Kuolemanleirien lapset

Jaa kaverilleTilaa Seura
Seura kertoi Itä-Karjalan leireistä jo vuonna 1993.

Hotelli Severnajan kabinetissa on tuskastuttavan kuuma. Lämpö ei johdu pelkästään iäkkäiden karjalaisten sotavuosien muistoista. Patterit hohkaavat venäläiseen tapaan täysillä.

Kokoontumispaikkana on sota-ajan suomalaisille tuttu hotellirakennus. Se tunnettiin jatkosodan vuosina Äänislinnan keskustassa nimellä Pohjola.

Talvisodan alla valmistunut kolossaalinen hotelli vaurioitui pahoin jatkosodan ilmapommituksissa. Venäläisten uudelleen rakentama hotelli avattiin Karjalan vapauttamispäivänä 26. heinäkuuta 1948.

Pöydän ympärille istuutuu viisi iäkästä karjalaista, joiden lapsuuden kokemukset suomalaisten keskitysleireistä ovat järkyttäviä.

”Lapsuus riistettiin minulta. Sitä ei ollut lainkaan”, parahtaa Äänisniemeltä kotoisin oleva Tamara Kardaš.

Itä-Karjalaan perustettiin Päämajan käskyllä jatkosodan vuosina kaikkiaan 14 keskitysleiriä, joista seitsemän sijaitsi Petroskoissa.

Leirien nimi vaihdettiin vuodesta 1943 lähtien siirtoleiriksi, koska keskitysleiristä heijastui Saksasta huono kaiku.

Suomalaiset siirsivät leireille sodan jaloista venäläistä siviiliväestöä; naisia, lapsia ja vanhuksia. Leirit purettiin vasta kesällä 1944, kun suomalaisten vetäytyivät Petroskoista.

Suomalaiset miehittivät Itä-Karjalaa tuhatkunta päivää 1941–44.

”Olin kolmevuotias, kun jouduin leirille. Olen kiitollinen äidille ja vanhemmille sisaruksille, että selvisin hengissä”, Kardaš jatkaa.

Kardaš pakotettiin leirille yli kahdeksi vuodeksi, tammikuusta 1942 kesäkuuhun 1944 saakka. Leiriläisten ihmisarvoa loukattiin, vaikkei Kardaš kaikkea julmuutta silloin ymmärtänyt.

Joku vanki niskuroi, hidasteli tai yritti puhua venäjäksi. Hän sai heti kiväärinperästä. Venäjäksi puhuminen ja laulaminen oli kielletty. Se ärsytti vartijoita, jotka eivät osanneet kieltä. Kun eivät ymmärtäneet, he tulkitsivat vankien punovan juonia.

Aavehyökkäys

Klaudia Nuppijeva, 72, pelästyi pahan päiväisesti suomalaisjoukkojen hiihtäessä hänen kotikyläänsä Rimiin Karhumäen lähistöllä myöhäissyksyllä 1941.

Synkät leirimuistot eivät koskaan unohdu, kertovat Klaudia Nuppijeva (oik.), Alevna Zukova, Ivan Maksim, Tamara Kardaš ja Antonia Kalkaseva. Kuva: Pekka Nieminen.

Synkät leirimuistot eivät koskaan unohdu, kertovat Klaudia Nuppijeva (oik.), Alevna Zukova, Ivan Maksim, Tamara Kardaš ja Antonia Kalkaseva. Kuva: Pekka Nieminen.

Kylän miehet olivat rintamalla. Suomalaiset näyttivät aavemaisilta valkoisissa lumipuvuissa.

”Suomalaiset ilmestyivät yllättäen metsästä. Meidät komennettiin heti jättämään koti. Valmis ateria jäi liedelle, ruokaa komeroon ja lehmä navettaan. Aluksi meidät vietiin autioon taloon”, äidin ja viiden sisaren kanssa muuttokomennon saanut Nuppijeva muistelee.

Äiti lähti salaa takaisin kotiin ja palasi lehmän kanssa lastensa luokse. Lehmä teurastettiin ja liha piilotettiin varastoon.

Rangaistus seurasi välittömästi, kun suomalaiset löysivät lihakätkön. Suomalaissotilaat olivat vihaisia äidille.

