Suur-Seura keräsi köyhäinapua paltamolaiselle Korkkosen perheelle vuonna 1979 – Rahoilla ostettiin talo ja perheen lapset saivat isäänsä paremman lapsuuden

Jaa kaverilleTilaa Seura
Suur-Seura keräsi suuren rahasumman paltamolaiselle perheelle vuonna 1979.
Reijo Korkkonen tunnustaa, että elämä pakkaa tuntumaan hankalalta, kun ei ole asuntoa, eikä työtä. Perheen lapset Kari, 4, Sari, 8, Mari, 1, ja Jari, 10, ovat vilkkaita ja reippaita, he eivät oudoksu vieraita ollenkaan, vaan tutustuvat nopeasti. © Otavamedia
Paltamolaiselle Korkkosen perheelle oli suuri apu Suur-Seuran keräyksestä 40 vuotta sitten. Näin toimittaja Heljä Tuoriniemi esitteli perheen asuinoloja ja keräyksen onnistumista Seuran alkuperäisissä jutuissa.

Suur-Seura 9.3.1979:

Kirvesmies Reijo Korkkosen, 34, perheessä Paltamon Melalahdessa Keräsenvaaralla oltaisiin hyvin vauraita, jos pelkät maisemat elättäisivät. On puhdasta luontoa, jylhiä vaaroja, lempeitä notkelmia, säihkyviä hankia, lumen alla lyyhistyviä puita.

Täällä ihminen tuntee olevansa osa luontoa. Täällä ihminen tuntee myös olevansa vallanpitäjäin armoilla. Jos on ulkopuolisista ansioista riippuvainen ja jos on suhdanneherkällä alalla, saa varmasti lentää heittopussina, mitään ei voi rakentaa työpaikan varaan.

Paltamon kunta sijaitsee Kajaanista noin 40 kilometriä Ouluun. Asukkaita täällä on noin 5 700, heistä tällä hetkellä huolestuttavan suuri määrä vailla työtä. Kunnan työttömyysprosentti oli vuodenvaihteessa runsaat 20, mutta kun kunnassa toiminut puutaloelementtitehdas teki konkurssin, on aihetta pelätä työttömyysprosentin kipuavan 25:een, ellei tällekään yritykselle löydy jatkajaa.

Työttömyys on paltamolaisille tuttua, tuttu se on Reijo Korkkosellekin. Viime vuonna hän sai olla tienestissä neljä kuukautta, tämän vuoden hankkeista ei ole mitään varmaa luvassa, ehkä kunnassa jotain rakennetaankin, toivoa sopii. Kirvesmiehen työhän on sesonkiluonteista ja suhdanneherkkää.

Paltamolaisperhe eli köyhyydessä ja sulatti talvella veden lumesta.

Tämä näyttää runolliselta, viehättävältä, mutta tämä on arkista, ankeaa. Tässä mökissä Reijo ja Helena elävät neljän lapsensa kanssa ilman sähköä, ilman vettä. Täytyy ihmetellä, että perhe on kestänyt pahemmin sairastelematta ankaran talven, pirtissä käy riipivä veto, tuvan ovi on alaosastaan jäässä. © Otavamedia

Ansio alle 900 markkaa kuukaudessa

”Meillä on neljä lasta, tai oikeastaan kaks lasta ja kaks poikoo. Sitte on vielä tuo ottotytär, tuo vaimo. Vanhin lapsista on kymmenen, nuorin on vuosikas”, Reijo esittelee perhettään. Siihen kuuluu siis vaimo Helena, 30, lapset Jari, 10, Sari, 8, Kari, 4 ja yksivuotias Mari.

Jokainen rahan kanssa värkännyt tietää, miten vähän kaupasta saa 41 markalla. Tämä on summa, joka Reijolle maksetaan työttömyyskorvauksena viitenä päivänä viikossa. Työvoimaviranomaisten laskujen mukaan kuukauteen kertyy avustettavia päiviä keskimäärin 21 ½ – eli kuukausiansio jää alle yhdeksänsadan markan.

Todelliseen ahdinkoon Korkkosen perheen on kuitenkin ajanut asuntokurjuus. Heillä ei ole ollut koskaan omaa asuntoa, aina on ollut tyytyminen siihen, mitä mahdollisimman edullisessa hintaluokassa on ollut tarjolla vuokralle.

