Myyttinen mies

Jaa artikkeliTilaa Seura
Mannerheim nukkui kenttävuoteessa myös kotonaan Kaivopuistossa. Kuva: Tommi Tuomi.
Mannerheim-myytin ydin on niin kova, ettei sitä voi täysin murtaa. Ristiriitojensa ansiosta taianomaisen suurmiehen mytologia elää Suomessa edelleen.

Mies, joka on johdattanut kansansa itsenäisyyteen mutta ei voi viettää elämänsä viimeisiä päiviä sen keskuudessa. Mies, joka joutuu kulkemaan pitkän matkan päästäkseen kotiin. Mies, jonka toinen tuleminen tapahtuu silloin, kun häntä pidetään jo liian vanhana.

Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867–1951) on Suomen historian myyttisin hahmo. Hänen ympärilleen rakentunut tarusto sisältää yhtymäkohtia niin juutalais-kristilliseen, kreikkalaiseen, egyptiläiseen kuin kalevalaiseenkin mytologiaan.

Mannerheimin myytti voidaan purkaa monella tavalla, mutta ei pidä unohtaa, että sen taustalla on kuitenkin todellinen ihminen, joka teki todellisia tekoja.

Silti Mannerheimia voi oppia ymmärtämään syvällisemmin, kun tarkastelee marsalkasta syntynyttä mytologiaa. Se vaikuttaa yhteiskunnassamme vielä tänäkin päivänä.

Monta nimeä

Myyttien sankarit esiintyvät usein monilla nimillä. Esimerkiksi Kalevalassa Ahti Karjalainen, Kaukomieli, tunnetaan parhaiten Lemminkäisenä.

Lapsi sai kasteessa nimen Carl Gustaf Emil. Isoveli käytti ristimänimeään Carl, joten nuoremmasta veljestä tuli Gustaf. Emil-nimeä hän inhosi, eikä myöhemmälläkään iällä käyttänyt sitä edes nimikirjaimiensa joukossa. Siksi allekirjoituksesta tuli C. G. Mannerheim.

Kun Mannerheim lähti sotilaaksi Venäjälle, hän käytti nimeä Gustav Karlovitš. Tutkimusmatkalla Kiinassa nimiä oli kaksi: Ma-da-khan (”hevonen joka nelistää pilvien halki”) ja Manu-ör-hei-mu, kertoo historioitsija J. E. O. Screen Mannerheim-teoksessaan (Otava, 2008).

Koko elämänsä ajan Mannerheim käytti useita nimiä. Lähisuvulle ja parhaille ystäville hän oli aina Gustaf. Vuoden 1918 sodan jälkeen hän esiintyi hetken myös Kustaa Mannerheimina, mutta ei tottunut siihen.

Marsalkkana hän oli sotilaskielen mukaisesti pelkkä Mannerheim.

Naiset ja sodankäynti

Aiemmin mainittu Kalevalan Lemminkäinen ei ole ollenkaan huono vertailukohta Mannerheimille. Kuten tunnettua, Lemminkäinen oli komea nuorimies, joka ei kyennyt vastustamaan kauniiden naisten ja sodankäynnin houkutuksia.

Mannerheim meni nuorena naimisiin Anastasia Arapovan kanssa, mutta liitosta ei tullut onnellista. Vastaavasti Lemminkäinen nai Kyllikin, joka ei olisi halunnut sotaisan miehen vaimoksi. Sopimukseen kuului, ettei Lemminkäinen menisi sotaan eikä Kyllikki kylille. Lopulta Kyllikki karkasi, ja sen seurauksena Lemminkäinen lähti kosimaan Pohjolan neitoa.

Kun Mannerheimin liitto Anastasia-vaimon kanssa hiipui, hän matkusti kauas sotimaan Venäjän–Japanin sotaa.

Myöhemmin Mannerheim tapaili monia naisia, mutta ei koskaan enää mennyt naimisiin. Vakavimmat suhteet olivat puolalaiseen Marie Lubomirskaan, Norjassa asuneeseen suomalaiseen Kitty Linderiin ja ranskalaiseen Virginie Hériot’hon.

Yksi ratkaiseva ero Mannerheimilla kuitenkin oli verrattuna Lemminkäiseen. Kosintamatkalla Tuonen verinen poika iski Lemminkäisen miekalla kappaleiksi ja heitti ruumiin osat Tuonen virtaan.

Mannerheim kävi kuusi sotaa, mutta ei haavoittunut kertaakaan.