”Liha takavarikoitiin ja äiti vangittiin. Hänet palautettiin runsas vuosi myöhemmin leirille.” Lapset pelästyivät, kun takaisin tuli apaattinen ja mielisairas äiti. Hän ei koskaan toipunut ennalleen. Äiti kuoli huhtikuussa 1945.

Kuusi lasta jäi orvoiksi.

Nälkä tappoi

Lähes 300 000 asukkaan Petroskoin keskustaa halkoo Lenina-katu, jonka autoliikenne humisee taustalla.

Ulkona Karjalan talvi puree jäätävästi. Äänisen aavalta ulapalta tuleva hyinen tuuli pureutuu vaatteidenkin läpi.

Erityisen kylmä ja kalsea oli talvi Itä-Karjalassa 70 vuotta sitten. Ruokaa oli vähän ja puute näkyi leireillä.

Talvella 1942 kuoli leireillä kuukausittain nälkään jopa 500–600 venäläisvankia. Tuolloin leirien vankimäärä oli suurimmillaan.

Lähes 24 000 venäläistä oli vangittu talvella 1942 Itä-Karjalan keskitysleireille.

Nälkä ja sairaudet tappoivat vangittuja leiriläisiä. Jäljellä oli vuoden 1942 lopulla enää noin 14 000 leiriläistä.

Suhteellisesti eniten leireillä kuoli vastasyntyneitä lapsia. Naiset, jotka imettivät vauvojaan, menehtyivät pian aliravitsemukseen. Pian kuolee myös vainajan pienokainen. Nämä imeväiset, alle nelivuotiaat, eivät ensi kesää näe.

Saunakauhua

Leiriläisten muistavat yhtenä kauhistuttavimmista kokemuksista saunan. Varsinkin lapsille ensi kokemus saunasta oli pelottava.

”Suomalaiset komensivat meidät pakolla tulikuumaan saunaan. Saunan jälkeen meitä kasteltiin jääkylmällä vedellä. Monet lapsista menettivät tajuntansa”, Nuppijeva kertoo.

Leiriläiset kammoksuivat myös veren luovutusta. Hyväkuntoisimmilta leiriläisiltä otettiin väkisin verta.

Leiriläisten unelma liittyi aina syömiseen. Nälkä kurni vatsoissa päivät ja yöt.

Nälkäiset lapset ryömivät piikkilanka-aitojen alitse, kun kävivät etsimässä ruokaa leirin ulkopuolelta.

Osa leirin vartijoista suhtautui lasten reissuihin ymmärtäväisesti. He katsoivat muualle, kun lapset ryömivät piikkilanka-aitojen alitse. Toisinaan vanhemmat vangit lähettivät lapsia kaupungille kerjäämään suomalaissotilailta ruokaa ja rahaa.

Suomalaiset sotilaat antoivat nälkäisille lapsille usein leipää, sokeria ja jopa elintarvikekuponkeja. Ne kävivät leirissä valuutasta. Kupongit siirtyivät nopeasti leirien ja työmaiden mustan pörssin kiertoon. Kaupan teko oli kielletty, mutta vartijat itse pyörittivät sitä.

Nuppijeva muistelee suomalaisten vetäytymistä Petroskoissa 26.–27. kesäkuuta 1944 sekasorron aikana. Kadut olivat täynnä väkeä.

”Pelkäsin kovasti mitä tapahtuu. Osa lapsista juoksi etsimään ruokaa, heti kun meidät vapautettiin leiriltä. Kun lapset pääsivät ruokavarastojen luokse, venäläissotilaat alkoivat ampua heitä.”

”Komensin siskoani kauhuissani, Raisa älä mene sinne”, Nuppijeva kertoo.

Marsalkan vierailu

Antonia Kalkaseva, 88, kuuntelee mietteliäänä vieressä istuvien sotamuistoja.

Onnellinen lapsuus Äänisen rannalla muutaman talon kylässä päättyi sotaan.

Hänen perheensä valmistautui sotaan varastoimalla ruokaa. Kolhoosissa työskennelleet isä ja äiti olivat piilottaneet ruokaa, ennen kuin isä joutui rintamalle.

