Kirjailija Ain’ Elisabet Pennanen korosti modernia naiseutta – Aikansa kohujulkkis hurmasi miehiä ja aiheutti skandaaleja

Jaa artikkeli
Ain'Elisabet Pennanen
Ain'Elisabet Pennanen kuuluu 1900-luvun alun naiskirjailijoihin, jotka pohtivat naisen mahdollisuutta elää itseään ja lahjakkuuttaan vapaasti toteuttavana uutena naisena. © Aarne Pietinen/Museovirasto
Kirjailija Ain’Elisabet Pennanen oli aikansa kohujulkkis, joka kulki elämänsä aikana romanssista ja vastoinkäymisestä toiseen.

Keväällä 1917 Jyväskylän seurapiireissä kuohui. Lehtorinrouva Miili Airila oli noussut sotajalalle kaupunkiin asettunutta naiskirjailijaa vastaan. Airilan pikkuveli, lupaava 28-vuotias runoilija, oli langennut tuon itseään seitsemän vuotta vanhemman naisen viettelyksiin. Kirjailijatar oli juridisesti ”toisen miehen vaimo”, vaikka käytännössä eronnut miehestään. Hän oli myös 10-vuotiaan pojan yksinhuoltaja – ja tämän pojan hän oli saanut ennen avioliittoaan.

Rouva Airila oli varma, että tällä naisella oli ollut ”ainakin sata miestä”. Haukkumakirjeessään hän nimitteli tätä ”eroottiseksi herkuttelijaksi” ja käski pysymään kaukana pikkuveljestään.

Runoilija Juhani Siljo vain hymähteli isosiskonsa raivolle, mutta kirjailija Ain’Elisabet Pennanen ahdistui. Hän oli herkkä ihminen ja vain etsi rinnalleen suurta rakkautta.

Juuret Karjalassa

Ain’Elisabet Pennanen oli syntynyt toukokuussa 1881 Käkisalmessa Karjalassa. Hänen isänsä Heikki Pennanen oli menestyvä kauppias, mutta kuoli tyttären ollessa kahdeksan vanha. Äiti Maria Sofia, os. Sjödahl, muutti lapsineen Tampereelle, mutta Ain’Elisabet piti itseään karjalaisena koko ikänsä.

Tampereen tyttölyseosta Aina Elisabet Pennanen kirjoitti vuonna 1902 ylioppilaaksi. Hän luki paljon, ja etenkin Friedrich Nietzschen filosofia teki häneen suuren vaikutuksen. Pennanen muisteli jälkeenpäin, että halu ”kehittää itseään” sai hänet lähtemään kuitenkin Helsinkiin opiskelemaan opettajaksi talouskoulussa.

Ei ole tiedossa, miksi Pennanen alkoi kirjoittaa kahta etunimeään yhteen ja heittomerkillä. Mahdollisesti kyse oli erikoisuudentavoittelusta. Näin ainakin antaa ymmärtää Aarne Orjatsalo romaanissaan Viettelijä, jossa esiintyy Pennasen karikatyyri Ein’Kathariina Valli. Tähän kuvaukseen on tosin syytä suhtautua varauksella. Orjatsalo on nimittäin se mies, jonka kanssa Pennanen päätyi ensimmäiseen suureen skandaaliinsa.

Mahtipontinen näyttelijä

Helsingin opintojen jälkeen Ain’Elisabet Pennanen palasi Tampereelle. Hän teki jonkin aikaa kotiopettajan töitä ja pestautui sitten kaupunginteatteriin näyttelijäharjoittelijaksi. Siellä hän tutustui pitkään, tummaan ja komeaan näyttelijään Aarne Orjatsaloon.

Pennasta kaksi vuotta nuorempi Orjatsalo oli lahjakas, mutta ilmeisen itsekeskeinen. Poliittisilta näkemyksiltään hän oli sosialisti ja kunnostautui sisällissodassa punaisena propagandistina.

8. päivänä lokakuuta 1906 Pennanen sai aviottoman poikalapsen, jonka isä oli Orjatsalo. Tapaus oli Tampereella valtava skandaali. Pennanen ei pian voinut liikkua rauhassa kaduilla – ainoastaan hämärässä ja silloinkin äitinsä vaatteisiin pukeutuneena. Asiaa ratkottiin oikeudessa asti.

