Puuttuvat Marskin ritarit -sarja alkaa

Veristen taistelujen keskellä lääkärit ja sairaanhoitajat tekivät korpiolosuhteissa työtä vuorotta. Erityisesti kunnostautui johtavana upseerina lääkintäkapteeni Leo Skurnik, yksi Kiestingin motin sankareista.

Suomalaisten ja saksalaisten yhteinen hyökkäys Kiestingistä Louheen oli jatkosodan hyökkäysvaiheen epäonnisimpia tapahtumia elokuussa 1941. Noin 2 800 miehen voimin liikkeelle lähteneestä Jalkaväkirykmentti 53:stä oli syyskuun alussa jäljellä enää noin 800 sotilasta.

Skurnik pystyi pelastamaan ihmishenkiä monesti toivottoman oloisissa tilanteissa.

On arvioitu, että haavoittuneita saapui seitsemän lääkärin kenttäsairaalaan sadan miehen päivävauhdilla (luvussa eivät ole mukana saksalaiset sotilaat).

Skurnik pystyi järjestelmällisenä miehenä muun muassa evakuoimaan kenttäsairaalan, joka joutui tykistökeskityksen kohteeksi. Lisäksi hän osoitti suurta rohkeutta hakemalla ”ei kenenkään maalta” turvaan haavoittuneen saksalaisen sotilaan, jonka omat olivat jättäneet kuolemaan.

Jälkimmäisessä tapauksessa Skurnikilla ei ollut syntyperänsä puolesta mitään syytä vaarantaa henkeään juutalaisia murhanneen ”herrakansan” sotilaan puolesta. Silti Skurnik lähti humaanina miehenä hakemaan haavoittunutta tilanteessa, jossa saksalaiset aseveljet kieltäytyivät.

Samuli Skurnikin kirjoittamassa sukuhistoriikissa Narinkkatorilta Kiestingin mottiin – Juutalaissuvun selviytymistarina (Paasilinna 2013) kerrotaan, että myös saksalaiset noteerasivat poikkeuksellisen pätevän lääkintäkapteenin teot.

Samuli Skurnikin mukaan hänen isälleen ehdotettiin saksalaista rautaristiä, josta sankarilääkäri kieltäytyi jyrkästi.

Asiasta kuultuaan Skurnik ilmoitti kenraali Hjalmar Siilasvuolle, että ”tällaisilla kunniamerkeillä minä pyyhin persettäni” ja pyysi samalla välittämään mielipiteensä saksalaisille.

Kenties vastenmielisyys saksalaisia aseveljiä kohtaan johti myös siihen, että Skurnik anoi kesällä 1942 siirtoa Uhtuan suunnalle. Myöhemmin hän oli lääkintämajuriksi ylennettynä Kannaksen torjuntataisteluissa ja Lapin sodassa.

Vain isänmaan asialla

Kenttäsairaaloissa Leo Skurnik näki sodan kauhut pahimmillaan. Ponnisteluista huolimatta monen nuoren suomalaisen elämä päättyi lääkäreiden ja hoitajien käsiin. Sodan tapahtumat jättivätkin Skurnikin sieluun ikuiset jäljet, jotka pysyivät mielessä hänen elämänsä loppuun saakka.

Skurnikin asennetta jatkosodassa voi pitää perisuomalaisena, sillä hän epäili juutalaisille käyvän huonosti, olipa sodan voittaja sitten natsi-Saksa tai Neuvostoliitto. Siksi hän katsoi olevansa ainoastaan isänmaansa asialla.

Vuonna 1945 päättynyt sota ei kuitenkaan lopettanut ristiriitoja, joita juutalaisten toiminta Suomen armeijassa oli joidenkin mielessä aiheuttanut. Sodan jälkeen Jerusalemissa järjestetyssä kansainvälisessä juutalaisten sotaveteraanien konferenssissa suomalaisia pidettiin pettureina, koska he olivat taistelleet Hitlerin Saksan rinnalla.

Myös omat suomalaiset koirat purivat. Erikoinen episodi nähtiin, kun Skurnik kiinnostui Oulun reservinupsee-
rien toiminnasta. Skurnik olisi mielellään liittynyt yhdistyksen jäseneksi, mutta erään lääkärikollegan antisemitistinen ryöpytys tappoi innostuksen kerralla.

Kiitos sankaruudesta tuli kuitenkin arkipäivän töissä, sillä aseveljien yhteiset kokemukset toivat koko elämänkaaren kestäneen arvostuksen. Pohjoisen miehet muistivat ”Kurnikin”, joka pärjäsi erinomaisesti kansan syvien rivien parissa lääkärinä Haukiputaalla, Raahessa, Paavolassa ja Oulussa.

Parhaiden juhlien järjestäjä

Sodan sankariteoistaan tai traumoistaan Leo Skurnik ei juuri puhunut, mutta sitä enemmän juttuja riitti juhlista ja muista sattumuksista Siilasvuon ”hovissa”.
Kerran hän antoi juhlien tiimellyksessä kahdelle alikersantille luvan parin hevoshaassa temmeltäneen hirven ampumiselle. Alikersantit ryhtyivät metsästäjiksi, mutta saalis ei ollut odotettu. Hirvet paljastuivat omiksi hevosiksi, jotka poistuivat kenttäsairaalan vahvuudesta.
Tapauksesta selvittiin ilman rangaistuksia, mikä lienee ollut Skurnikin hyvän maineen ansiota.

Kirjailijanakin menestyneen everstiluutnantti Wolf Halstin mukaan Leo Skurnikin johtamassa kenttäsairaalassa järjestettiin rintamalohkon parhaat juhlat, ja muutenkin sankarilääkäri näytti elävän jatkosodassa vahvasti jokaisen hetken kuin päivä olisi ollut viimeinen.

Kenties se oli hänen henkinen suojamuurinsa kaikkia niitä kauheuksia kohtaan, joita hän joutui palveluksessaan päivittäin kohtaamaan.

Leo Skurnik

S. 1907 Helsingissä, k. 1976 Oulussa.
Haudattu rakkaiden kalavesiensä keskelle Iin Kirkkosaareen.
Työskenteli sodan jälkeen lääkärinä Haukiputaalla, Raahessa, Paavolassa ja Oulussa.