”Käytin täällä syksyllä sosiaaliviranomaista. Olihan hänkin sitä mieltä, ettei tämä ole lapsiperheelle sopiva asunto, mutta minkäs teet, kun muutakaan ei ollut saatavissa”, Reijo sanoo.

Ei lämpöä, ei sähköä, ei vettä

Päärakennus nojailee vähän joka suuntaan, ikäloppuhan se jo onkin, pilallerapistunut raakki. Maalia on vain vihlovansinisessä ulko-ovessa, josta kuljetaan pienen eteisen läpi pirttiin. Vähäinen tupa ja sen kupeessa oleva kamari ovat tupaten täynnä. Tämä ensivaikutelma osoittautuu pitemmällä silmäilyllä todeksi. Huoneitten yhteispinta-ala on kolmisenkymmentä neliötä. Kun tähän tilaan sijoitetaan tuvassa kaksi istuinsohvaa, kahdeksan tuolia, pesukomuuti, pari pöytää, tiskipöytä ja kaksi astiankuivauskaappia, makuuhuoneessa pari sänkyä, hyllyjä, öljylämmitin ja vauvanvuode ja kun oman perheen väkeä on jo kuusi henkeä, ei ihme, että ahtaan tunne on todellinen. Seinät pullistelevat vaatteita. Kaikki on nimittäin jouduttu ripustelemaan nauloihin, komeroita ei ole lainkaan.

Ahtaus ei kuitenkaan ole asunnon pahin puoli. Vaikeinta on kylmyys ja vetoisuus, täytteet lienevät jo aikaa sitten karanneet sekä rakennuksen seinistä että lattiasta. Huoneita lämmitetään öljykaminalla ja lisäksi poltetaan puita pienessä leivinuunissa. Riipivä veto loikkii silti nurkissa, vaikka pirtti on juuri lämmitetty, on tuvan ovi alaosastaan paksusti jäässä.

Pihalla on kyllä kaivo, mutta se kuivui jo aikaisin syksyllä.

Sähköä talossa ei ole. Ruoka keitetään kaasulla, kaasulla toimii valaistuskin. Ei siis ole lämpöä, ei sähköä, mutta ei myöskään vettä.

”Pihalla on kyllä kaivo, mutta se kuivui jo aikaisin syksyllä”, Reijo kertoo. Vettä ei ole myöskään kantomatkan päässä.

Kokeilepa elää päivä ilman vettä, niin ymmärrät, kuinka vastustaa.

”Onneksi on lunta”, Helena naurahtaa ja katsoo ulos pirtin ikkunan puoleen väliin kiipeäviä hankia. ”Onneksi on mistä sulattaa.”

Joka vesitippa siis lämmitetään lumesta. Kauhistuksella ajattelee jo vauvanpyykin pesua, pikku-Marilla ei ole kertakäyttövaippoja, vaan halpoja, pesusta toiseen kestäviä harsokangasvaippoja.

”Melkoista tuhrausta tämä on pyykinpesupäivinä”, Helena sanoo.

Koko perheen pyykit pestään tässä pienessä pirtissä. Ensin sulatetaan lumesta vesi, sitten hangataan pyykkilaudalla kuusihenkisen perheen tamineet ja sitten taas kuivatetaan. Ei taida olla ihmeainetta, joka täällä tekisi lumivalkoista vaivatta. Pyykinpesukone perheellä kyllä on, mutta siitä ei ole keinoa, kun ei ole sähköä.

Ensin sulatetaan lumesta vesi, sitten hangataan pyykkilaudalla kuusihenkisen perheen tamineet ja sitten taas kuivatetaan.

Vaatteitten puhtaus on yksi ongelma, henkilökohtainen puhtaus toinen. Ei nimittäin ole kylpykelpoista saunaa.

”Mitäpä sillä tekisikään, kun ei ole vettä”, Reijo tuhahtaa.

”Mutta sepä on kuitenkin hyvä, että on tuo viemäri”, Helena ilahtuu esitellessään asunnon ainutta ylellisyyttä, leivinuunin ja pesukomuutin välissä törröttävää likavesiallasta. On, tai olisihan se hyvä, vaan nyt kovien pakkasten aikana sekin karahti jäähän.

Tässä asunnossa siis Korkkosen perhe elelee. Vuokralla. Tässä talossa ei ole yhtään ns. mukavuutta, ehkä omistaja saattaa sen takia periä nauramatta vuokraa 270 markkaa kuukaudessa. Minkäs teet, asua on pakko.