Sekä Pennanen että Orjatsalo kirjoittivat suhteesta romaanin, ja kumpikin kuvaa toista kaikkea muuta kuin mairittelevasti. Kyseessä kuitenkin taisi olla kahden yhtä dramaattisen, mutta arvomaailmaltaan liian erilaisen taiteilijaluonteen yhteentörmäys.

”Pelkästään syntymästäni on kirjoitettu kaksi romaania”, veisteli sittemmin heidän poikansa, niin ikään kirjailijana tunnetuksi tullut Jarno Pennanen.

Aarne Orjatsalo oli Ain’Elisabetin ensimmäinen suuri skandaali ja tämän aviottoman pojan isä. Kuva vuodelta 1909 tai 1910. © Museovirasto

Aarne Orjatsalo oli Ain’Elisabetin ensimmäinen suuri skandaali ja tämän aviottoman pojan isä. Kuva vuodelta 1909 tai 1910. © Museovirasto

Kiertelevää elämää

Ain’Elisabet Pennanen ryhtyi poikansa Jarnon yksinhuoltajaksi. Nopeasti hän sai huomata, ettei sellaisena ollut helppoa 1900-luvun alun suomalaisessa pikkukaupungissa. Ystäviensä avustuksella hän lähti Suomesta opintomatkalle ja jätti poikansa täysi­hoitolaan toivoen tälle helpompaa elämää ilman äitinsä mainetta.

Pennanen oleskeli ensin Italiassa, sitten Ranskassa. Pariisissa hän tapasi ruotsalaisen meteorologin Bruno Rolfin ja meni naimisiin hänen kanssaan. Kirjailija kävi synnyttämässä heidän yhteisen poikansa Mircon Suomessa ja samalla tapaamassa Jarnoa, ennen kuin palasi nuorimmaisen lapsensa kanssa Ruotsiin.

Rolfien perhe-elämä Ruotsissa kariutui pian. Mirco Rolf jäi isänsä holhoukseen, ja Ain’Elisabet palasi Suomeen Jarnon luo. Alkoi äidin ja pojan ”yhdeksänvuotinen korpivaellus”. Jarno Pennanen kirjoitti myöhemmin muistelmissaan, että kaikki heidän lukuisat väliaikaiset asumuksensa ovat sulautuneet hänen muistissaan yhdeksi.

”Suloinen ihmeellinen kajuutta, karkoitetun maanpakolaisen potkittu piikkitynnyri ja kulttuurimeriä purjehtiva taikalaiva, Ain’Elisabetin minulle antama koti!”

Orjatsaloa Ain’Elisabet Pennanen vihasi ikänsä, mutta poikaansa hän rakasti yli kaiken. Kun Jarno Pennanen istui vuosina 1943–44 vankilassa vasemmistoradikaalina, Ain’Elisabet vetosi kirjeitse Korkeimpaan oikeuteen asti ja kertoi, kuinka hyvä poika hänellä on. Myös Jarno Pennanen kunnioitti äitiään syvästi.

”Kohotan äitini kuvan äitinä ja kasvattajana ja kiitän Ain’Elisabetia siitä, että hän antoi minulle kyvyn uskoa elämään”, hän kirjoitti.

Taiteilija vai kotiköynnös?

Suurin osa Ain’Elisabetin julkaistusta tuotannosta syntyi vuosien 1917 ja 1921 välillä: kolme näytelmää ja kolme romaania. Hän kirjoitti jatkuvasti myös luonnostekstejä.

”Jo pienestä pitäen olen pyrkinyt ilmaisemaan sieluni liikkeitä, tunteitani, tahtoani, unelmiani… Minusta ihmiselle täytyy selittää ihmistä, että kaikki helpommin toisiaan ymmärtäisivät, etteivät he nokkisi silmiä toisiltaan”, Pennanen pohti päiväkirjassaan.

Hän käsitteli proosatuotannossaan myös modernin itsenäisen naiseuden ongelmia. Viimeistään suhdefiasko Orjatsalon kanssa sai hänet suhtautumaan kriittisesti vapaaseen rakkauteen. Hän ei uskonut sen vapauttavan naisia, vaan päinvastoin tekevän heidät suojattomammiksi.

Taiteilijanakin Pennanen halusi korostaa naisellisuuttaan ja herkkyyttään. Hän oli ottanut sydämeensä Nietzschen sanat naisen tehtävästä: ”rakastaa enemmän kuin tulla rakastetuksi”. Vahvan miehen rinnalla hän olisi voinut omistautua pelkästään kodille.