”Suomalaiset ilmestyvät hiihtäen myös meidän kylään. Kuulustelut alkoivat välittömästi. Meiltä vaadittiin partisaanien ilmiantamista, mutta emme tienneet asiasta mitään”, Kalkaseva kertoo.

Kuudesta lapsesta vanhin oli 17-vuotias. Vanhimmat lapset ja äiti määrättiin metsätöihin, nuorimmat lapset joutuivat leirille.

”Kaadoimme puita aamusta iltaan. Meille oli määrätty normit, jotka piti päivän aikana täyttää. Jos tavoitteeseen ei päässyt, vähennettiin ruokaannosta.”

Kalkaseva oli tuolloin 15-vuotias. Hän sairastui ja joutui sairaalaan.

Sairaalassa vieraili myös Suomen armeijan ylipäällikkö C.G. Mannerheim. Tapaamisesta tuli ikimuistoinen.

”Mannerheim oli pitkä ja ryhdikäs mies. Hän oli pukenut valkoisen lääkärintakin sotilaspuvun päälle. Kun Mannerheim tuli kohdalleni, hän veti päähineen päästäni.”

Kalkaseva oli piilottanut pitkät lettinsä päähineen sisään.

”Mannerheim torui minua ja sanoi, että hiukset pitää ajattaa pois.”

Sairaalasta Mannerheim asteli toiseen rakennukseen, jossa naiset seuloivat matoja jauhoista. Mannerheim kyseli kummissaan, mitä naiset oikein tekevät.

Tällä Petroskoin-vierailulla Mannerheim nyrjäytti mukulakivikadulla nilkkansa.

Kuolemaa liukuhihnalta

Kalkaseva siirrettiin parantumisen jälkeen takaisin työleirille. Kuorma-auton lavalla kyyti oli kylmää.

”Työ oli todella raskasta. Jouduimme nostamaan uppotukkeja Äänisestä. Suomalaiset vartijat uhkailivat koko ajan tappavansa meidät, jos emme työskentele ahkerasti.”

Leiriläisten elämä jatkui ankeana. Nälkä ja taudit tappoivat kituuttaen. Myös vartijoiden raaka väkivalta kohdistui leiriläisiin.

”Mieliala oli matalalla. Olimme varmoja, että myös meidät tapetaan”, Kalkaseva jatkaa.

Vartijoista erottui myös muutamia sadisteja, jotka nauttivat väkivallasta.

Rangaistava oli tuotu parakista ulos alusvaatteisillaan, hänet kasteltiin kylmällä vedellä ja hakattiin pampulla hiljaiseksi. Siihen saattoi mennä kymmenkunta minuuttia, tosinaan varttitunti. Käsittelyn jälkeen rangaistun oli sanottava pamputtajalleen ”kiitos”. Sen oli tapahduttava suomen kielellä.

Leirin pihamaalla lojui joka puolella ruumiita, joita siirrettiin kiirehtimättä puulaatikoihin.

Kalkeseva ei tiennyt, minne puulaatikot lopulta vietiin. Myös hänen lähisukulaisiaan oli kuolleiden joukossa.

Olemme haudanneet joka päivä viisikymmentä tai seitsemänkymmentä vainajaa. Kuolinsyyt olivat useimmiten punatauti, tuberkuloosi ja lavantauti; ehkä myös yksinkertaisesti nälkä ja heikkous. Ja sitten vartijoiden rankaisukäytännöt verottavat väkeä.

Vaiettu häpeä

Suomessa Itä-Karjalan leireistä vaiettiin vuosikymmeniksi. Suomalaissotilaat syyllistyivät leireillä myös sotarikoksiin. Vasta Karjalan arkistojen avautuminen paljasti 1990-luvun loppupuolella leirien määrän ja siellä tehdyt sotarikokset.

Vankeja pahoinpideltiin ja jätettiin kuolemaan.

Joku vankijoukosta kompuroi, pyörtyi ja kaatui nenälleen. Vartija säntäsi paikalle muutamalla loikalla ja löi kompastelijaa kiväärinperällä selkään.

Ivan Maksimin näki vierestä, kuinka vartijat pieksivät hänen isänsä niin pahasti, että tämä kuoli vammoihinsa. Isää jäi kaipaamaan vaimo ja kymmenen lasta.