Sankaritekoja

Mannerheim oli suuri sotapäällikkö, eikä sellaiseksi tulla ilman sankaritekoja. Niillä tarinoilla on taipumusta kasvaa legendoiksi.

Jo ensimmäisessä maailmansodassa venäläiset upseerit hämmästelivät Mannerheimin kuolemaa halveksuvaa käytöstä rintamalla. Esikuntapäällikkö muisteli jälkikäteen, miten sikaria poltteleva pitkä, komea hahmo ilmestyi näkyviin joka puolella asemissa – erityisesti niissä paikoissa, missä tilanne alkoi käydä kriittiseksi.

Pelottoman käytöksen ja sitä seuraavan kunnioituksen marsalkka sai tuotua mukanaan Suomeen. Suomessa kirjalliset päiväkäskyt toimivat hänelle keinona tuoda omia ajatuksiaan julki.

Talvisodan ensimmäisen päiväkäskyn Mannerheim antoi 1. joulukuuta 1939:

”Te tunnette minut ja minä tunnen Teidät ja tiedän, että jokainen Teistä on valmis täyttämään velvollisuutensa aina kuolemaan asti. Me taistelemme kodin, uskonnon ja Isänmaan puolesta.”

Kun nykyään viitataan talvisodan henkeen, viitataan juuri tähän.

”Sotilaat! Olen taistellut monilla tantereilla, mutta en ole vielä nähnyt vertaisianne sotureita. Olen ylpeä teistä kuin olisitte omia lapsiani”, Mannerheim ilmoitti talvisodan päättymisen jälkeen.

Päiväkäskyt alkoivat uudelleen jatkosodassa. Marsalkka valoi alaisiinsa toivoa, kun Neuvostoliiton suurhyökkäykset jauhoivat rintamaa kesäkuussa 1944:

”Sotilaat! Te tiedätte, että isänmaan kohtalo riippuu teistä. Te ette lannistu vastoinkäymisistä. Te olette – me olemme kaikki – ennenkin yhdessä kestäneet kovia iskuja ja tulemme sen nytkin tekemään.”

Tämä tekstit ovat Mannerheimin myytin kestävimpiä rakennusosia, liki jumalallista puhetta. Niiden lisäksi Mannerheimin Muistelmat (uusin painos Otava, 2008) on jo takakantensa mukaan ”maamme kaikkien aikojen menestyksekkäin omaelämäkerta”.

Kaikenlaisia kaskuja ja sepitteitä on syntynyt kuitenkin paljon enemmän.

Käsittelemättömät tunteet

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkiston johtaja, folkloristiikan dosentti Ulla-Maija Peltonen on tutkinut Mannerheim-myyttiä. Hän tietää, miten sitä on käytetty eri aikoina erilaisiin tarkoituksiin, kuten kuusikymmenluvulla patsashankkeeseen.

”Taannoin Katariina Lillqvistin animaatio nosti jälleen nämä käsittelemättömät tunteet pintaan. Siitä syntynyt keskustelu paljasti, että emme ole oman historiamme kanssa sinut”, Peltonen kertoo.

Hänen mielestään nyt olisi tärkeä puhua siitä, millaisia esikuvia ja ihanteita meille tuotetaan. Miten ja kuka määrittelee sankaruutta? Näitä kysymyksiä Peltonen kysyy myös Mannerheim-artikkelissaan, joka julkaistiin äskettäin Kirjoituksia sankaruudesta -teoksessa (SKS, 2010).

”Suomessa ei ole käyty kunnon keskustelua siitä, millaisia arvoja ja ihanteita Mannerheimiin liitetään”, Peltonen sanoo.

Mannerheim itse otti motokseen 1920-luvulla lauseen ”Candida pro causa ense candido” eli ”Puhtain asein puhtaan asian puolesta”.

Maailmassa ei ole yhtään niin hyvää asiaa, ettei siitä olisi löydettävissä myös pahaa.

Saksalaisen tarinan Faust myi sielunsa paholaiselle, jotta saisi nuoruutensa takaisin. Vuoden 1918 sodan jälkeen Mannerheim ei ollut äärivasemmiston silmissä yhtään sen puhtaampi.

Elitismiä ja kaunistelua

Mannerheim oli sisällissodan punaisille Verikenraali ja Mahtilahtari, josta käytettiin myös nimeä Murha-Kustaa. Kun hän sodan jälkeen perusti Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton, vastustajien mielestä se hänelle kuuluikin, kun oli tappanut lasten isät.

