun joulun alla selvisi, että Väyrynen ei ollut saanut riittävästi kasaan kannattajakortteja, hänelle ei myöskään tarvinnut arpoa presidentinvaaleja varten äänestysnumeroa.
Edellytykset vaalien ehdokkaaksi jäivät täyttymättä.
Paavo Väyrynen on harjaantunut eroaja
Saman tien Suomen historian toiseksi pitkäaikaisin ministeri Paavo Väyrynen ilmoitti jättävänsä niin keskustapuolueen jäsenyyden kuin myös luopuvansa puoluepolitiikasta.
Yritystensä hoitoa hän kertoi jatkavansa niin Suomessa kuin Virossakin. Yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta hän ei luovu, vaan jatkaa sitä ”muilla keinoin”.
Ero puolueesta ja irrottautuminen puoluepolitiikasta ei ollut Väyrysen uralla tavatonta. Hän on mennyt ja tullut niin, että perässä on ollut vaikea pysyä.
Vastaavia päätöksiä Väyrynen on tehnyt ennenkin. Häviöt eivät ole häntä lannistaneet: aina hän on lehahtanut uuteen lentoon kuin Feeniks-lintu.
Väyrynen on suhteellisen nuori mies
Paljosta voi Väyrystä kritisoida, mutta pokasta hänellä ei ole ollut puutetta. Suhteellisuudentajusta kyllä joskus.
Koskaan ei silti pitäisi sanoa, että ei koskaan.
Väyrysen pään sisään on vaikea päästä. Hän jos joku talloo omia polkujaan.
On hänessä silti jotain ihailtavaakin. Puoluepolitiikastakin luopuessaan hän saman tien jatkoi jo yhteiskunnallista vaikuttamistaan. Tarkoin valitut sanat olivat monelle lohdulliset.
”Olenhan vielä suhteellisen nuori mies”, Väyrynen, 77, sanoi.
Kannanotto on nuoruutta yli-ihannoivassa yhteiskunnassa väkevä.
Paljon kevyemminkin perustein on ihmisiä nostettu ikärasismin vastustamisen suuriksi esitaistelijoiksi.
Väyrynen on nyt barrikadin huipulla.
Sivustakatsojan rooli ei riitä
On kansalaisteko, kun 77-vuotias mies ei suostukaan istumaan nöyrästi ovensuuhun puukuppi kädessä ylijäämäsoppaa norkoilemaan.
Päinvastoin. Mies on pystypää suomalainen, joka haluaa oikeutetun osansa yhteisestä hyvästä. Armopalat eivät riitä.
Väyrynen teki suuren taktisen liikkeen, mutta sivuun hän ei siirry.
Moni hänen ikätovereistaan on samalla kannalla. Hekään eivät halua olla sivullisia; he haluavat vaikuttaa ja olla osa suomalaista yhteiskuntaa – etuineen ja vastuineen.
Paavo Matti Väyrysen ja hänen aikalaistensa tekemiset ovat kesken. Heidän aikansa ei ole ohi.
Me kuulemme heistä vielä.
Siksi ei koskaan pidä sanoa, että ei koskaan.
Lue kaikki Koikkalaisen kolumnit täältä.