”Isäni oli iäkäs mies, 60-vuotias. Hän kävi päivätöissä leirin ulkopuolella, purkamassa Onegan traktoritehtaan raunioita. Koskaan minulle ei selvinnyt, miksi isäni tapettiin”, 80-vuotias Maksimin ihmettelee.

Maksimin muistaa leirivuosilta rikin kitkerän tuoksun. Suomalaiset karkottivat rikkiä polttamalla syöpäläisiä leiriläisten vaatteista ja ruumiista.

”Syöpäläisiä tapettiin tulikuumassa saunassa. Lämpötila saunassa oli 140 astetta ja vettä vähän. Pidin päätä vesivadissa, sillä saunassa piti olla 20 minuuttia. Näin selvisin hengissä”, Maksimin kertoo.

Leirillä kuoli isän lisäksi myös useita hänen lähisukulaisiaan.

Leiriltä sotaan

Alevtina Zukova, 83, ryömi päivittäin piikkilankojen alta kaupungille.

Hän oli tavannut sattumalta kadulla suomalaislotan, joka palkkasi tytön päivätöihin. Zukova kantoi lotalle vettä ja pilkkoi puita.

”Leirillä oli ruoka-annoksena kupillinen jauhoa ja yksi silli. Sain töistäni ulkopuolelta palkkiona ruokaa, jota toin leirille”, Zukova muistelee.

Leirillä oli jatkuvasti myös kylmä, sillä parakkien ikkunat oli lyöty hajalle.

Jevgeni Lahin, 86, joutui keväällä 1943 kaivamaan hautoja Petroskoin ulkopuolella.

”Kun hautojen kaivuu päättyi, minut ja perheeni siirrettiin Prääsän kylään metsätöihin. Olot olivat siellä paremmat kuin Petroskoissa. Saimme jopa ruokakuponkeja.”

Talvella 1944 Lahin veti hevosella puita metsästä. Hän sai palkaksi myös Suomen markkoja.

”Tuntui ruhtinaalliselta, kun liftasin tukkiautoon. Minulla oli Petroskoissa käydessäni markkoja taskussa, sain ostaa ruokaa ja vatsan täyteen.”

Lahinin sota alkoi, kun puna-armeija oli vapauttanut leiriläiset. Kaikki vapaat nuoret venäläismiehet kutsuttiin armeijaan. Myös 18-vuotias Lahin joutui sotaan.

Lyhyttä koulutusta seurasi sotakomennus Murmansk–Petsamo-rintamalla.

”Odotimme pohjoisessa käskyä hyökätä Suomeen. Sitä ei koskaan tullut. Meille kerrottiin, että Stalin halusi kunnioittaa Leninin tahtoa Suomen itsenäisyydestä. Vallankumousjuhlan 7. marraskuuta 1944 vietin Norjassa”, Lahin kertoo.

Lahin siirrettiin Murmanskista Ukrainaan ja keväällä hän ehti taistella vielä Oder-joella.

Konekiväärin luodit päättivät sodan, mutta Lahin toipui sodan jälkeen haavoistaan vielä puolisen vuotta sotasairaalassa.

Sodan järkyttävät muistot leiriltä ja rintamalta seuraavat Lahinia hautaan saakka.

Vankileirin varjo

Painajainen ja vaino jatkuivat vuosia leiriajan jälkeen. Viranomaiset tarkkailivat leirilapsia kauan sodan jälkeen.

”Meidät luokiteltiin epäluotettavaksi, kansan viholliseksi, koska olimme olleet vihollisen vankileirillä. Minua vainottiin ja turvallisuuspalvelu kuulusteli usein. Aina kun täytin henkilötietoja, tuli eteeni kysymys: oletko ollut vankileirillä?” Tamara Kardaš muistelee.

Hän halusi myöhemmin ammatin lasten parista, koska omasta lapsuudesta jäivät kokematta lelut ja leikit.

”Lastenhoitajana sain työskennellä lasten kanssa loppuikäni. Siitä olen elämälle kiitollinen”, 73-vuotias Kardaš kertoo.

Siteet Suomeen

Sodan jälkeen Klaudia Nuppijevan otti kasvattilapsekseen aikoinaan Amerikassa asunut suomalainen Kerttu Lehto, joka muutti asumaan Suomeen heti, kun se oli mahdollista vuonna 1991.