”Ei tätä kehua voi. Yhtenä aamuna meinasi velli keikahtaa kauluksesta sisään, kun lattia petti tuolinjalan alla”, Reijo kertoo.

Totta hän puhuu, lattiassa on nyt jo suuri aukko. Sitä on peitelty levyllä, ettei pienimmäinen tipahtaisi lattiatäytteiden sekaan.

Korkkosen perheen talo on vaatimaton näköinen ulkoapäin, mutta se on silti aivan eri luokkaa kuin entinen asunto. Isä Reijo on kunnostanut taloa sisältä. Seuraavaksi korjaillaan ulkolaudoitusta.

Korkkosen perheen talo on vaatimaton näköinen ulkoapäin, mutta se on silti aivan eri luokkaa kuin entinen asunto. Isä Reijo on kunnostanut taloa sisältä. Seuraavaksi korjaillaan ulkolaudoitusta. © Eero Kemilä / Otavamedia

Sinunkin tukeasi tarvitaan

Hyvä lukija. Ymmärrätkö tämän perheen hädän? Pystytkö kuvittelemaan, mitä on asua pienten lasten kanssa hatarassa rötiskössä ilman sähköä, ilman vettä? Älä jää voivottelemaan, tule auttamaan! Suur-Seura järjestää keräyksen tämän perheen auttamiseksi.

Vetoamme lukijoihimme, yksityisiin ihmisiin, mutta myös järjestöihin. Vetoamme liikelaitoksiin, pankkeihin, työelämässä mukana oleviin ihmisiin, poliittisiin puolueisiin, niihin lähes puoleentoista tuhanteen kansanedustajaehdokkaaseen, jotka ponnekkaasti ovat ilmoittaneet tuntevansa vastuuta, haluavansa toimia muitten hyväksi, vetoamme hyväntekeväisyysjärjestöihin, uskonnollisiin yhdyskuntiin, kirkkoon. Tämä on jokaisen asia. Jokaisen etuoikeutena on auttaa. Jos et jaksa tuntea huolta aikuisesta ihmisestä, ajattele lasta. Hänen elämässään lähes kaikki on riippuvaista kodista. Koti ei tietenkään ole pelkkä asunto, mutta se on osaksi sitä.

Tempauksemme keräystavoitteena on 20 000 markkaa. Jos saamme sen kokoon, Korkkosen perhe voi ostaa itselleen uuden kodin. Meille yhdessä se ei ole suuri summa, tälle perheelle se on korkeakorkoisena luottona mahdoton saada ja mahdoton maksaa. Me emme yksityisinä ihmisinä ehkä voi vaikuttaa siihen, että työttömyys häviäisi, että tämä perheenhuoltaja saisi työtä. Meillä on kuitenkin täydet mahdollisuudet antaa tälle perheelle asunto. Se on elämän perusedellytyksiä.

Timantti olisi Korkkosenkin ystävä

Viimeistään täällä Korkkosen pirtissä ymmärtää myös sen, mitä presidentti Urho Kekkonen tarkoitti puhuessaan työttömyydestä kansallisena häpeänä. Kun ihmisellä ei ole työtä, hänellä ei ole palkkaa. Ja kun rahasta tulee puute, nipistetään elämisen perustarpeista. Jos ei ole omaa asuntoa, et sitä työttömänä voi hankkia, jäät tilanteen armoille, olet kuin täi tervassa. Ei auta huutaa, että rakastat työtä, kukaan ei sitä tällä vakuuttelulla järjestä.

Timanttihan se olisi Korkkosenkin ystävä ja saisipa tuo timantti olla vaikka vakituinen työpaikka.

Korkkosen pirtissä oivaltaa senkin, kuinka näennäistä on hyvinvointimme ja kuinka epätasaisesti tämä silmänlume on jakautunut. Suomessa puhutaan suunnattomille miljoonalukemille nousevista veropetoksista, joku kälmää valtavia rikkauksia salkussaan ulkomaille, joku kiskoo pimeästi lainaamistaan miljoonista miljoonia markkoja korkoja, jotkut nostelevat kuukausipalkkojaan yhdellä kertaa tuhansia markkoja (neljän työttömän ihmisen kuukausiavustuksen verran), jotkut määräävät itselleen maksettavaksi palkan lisäksi lähes kolme kertaa suuremman päivärahan, kuin tämän työttömän ainut päiväansio on, jotkut ovat niin omaisuutensa huumaamia, että saavat huutaa muita pitelijöiksi, etteivät komeuksissaan repisi rahojaan, jotkut turvattuna, arvostettuna, huomioonotettuna ihmisenä elämänsä eläneet voivat suutaan suipistaen suomia ”kassalinjalaisia”, jotkut kehtaavat kertoa tälle Suomen kansalle suurena totuutena rakastavansa ja suosivansa timantteja, koska ne ovat ystäviä.