”Ihmisten muistitiedon kautta nämä asiat tulevat edelleen esille, ei niitä ole unohdettu. On kirjallisuuden luoma kuva ja osa myyttiä, että Mannerheim olisi lopullisesti yhdistänyt kansan talvi- ja jatkosodassa”, Ulla-Maija Peltonen sanoo.

Peltosen mielestä virallinen kuva Mannerheimista kansan eheyttäjänä on ollut varsin elitistinen, jopa kaunisteleva. Sodassa kaikkien oli toimittava yhdessä ja unohdettava siinä tilanteessa kaunansa.

”Kansan kahtiajako ei kadonnut, sen osoittavat esimerkiksi muun muassa elävä kertomusperinne, kuvataide ja kaunokirjallisuus. Taiteen tehtävä olisi haastaa ja kyseenalaistaa, mutta usein itseymmärrystä lisäävä keskustelu katkaistaan, ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan”, Peltonen sanoo.

Kaikki Mannerheimin yksityiset ajatukset eivät nykyään oikein kestäisi päivänvaloa. Vuonna 1925 hän kirjoitti langolleen Michael Gripenbergille, miten Karlsbadin juutalaiset herättivät hänessä inhoa.

Mannerheim oli monarkisti henkeen ja vereen, eikä arvostanut esimerkiksi yleistä äänioikeutta. Hän oli mielissään, kun Suomessa presidentti sai poikkeuksellisen suuret valtaoikeudet.

”Jumala siunatkoon kaikkea demokratiaa ja parlamentarismia, mutta minä olen liian vanha arvostaakseni tällaista täysin vakavissani”, Mannerheim kirjoitti 1935 ystävälleen G.A. Gripenbergille.

Epäilyttävät asiat jäävät taustalle, sillä – Matti Klingen tunnetuin sanoin – Mannerheim ratsastaa yhä.

Mytologian hevoset

Mannerheimiin liittyy aina hevonen, joka on klassinen myyttieläin. Ratsastajapatsas muistuttaa tästä edelleen kaikkein näkyvimmin.

Mannerheimilla oli useita hevosia. Tunnetuimmat lienevät Filip, jolla hän ratsasti Aasian halki, Neptun, joka kantoi häntä vuoden 1918 voitonparaatissa, ja Käthy, joka osallistui hänen hautajaisiinsa.

Tältä osin Mannerheim muistuttaa kreikkalaisesta mytologiasta tuttua Troijan sodan sankaria Hektoria. Hektor ei sotinut sodan vaan isänmaan vuoksi, ja hän oli erityisen tarkka hevosistaan – täsmälleen kuten Mannerheim.

Myös myyttinen runoratsu Pegasos kulki marsalkan mukana nuoruudesta saakka. Hänen kirjeensä ovat täynnä terävää kielenkäyttöä, tuoreita ilmauksia ja henkilökohtaista otetta.

Kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta -kokoelmassa (Otava, 1983) esimerkiksi kuvaus presidentti Kyösti Kallion kuolemasta on lakonisessa dramaattisuudessaan omaa luokkaansa.

Toisaalta marsalkka osasi olla myös hauska ja itseironinen. Postisähkeessä kenraaliystävälleen Ernst Linderille 29. huhtikuuta 1940 Mannerheim kirjoitti näin:

”Liitän oheen uusimman kuvan itsestäni, se otettiin Päämajassa Mikkelin lähellä. Olen siinä aivan huuhkajan näköinen silmälasieni vuoksi, mutta onhan kuva historiallinen ja saattaa huvittaa poikaasi.”

Mannerheimin äidinkieli oli ruotsi, jolla hän kirjoitti myös muistelmansa. Ranskan hän oli oppinut jo lapsena, venäjä ja saksa olivat myös vahvoja. Puolaa, portugalia ja englantia hän puhui hiukan, mutta suomen kieli tuotti välillä vaikeuksia.

Marsalkan paimensauva

Marsalkalle kuuluu myös sauva, joka sekin on myyttiesine. Rooman valtakunnan ajoilta periytyvä marsalkansauva muistuttaa taikasauvaa, ja sen ontto rakenne kätkee sisäänsä marsalkan valtakirjan.

Egyptiläisessä mytologiassa Mannerheimin lähimmän vertailukohdan löytää Osiriksesta, jolla on kädessään paimensauva. Osiris opetti ihmisille sivistystä ja aloitti viinin- ja viljanviljelyn.

Mannerheim taas oli sivistynyt vapaaherra, jonka ruokatottumuksista on kirjoitettu lukuisia kirjoja.

