Kieltolain aikana Suomessa juotiin kovaa teetä: puolet teetä, puolet 96 prosenttista pirtua, hyppysellinen sokeria

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Helsingin kaupunginmuseo Kuvan väritys Taneli Kuio
Suomessa vallitsi kieltolaki 1920- ja 1930-luvuilla. Alkoholia ei saanut myydä eikä pitää hallussa. Juotavaa riitti silti. Siitä pitivät huolen pirtutrokarit.

Suurikokoisia aluksia on parisenkymmentä. Niitä on ankkurissa Suomenlahdelta Ahvenanmaan saariston eteläpuolelle asti. Ne ovat Ranskan, Panaman, Kreikan, Tšekkoslovakian ja Saksan lipun alla purjehtivia rahtilaivoja.

Eletään elokuuta 1929.

Ankkuroidut laivat ovat täydessä pirtulastissa, jonka ne ovat hakeneet Danzigin, Kielin ja Gdynian satamista.

Pirtu on tarkoitettu kieltolain kahlehtiman Suomen janoisille. Kantavuusluokaltaan pienempien alusten lasti on 100 000, suurempien 300 000 litraa.

Pirtu on väkiviinaa, puhdasta etanolia.

Tehokas pirtutorpedo

Suuria pirtulasteja tuovat alukset ankkuroituvat aina kansainvälisille vesille. Siellä Suomen viranomaiset eivät voi niitä hätyytellä.

Laivoista salakuljettajat siirtävät pirtun moottoriveneisiin, joista osa on maailmansodan aikaisia saksalaisia tai englantilaisia moottoritorpedoveneitä. Parhaimmillaan ne saavuttavat lähes 30 solmun tuntinopeuden ja huristavat pitkin Pohjanlahden rannikkoa aina Ouluun asti. Jatkuva pirturalli pyörii erityisesti Vaasan saaristossa.

Tullilaitos on voimaton, koska sillä ei ole kyllin nopeita veneitä. Tilanne muuttuu vuonna 1930. Silloin Suomeen perustetaan sotilaallinen Merivartiolaitos, jonka ensimmäiset nopeakulkuiset alukset VMV-1 ja VMV-2 on varustettu konetykillä.

Pirtua tuodaan Suomeen myös Virosta. Matka Suomenlahden yli on lyhyt. Virossa on paljon pieniä jaaloja ja moottoriveneitä, joista jokainen voi kuljettaa kerrallaan satoja litroja spriitä. Viroon virtaa maksuna säkkikaupalla tuohikuivaa setelirahaa.

Itäinen Suomenlahti on Virosta tulevan pirtun purkualuetta. Pelkästään viidestä laivasta puretaan kesällä 1927 Koiviston ja Seiskarin välisellä merialueella noin miljoona litraa.

Merivartiolaitoksen alukset pakottavat pirtutrokarit tekemään uusia keksintöjä.

Yksi keksinnöistä on kulmaraudasta kyhätty kehikko, pirtutorpedo, jota moottorivene vetää köydessä perässään veden alla ja johon mahtuu kunnioitettavan monta kymmenen litran pänikkää.

Jos merivartijat lähestyvät, salakuljettajat katkaisevat köyden ja käyvät myöhemmin naaraamassa pirtutorpedon takaisin pintaan.

Erityiset piikkimatot

Kieltolaki työllisti sekä tullimiehiä että pirtun salakuljettajia.

Rannikolta pirtu siirtyy sisämaahan automobiileillä, jotka elävät Suomessa ensimmäistä kukoistuskauttaan.

Öiseen aikaan korkeakoriset mustat Packardit, Chevroletit, Oldsmobilet ja Fordit liikkuvat sammutetuin lyhdyin pitkin maaseudun hiekkateitä. Ne tuovat lohtua sisämaan asukkaille, jotka muuten saavat alkoholia vain kääntymällä lääkärin tai eläinlääkärin puoleen.