Nuppijevan siteet Suomeen ovat säilyneet tiiviinä näihin päiviin saakka.

Kasvattiäiti kuoli 88-vuotiaana 2004 Helsingissä, jossa Nuppijeva on vieraillut useita kertoja.

Nuppijevan kahdesta aikuisesta lapsesta pojan Mihailin tytär Jekaterina asuu perheineen Jyväskylässä. Petroskoin yliopiston fysiikan ja tekniikan tiedekunnasta valmistunut Jekaterina opiskeli Jyväskylässä musiikkia.

Nuppijevan tytär Ljudmila on puolestaan naimisissa inkerinsuomalaisen Viktor Nevalaisen kanssa.

Ljudmila ja Viktor suunnittelevat kolmen lapsensa kanssa muuttoa Suomeen.

 

Kursivoidut lainaukset teoksesta Pekka Manninen: Äänislinna (Helsinki-kirjat, 2011).

 

Antonia Kalkaseva ja Klaudia Nuppijeva seisovat entisen keskitysleirin alueella. Muistomerkki kertoo paikan synkästä historiasta. Kuva: Pekka Nieminen.

Antonia Kalkaseva ja Klaudia Nuppijeva seisovat entisen keskitysleirin alueella. Muistomerkki kertoo paikan synkästä historiasta. Kuva: Pekka Nieminen.

 

Etujärjestön rivit harvenevat

Entiset siviilivangit perustivat Karjalassa 1989 etujärjestön, jonka päätavoitteena on ollut saada korvauksia sotavuosien kärsimyksistä.

Järjestö on ponnekkaalla toiminnalla hankkinut jäsenille myös taloudellisia etuja.

Presidentti Boris Jeltsin myönsi entisille vangeille 50 prosentin alennuksen asuin- ja kotipuhelinmaksuista.

Heille on maksettu noin 3000–4000 ruplaa (75–100 euroa) lisää kuukausieläkkeeseen vuodesta 2005 lähtien.

Sen sijaan sotaveteraanien omaisten saamaa hautauskorvausta ei ole myönnetty entisten vankien läheisille.

Järjestö toivoo, että myös Suomi hoitaisi velvollisuutensa ja maksaisi korvauksia leiriläisille. Esimerkkinä on Saksa, joka on maksanut entisille sota-ajan vangeille korvauksia ympäri maailman.

”Olemme kahdesti vedonneet asiassa Suomen presidenttiin vuosina 1994 ja 2004. Turhaan. Vastauksena on tullut, ettei Suomi maksa ulkomaan kansalaisille korvauksia”, kertoo järjestön puheenjohtajana toimiva Klaudia Nuppijeva.

Järjestön nimen sanatarkka suomennos on ”Entisten alaikäisten keskitysleirivankien Karjalan liitto”.

Petroskoissa järjestön jäsenillä on kerran viikossa iltapäivätapaaminen. Siviilivankien muistopäivää 11.4. kunnioitetaan hiljentymällä Peskin hautausmaan muistomerkin äärelle.

Hautausmaalla lepää noin 7 000 entistä vankia.

”Olemme kääntyneet korvausvaatimuksessa myös EU:n ihmisoikeustuomioistuimen ja Saksan liittokanslerin Angela Merkelin puoleen. Toistaiseksi tuloksetta.”

Korvausten haku on toistaiseksi keskeytynyt. Nuppijeva laskeskelee, että oikeuskanteessa yksistään asianajajien kulut nousisivat yli 200 000 euron.

”Mistä meillä on sellaiset rahat?” Nuppijeva kysyy.

Samaan aikaan järjestön väki ikääntyy ja harvenee. Nuppijeva laskee, että kaikkiaan 32 000 karjalaista koki leirien kauhut vuosina 1941–44.

Karjalassa entisten siviilivankien järjestöön kuului 5 900 jäsentä vuonna 2004, nyt enää 4 700.

Heistä Petroskoissa asuu noin kaksi tuhatta.

Seuran haastatteluun piti osallistua myös äskettäin 80 vuotta täyttänyt entinen vanki Ivan Morjehodov. Hänet haudattiin juuri haastattelupäivänä.

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 10/2012. 

X