Ruoan nautinnot

Mannerheim-myytin ytimeen kuuluvat tietyt ruokalajit ja pöytätavat. Tunnetuin ruoka on tietenkin vorschmack, jonka reseptin Mannerheim toi mukanaan ilmeisesti Puolasta. Kaikki myös tuntevat Marskin ryypyn, piripintaisen vodkapaukun, joka pitää nauttia läikyttämättä.

Suomalaisen ruokakulttuurin keskellä Mannerheimin kulinarismi on pönkittänyt käsitystä hienostuneesta aatelismiehestä, jolle vain paras oli kyllin hyvää.

Kirjailija Hannu Raittila esittää täysin vastakkaisen kannan tuoreessa romaanissaan Marsalkka (Siltala, 2010). Sen mukaan Mannerheim oli barbaarinen sotilas, joka kiusasi ja koetteli pöytäseuruettaan, syötti heille tähteistä tehtyä krapularuokaa vorschmackia suurena herkkuna ja järjesti piinaavia ihmiskokeita, joihin usein liittyi runsas alkoholinkäyttö.

Esimerkkinä Raittilan romaanin kertoja mainitsee, miten Mannerheim juotti Ruotsin kruununprinssin humalaan ja seurasi loppuillan huvittuneena tämän edesottamuksia.

”Mannerheimin pöytäkäyttäytyminen ei vastaa yleistä käsitystä herrasmiehestä”, Raittilan kirjailijaminä toteaa.

Kohtalon ivaa oli, että ruoan ja juoman nautintoja ylistänyt Mannerheim kärsi koko ikänsä vatsavaivoista. Se oli hänen Akilleen kantapäänsä, jos jälleen hakee vertailukohdan kreikkalaisesta mytologiasta.

Myös Mannerheimin kuolema oli yhteydessä vatsahaavaan.

Ontto tila tulkinnoille

Pakanallisten myyttien jälkeen voi vielä miettiä, miten Mooses vei kansansa luvattuun maahan mutta ei koskaan päässyt sinne itse.

Mannerheim kuoli Sveitsissä 1951.

Siinä missä Mooses löydettiin kaislakorista Niilin rannalta, Mannerheim taisteli tiensä Venäjältä takaisin kotiin. Mannerheim oli hienosta aatelissuvusta, mutta siitä huolimatta hän joutui kulkemaan pitkän tien ansaitakseen oman kansansa arvostuksen.

Edellä mainitussa Hannu Raittilan romaanissa esitetään arvio, jonka mukaan suomalaiset eivät ole koskaan saaneet tietää Mannerheimista ihmisenä juuri mitään. Siitä syystä ”Mannerheimin panssarin sisällä näyttää olevan ontto tila, jonne voidaan kaataa mitä tahansa”.

Silti kaiken virallisuuden ja huolellisen roolin takana oli todellinen ihminen, joka eli ja tunsi.

”Hän oli kosmopoliitti nationalismin aikakaudella, aristokraatti demokratian aikakaudella ja konservatiivi vallankumousten aikakaudella. Nämä tekijät osoittautuivat samalla kertaa sekä hänen menestyksensä salaisuudeksi että hänen tragediakseen”, amerikkalainen Mannerheim-tutkija Marvin Rintala kirjoitti jo vuonna 1961.

Ilman ratkaisemattomia ristiriitoja Mannerheimin ympärille ei olisi syntynyt elävää mytologiaa.

Lopullista totuutta Mannerheimista ei saada koskaan.

 

C.G. Mannerheimin elämä

4.6.1867

Syntyy Askaisten Louhisaaren linnassa Carl Robert Mannerheimin ja Hélène o.s. von Julinin kolmanneksi lapseksi. Tunnetaan seitsemän sisaruksen kesken nimellä Huimapää.

1874

On jäädä 7-vuotiaana reen alle Helsingin Kaisaniemessä, jossa käy Böökin lyseota. Heittää lumipallon reen perään ja huutaa: ”Siitä sait! Minun nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.”

1879

Erotetaan lyseosta syksyllä. Syynä ikkunoiden kivitys.

1880

Jää äidin ja sisarusten kanssa Suomeen, kun isä tekee konkurssin ja pakenee velkojia Pariisiin. Isä menee kolme vuotta myöhemmin uusiin naimisiin.

19.6.1882

Aloittaa Suomen kadettikoulun Haminassa.

22.7.1886

Erotetaan kadettikoulusta, koska on lähtenyt luvatta lomalle.

14.5.1887

Pääsee ylioppilaaksi Helsingfors Privatlyceumista hyvin arvosanoin.