Vuoden 1921 aikana paljastuu Tampereella kahden lääkärin harjoittama laajamittainen spriireseptien kauppa. Paikalliselle eläinlääkärille riittää puolestaan se, että asiakkaan hevonen on kovassa päätaudissa ja tuskin enää hengittää monta päivää ilman lääkettä – spriitä.

Valtioneuvosto antaa heinäkuussa 1926 määräyksen, jonka mukaan poliisiviranomaisten on lupa tarvittaessa pysäyttää maaseudun teillä liikkuvat ajoneuvot erityisillä esteillä. Maantielle vedetty piikkimatto posauttaa vuorenvarmasti pirtuautojen renkaat rikki.

Muitakin konsteja keksitään, myös vähemmän onnistuneita.

Maskussa lähellä Turkua pitäjän poliisi on apuvoimineen vetänyt maantien poikki kaksinkertaisen, tuuman paksuisen vaijerin puolisen metriä tien yläpuolelle. Turusta lähestyvä henkilöauto ei kuitenkaan ole pirtulastissa. Sitä ohjaa kunnon kansalainen, varatuomari Toivo Piintilä, jonka kyydissä on mm. teatterinjohtaja Wilho Ilmari. Vaijeri kiertyy auton ympäri, ja vain vaivoin Piintilä saa auton pysymään tiellä. Poliisi on nolona.

Nolona on myös raittiuspoliisi Kustaa Rantaniemi, joka iskee Tampereen rautatieaseman matkatavaraosastossa nyrkillään erästä pahvilaatikkoa. Se kumahtaa lupaavasti: pirtukanisteri, kyllä kyllä! Laatikko viedään poliisiasemalle, jossa ilmenee, että se sisältää kananmunia, nyt pääosin rikkoutuneita. Poliisit joutuvat ostamaan ehjiä rikkinäisten tilalle.

Kieltolakikuningas Algoth Niska

Algoth Niska oli aikansa tunnetuimpia spriin salakuljettajia. Tietokirjailija Kari Kallonen on kirjoittanut Niskan vauhdikkaan elämäkerran.

Tulitaistelut salakuljettajien ja poliisien välillä ovat tavanomaisia. Pirtutrokarit eivät pelkää poliiseja ja vankilareissuja.

Kuljetusrahti on 5–7 markkaa litralta. Kun yhdellä keikalla tuodaan maihin toisinaan jopa 6 000 litraa pirtua, tienestit nousevat ruhtinaallisiksi, vaikka ne pitääkin jakaa monen miehen kesken.

Marraskuussa 1926 kaksi kieltolakikomennuskunnan etsivää on väijyksissä Taivallahden rannassa Helsingissä, minne aamuyön pimeydessä lipuu sammutetuin valoin suurikokoinen moottorivene. Kun trokarit alkavat lastata kanistereita autoihin, syntyy tulitaistelu, jossa etsivä Gabriel Jäntti saa osuman. Salakuljettajat jatkavat ampumista vetäytyen samalla takaisin veneeseen. Jäntti menehtyy haavoihinsa.

Häikäilemättömien pirtukuninkaiden joukossa on myös yksi herrasmies, Algoth Niska.

Niska ei kohota asettaan merivartijoita eikä poliiseja vastaan. Hän on meriä laajalti seilannut perämies ja luonteeltaan seikkailija. Omalla nopealla aluksellaan hän noutaa pirtua kansainvälisille vesille ankkuroineista laivoista.

Niska käy jatkuvaa kissa ja hiiri -leikkiä poliisien kanssa sekä maalla että merellä. Hän istuu useaan kertaan vankilassa mutta palaa ristikoiden takaa salakuljetuspuuhiin.

Tiukan paikan eteen Niska joutuu eräänä juhannuksena, kun hän vetää veneensä perässä kuutta täyttä pirtutorpedoa. Veneen moottori pysähtyy yllättäen, ja tullin pieni vartiohöyry lähestyy. Niska vastaa aluksen päällikön kysymykseen, ettei hänellä ole muuta kuin pari viskipulloa. Eikä muuta tietysti löydykään. Tullialuksen päällikkö on avulias ja sanoo hinaavansa Niskan veneineen rantaan.

