Helsingin pelastaja

Jaa kaverilleTilaa Seura
Pekka Jokipaltio piti huolen myös siitä, että Helsingin ilmapuolustuksella oli riittävästi järeää torjuntakalustoa. Kuva: SA-kuva.

Neuvostoliitto teki helmikuun 6. päivän iltana 1944 lähes odottamatta rajun ilmahyökkäyksen Helsinkiin. Sadat pommikoneet lähestyivät illan pimetessä kaupunkia. Niihin oli lastattu 7 000 miina-, palo- ja valopommia.

Yksi miinapommi katkaisi kaasuputken Runebergin- ja Pohjois-Hesperiankadun kulmauksessa. Everstiluutnantti Pekka Jokipaltion koti oli samassa ns. Mehiläisen talossa, jonka pommisuojaan asukkaat olivat ahtautuneet.

”Yhtäkkiä alkoi tuntua kaasun hajua. Minä menetin tajuntani. Kotiapulaisemme raahasi minut porraskäytävään, missä havahduin, mutta menetin uudelleen tajuntani”, muistelee Pekka Jokipaltion tytär Seija Jokipaltio nyt, 70 vuotta myöhemmin.

Pekka Jokipaltio oli vaimonsa kanssa kyläilemässä Munkkiniemessä, mistä heti lähtivät ilmahälytyksen tullessa kiireesti kohti Töölöä. Ettei vain lapsille ole sattunut mitään.

”Töölöntorilla poliisi pysäytti isän auton ja komensi että menkää Mehiläisen talolle, siellä tarvitaan apua. Isä vei minut ja isosiskoni Punaisen Ristin sairaalaan, missä sain happea ja aloin palata tajuihini”, Seija Jokipaltio kertoo.

Tyttärillä ei ollut enää hätää. Pekka Jokipaltio saattoi kiiruhtaa Korkeavuorenkadun maanalaiseen torjuntakeskukseen, Torniin, mistä kaupungin ilmapuolustusta johdettiin.

Valokranaatit salainen ase

Heti helmikuun 6.–7. päivän ensimmäisen suurpommituksen jälkeen Jokipaltio arveli, että uusia ilmahyökkäyksiä saattaa olla tulossa ja komensi kaikki Helsingin patteristojen komentajat ja tykkipattereiden päälliköt käskynjaolle torjuntakeskukseen.
Jokipaltio määräsi, että eri torjuntasektorien johtopattereilta Torniin tulevat puhelimien ilmajohdot on korvattava maakaapeleilla – niitä eivät pommit katkoisi.

Hän käski rakentaa tykkien lähelle lisää ammussuojia, etteivät ammukset loppuisi kesken. Samalla laajennettiin ammuskellareiden oviaukkoja niin että ammuksia tuovat kuorma-autot voivat ajaa niihin sisään. Mitään ei saanut jäädä sattuman varaan.

Jokipaltio oli jo ottanut käyttöön valokranaatit, uuden keksinnön. Räjäyttimen reikää suurennettiin poralla ja trotyyli korvattiin magnesiumin ja alumiinin sekoituksella. Uuden kranaatin valovoima oli kymmenkertainen tavalliseen ilmatorjuntakranaattiin verraten.

Neuvostokoneiden lentäjistä tuntui kuin valokranaatit räjähtäisivät aivan koneen edessä. Vaikutus keskellä pimeää yötä oli pelottava. Kymmenet koneet pudottivat pomminsa minne sattui ja kääntyivät takaisin ennen aikojaan.

Jo ennen vuotta 1944 oli Jokipaltion johdolla laadittu selkeä puolustuskuvio. Helsingin laitamille sijoitetuilla raskailla ilmatorjuntapatterilla oli omat sektorinsa, mihin ne ampuivat sulkutulta viholliskoneiden eteen.

Komennot tulivat johtokeskuksesta, Tornista, jonka suureen torjuntatasoon merkittiin lähestyvien pommikoneiden reitit. Sen mahdollistivat Saksasta hankitut ilmavalvontatutkat.

Jokipaltio oli pitänyt huolen siitä, että järeää torjuntakalustoa oli riittävästi. Ja sitä myös oli: 76 raskasta ilmatorjuntatykkiä ja 36 valonheitintä.

Tärkeä voitto

Kolmas ja rajuin suurpommitus alkoi helmikuun 26. päivän iltana ja kesti yksitoista tuntia. Helsingin yllä oli yön aikana lähes 900 viholliskonetta. Raskas ilmatorjunta ampui yli 14 000 kranaattia.

Jokipaltio seurasi torjuntaa komentokeskuksessa, mutta kiersi myös valonheitin- ja tykkipatterilta toiselle. Miesten oli nähtävä komentajansa. Se nosti taisteluhenkeä.

”Isääni teki suuren vaikutuksen, kun hän näki, kuinka tykkimiehet yläruumis paljaana latasivat tykkejä raskailla kranaateilla. Se vaati voimaa ja sitä kesti koko yön, pakkasta oli useita asteita”, Seija Jokipaltio muistelee.

Jo lähes vuoden verran Pekka Jokipaltio oli kouluttanut miehiä useita tunteja joka päivä, usein myös öisin. Miehet arvostivat häntä ja kutsuivat komentajaansa Joki-Pekaksi.

Viimeisen suurhyökkäyksen tuhot jäivät yllättävän pieniksi.

Arvioiden mukaan kolmasosa Helsingistä olisi tuhoutunut, jos edes puolet pommeista olisi osunut kaupunkialueelle. Niin ei käynyt, ei lähellekään. Ilmatorjuntarykmentti 1 oli saavuttanut vuoden 1944 ensimmäisen torjuntavoiton. Muiden aika tuli vasta kesällä.

”Isästä ei tullut Marskin ritaria, ei hän sellaista edes ajatellut. Hänelle riitti kaksi sanaa: Palvele maatasi”, Seija Jokipaltio sanoo.

Pekka Jokipaltio

19.5.1901–31.5.1977.
Vänrikki 1924, luutnantti 1926, kapteeni 1931, majuri 1939, everstiluutnantti 1941, eversti 1944.
Helsingin ilmatorjuntakomentaja 1943–44. Ilmavoimien ilmatorjuntaosaston päällikkö 1945. Ilmatorjuntarykmentti 1:n komentaja 1946–56. Hämeen sotilasläänin komentaja 1956–57.

X