14.9.1887

Aloittaa Nikolajevin ratsuväenkoulun Pietarissa. Myöhemmin Suomen armeijassa merivoimien komentajana toiminut jääkärikenraali Väinö Valve kysyy, miksi hän valitsi juuri ratsuväen eikä esimerkiksi laivastoa. Mannerheim vastaa: ”Hevosia voi komentaa, merta ei.”

13.12.1890

Komennetaan keisarinna Maria Fjodorovnan Chevalier-kaartin rykmenttiin.

2.5.1892

Menee naimisiin Anastasia Arapovan kanssa. Liitto ratkaisee rahahuolet mutta alkaa pian rakoilla. Syntyy silti kaksi tytärtä, Anastasie 1893 ja Sophy 1895.

1904–1905

Osallistuu Venäjän sotaan Japania vastaan.

1906–1908

Kiertää tiedustelumatkalla Keski-Aasiassa ja Kiinassa.

18.1.1909

Määrätään ulaanirykmentin komentajaksi Puolaan. Valittelee tutulle ruhtinaalle: ”Joudun elämään täällä varsin vaatimattomasti. Kaikki rahani menevät hevosiin ja kauniisiin naisiin. Mitään ei jää yli turhuuksiin.”

1914–1917

Osallistuu sotaan Venäjän armeijan upseerina keskusvaltoja, pääosin Saksaa ja Itävalta-Unkaria, vastaan. Komentaa lopuksi VI ratsuväkikuntaa ja ylennetään kenraaliluutnantiksi.

3.10.1917

Siirretään reserviin. Sotilasura Venäjällä on ohi.

16.1.1918

Alkaa koota ja järjestää armeijaa Suomen senaatin määräämänä sotaväen ylipäällikkönä.

16.5.1918

Ottaa vastaan valkoisten voitonparaatin Helsingissä. ”Mikään ei tee kauniimpaan sukupuoleen sellaista vaikutusta kuin menestys”, Mannerheim sanoi usein.

31.5.1918

Eroaa ylipäällikkyydestä.

12.12.1918

Kutsutaan Suomen valtionhoitajaksi.

19.7.1919

Vahvistaa Suomen hallitusmuodon.

30.7.1919

Eroaa valtionhoitajan tehtävästä ja luopuu samalla ylipäällikkyydestä.

1919

Saa Tornion raastuvanoikeudessa virallisen avioeron Anastasia Arapovasta, vaikka pari on ollut asumuserossa vuodesta 1902. Ei kuitenkaan avioidu uudelleen.

4.10.1920

Perustaa Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton. Aloittaa seuraavana vuonna myös Suomen Punaisen Ristin keskushallituksen puheenjohtajana, jossa toimii kuolemaansa saakka.

20.3.1931

Määrätään Puolustusneuvoston puheenjohtajaksi ja sodan syttyessä ylipäälliköksi.

19.5.1933

Ylennetään sotamarsalkaksi.

30.11.1939

Määrätään Suomen puolustusvoimien ylipäälliköksi, kun talvisota syttyy.

4.6.1942

Saa Suomen marsalkan arvon 75-vuotispäivänsä kunniaksi. Päämajoitusmestari, kenraali A.F. Airo toteaa: ”Hän on ehdottoman tasapuolinen. Hän vaatii kaikilta mahdottomia, myös itseltään.”

4.8.1944

Valitaan tasavallan presidentiksi.

6.3.1946

Eroaa tasavallan presidentin tehtävästä.

1947–1951

Kirjoittaa muistelmansa Sveitsissä.

1948

Leikataan Tukholman Karoliinisessa sairaalassa vatsahaavan takia. Tokaisee leikkaavalle professorille Nanna Svartzille vuoteestaan: ”Sieltähän tulee päällystö. Nyt täytyy näyttää, että osaan vielä tehdä asennon!”

28.1.1951

Kuolee Lausannessa Sveitsissä.

4.2.1951

Haudataan Helsingin Hietaniemen sankarihautausmaalle.

 

Lähteet: Tauno Bergholm (toim.): Mannerheim kaskujen kuvastimessa (Ajatus, Jyväskylä 1997). Eva Mannerheim Sparre: Lapsuuden muistoja. Suom. Maijaliisa Auterinen. (Otava, Helsinki 1952). Timo Vihavainen (toim.): Mannerheim Keisarillisen Venäjän armeijan upseeri, itsenäisen Suomen marsalkka (Pietari-säätiö, Helsinki 2005).

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 48/2010.

X