”Siinä minä menin tullilaivan hinauksessa ja perässäni tuli torpedoissa yli 2 500 litraa pirtua”, Niska kertoo myöhemmin.

Kovaa teetä

Ravintoloissa ympäri maata myydään kovaa teetä aivan kuin kieltolaista ei olisi tietoakaan.

Kookkaissa laseissa on puolet teetä ja puolet 96-prosenttista pirtua sekä muutama lusikallinen sokeria. Kovin monta lasillista ei tarvita, kun isoltakin mieheltä menee jalat alta.

Helsingissä kovaa teetä saa myös ravintola Fenniasta rautatientorin laidalla. Poliisi tekee sinne useita ratsioita, joita toisinaan johtaa apulaispoliisimestari Kaarlo ”Keppari” Soinio.

Eräänä iltana Fenniassa kovaa teetä juo myös runoilija Uuno Kailas, joka selittää poliisipartiolle, kuka hän on. Soinio lopettaa runoilijan selityksen lyhyeen tokaisemalla, että hän on jo illan aikana ehtinyt pidättää kuusi kailasta.

Jotkut poliisimiehet vastustavat hiljaiseen ääneen koko kieltolakia. Joku ratsiaan lähtevistä saattaa varoittaa tuttua ravintolaa.

Kun ravintolaan tulee varoitussoitto, hovimestari kehottaa asiakkaita nopeasti juomaan lasinsa tyhjiksi. Juoda saa, mutta juomia ei saa pitää hallussa. Luvattomat juomat kaadetaan nopeasti keittiön viemäriin. Kun poliisit tai tarkastajat ilmestyvät paikalle, ravintolassa vallitsee hillitty tunnelma: asiakkaat istuvat tyhjien lasien ääressä, lueskelevat lehtiä ja jutustelevat keskenään.

Myös katukauppa kukoistaa suurissa kaupungeissa. Kadulta saa helposti ostetuksi neljänneslitran spriiputelin, jota kutsutaan varpuseksi. Se sopii hyvin pikkutakin povitaskuun.

Puolen litran kanisteri on lempinimeltään lahna. Senkin hankkiminen on helppoa, sillä Helsingissä on noin tuhat laitonta alkoholin myyntipistettä, joissakin kaupunginosissa lähes joka talossa.

Kontiota ja Karhun kusta

Ilman autoja ei pirtun salakauppaa olisi voitu harjoittaa muualla kuin rannikkoseuduilla. Autoissa pirtu kulki eri puolille maata aina Pohjois-Suomea myöten.

Suomessa järjestetään joulukuun lopulla 1931 kansanäänestys. Äänestyksen tuloksena kieltolaki kumotaan. Suomen alkoholiliikkeet saavat luvan aueta toistakymmentä vuotta kestäneen kiellon jälkeen.

Avauspäivä jää historiaan. Se on 5. huhtikuuta 1932. Avaushetki on kello 10 aamulla. On syntynyt legendaarinen numerosarja 5-4-3-2-1-0.

Jonot kiemurtelevat pitkinä käärmeinä alkoholiliikkeiden edessä ympäri maata. Parhaiten Helsingissä käy kaupaksi eestiläinen Puhastatud viin -paloviina. Myyjät hakevat pullot korkeista, tummista lokerohyllyistä ja käärivät ne ruskeaan paperiin. Pullot ovat hyllyissä pohja asiakkaaseen päin. Viinanhimoa pitää suitsia.

Viinat saavat lempinimiä. Saisko pullon Mörökölliä tai Kontiota tai Töpöhäntää tai Karhun kusta? Viimemainittu on sulfiittispriipohjainen kuminalla ja anisöljyllä maustettu Karhu-viina. Se on kovin suosittu ja syykin on selvä: se maistuu yhtä väkevältä kuin pirtu.

Lähteet: Reijo Ahtokari: Pirtua, pirtua; Into Jyläskoski: Pirtusota Suomemme rannikoilla; Kari Kallonen: Algoth Niska, salakuljettajien kuningas. Om-arkisto ja Lehtikuva

X