”Vapauttakaa minut tekemästä kirjoja!” hän kirjoitti.

Virnakka ja Popu

Päädyttyään ”korpivaelluksellaan” Jyväskylään Pennanen mitä ilmeisimmin uskoi vihdoin löytäneensä haaveittensa miehen. Silloin hän näet kohtasi elämänsä suurimman rakkauden – Juhani Siljon. Paria yhdisti kirjallisuuden ohella rakkaus Nietzschen filosofiaan. Siljon kohdalla tämä tarkoitti ankaria yli-ihmisihanteita.

”Meidän on tulevaisuus, niin pitkältä kuin silmämme näkee, sillä meidän tarkoitusperämme ovat kaukaisemmat kuin muiden!” kirjoitti Siljo jouluaattona 1916.

Hän kutsui Ain´Elisabet Pennasta Helmiina Rossiksi tai Virnakaksi. Pennanen puolestaan puhutteli rakastaan hellästi Popuksi tai Poikaseksi.

Sisällissodassa 1918 Siljo lähti valkokaartiin ja antoi runokäsikirjoituksensa Pennaselle. Kuin hän olisi aavistanut kohtalonsa, sillä pian Pennanen joutui kulkemaan hämäläisestä pikkukylästä toiseen etsimässä kadonnutta sulhastaan. Lopulta hän löysi Siljon tamperelaisesta sotasairaalasta haavoittuneena kumpaankin jalkaan.

Juhani Siljo kuoli toukokuussa 1918 haavojensa komplikaatioihin. Pennanen oli murheen murtama.

”Kun olisi punainen veri viime tippaan imetty… sillä nyt meni minulta kuin jumala rikki”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.

Jyväskylän porvarisrouvat, jopa Siljon oma äiti, julistivat kuoleman Jumalan tahdoksi. Olisihan nuorukainen muutoin joutunut naimisiin Pennasen kaltaisen naisen kanssa.

Juhani Siljo oli Ain’Elisabetin suuri rakkaus, jonka hän menetti sotaan. © Mikko Forsberg, Atelier Aino/SKS-arkisto

Juhani Siljo oli Ain’Elisabetin suuri rakkaus, jonka hän menetti sotaan. © Mikko Forsberg, Atelier Aino/SKS-arkisto

Ain’Elisabet Pennanen – Ikuinen lapsi

Jyväskylän seudulta Pennanen muutti Helsinkiin. Pääkaupungin kulttuuripiireissä hän vaikutti läpi 1920-luvun ja tutustui ajan tähtikirjailijoihin, kuten Tulenkantajat-ryhmään. Karismaattisen Olavi Paavolaisen kanssa Pennasella oli jopa suhde, mutta se kaatui (Pennasen omin sanoin) ”tuon noidutun kaamean ikäeron takia”.

He pysyivät ystävinä Pennasen elämän loppuun asti, joskaan draamalta ei vältytty. Paavolainen nimitti Pennasta ”ikuiseksi lapseksi ja epäkäytännöllisyyden personoitumaksi”. Hän kuitenkin tuki ystävätärtään taloudellisesti sodan aikana.

Ain’Elisabet Pennanen vietti viimeiset vuotensa taiteilijakoti Lallukassa. Pitkään jatkunut sydänsairaus kaatoi hänet kuolemaansa helmikuussa 1945. Hänen tuhkauurnansa lepää Helsingin Hietaniemen hautausmaan kolumbaariossa

Lue myös: Marie Linder syleili kaikkia, juhli paheksuntaa herättäen – ja kirjoitti 1860-luvulla ensimmäisen Suomessa julkaistun feministisen romaanin

Lähteet: Kirstinä, Leena: Pennanen, Ain’Elisabet. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2006, Orjatsalo, Aarne: Viettelijä. Oppian 2019, Pennanen, Ain’Elisabet: Kaksi raukkaa. WSOY 1968, Voimaihmisiä. ntamo 2018, Ain’Elisabet Pennasen arkisto/SKS, Helsinki, Pennanen, Jarno: Tervetultua tervemenoa – Jarnon saaga I & II. WSOY 1970, Pennanen, Jotaarkka: Orjatsalo: taiteilija politiikan kurimuksessa. Sanasato 2017, Saario, Tapio: Kuka kukin oikeasti on. BTJ Kirjastopalvelu 1996, Siljo, Juhani: Runot. SKS 1999.

X