Timanttihan se olisi Korkkosenkin ystävä ja saisipa tuo timantti olla vaikka vakituinen työpaikka.

Kansan unohtamisen puolesta

Suomessa mentiin taannoin eduskuntaan unohdetun kansan puolesta, nyt tuonne valtapaikoille taidetaan yrittää kansan unohtamisen puolesta.

”Ei tässä Suomessa maana mitään vikaa ole. Tämä meidän maan johtoportaan touhu on vain mennyt liian paljon oman edun tavoitteluksi. Kyllä luulisi tällaisen väkimäärän pystyvän työllistämään, mutta muita kansojahan me ulkomaisella tuonnilla suositaan”, Reijo sanoo.

Valtion pitäisi Reijon järkeilyn mukaan kyetä vaikuttamaan enemmän yritysten toimintaan, päästä määräämään niitten sijoituspaikkoja.

”Vaikka näkyypähän samat vaivat ahdistavan valtionyrityksiäkin. Ei sitä osaa sanoa, mikä paras vaihtoehto olisi.”

”Jos Kostamus olisi mennyt suunnitelmien mukaan, niin ei täällä Kainuussa olisi työttömyydestä tietoakaan. Siinä kävi vain niin, että firmat toivat työporukkansa etelästä. Nyt Kostamuksestakin on joutunut miehiä pois, ennen ne siirsivät tarpeen mukaan työstä toiseen, nyt on kuuleman mukaan lomautus edessä, kun yksi työ loppuu. Mutta hyvähän tietysti on, että ainakin jollakin riittää kiirettä, ulosottomiehellähän täällä on nyt kyllä kysyntää”, Reijo puhelee.

Liioittelematta voi sanoa, että Helena on hoitanut nuorimmaistaan todella alkeellisissa oloissa, jokainen vesitippa on sulatettava lumesta.

Liioittelematta voi sanoa, että Helena on hoitanut nuorimmaistaan todella alkeellisissa oloissa, jokainen vesitippa on sulatettava lumesta. © Otavamedia

Otettaisiin askel parempaan

Reijon perheen tilanne on niin ahdistava, ettei se voi tällaisena jatkua. Reijo ryhtyi hankkimaan parempaa asuntoa ja kun muuta keinoa ei ollut, hän otti rakennustarvikkeita velaksi ja ryhtyi korjaamaan samassa kylässä olevaa vanhaa rakennusta. Tuo talo on myytävänä ja korjauksia Reijo on tehnyt siinä toivossa, että saisi halpakorkoista lainaa. Tuota lainaa hän on anonut, mutta mitään vastausta ei ole kuulunut. Paltamon kunnan sosiaalitoimen edustajat arvelevat, ettei tämä kauppa ehkä täytä halpakorkoisen lainansaannin ehtoja. Kuntakaan ei niukkojen varojen vuoksi voi perhettä auttaa, vaikka tilanteen hankaluus on tiedossa. Talon kauppahinta on 20 000 markkaa. Se ei ole paljon paitsi silloin, kun kun sitä ei ole, ei omana eikä lainana.

”Sieltä se iso talo tiiristää”, Sari-tyttö riemuitsee, kun menemme katsomaan uutta kotia, josta koko perhe on unelmoinut. Jo myyntihinta antaa arvata, ettei tämäkään ole mikään huippuluokan asunto, mutta ero entiseen on kuin yöllä ja päivällä. Reijo on korjannut alakerran kaksi huonetta, uusinut seinät, lattiat, katot, vuorannut lämpimäksi. Täällä on sähkö, vesi (tosin vain kylmä) tulee ja menee, täällä on sauna.

”Lastenkin kanssa olisi helpompaa”, Helena huokaa katsellessaan ympärilleen. Helenan terveys on pettänyt monesti, jo kauan sitten häneltä on leikattu aivokasvain, selkä on ollut pahastikin kipeänä, toivoisi toki hänenkin vähän helpommalta lapsia hoitavan.

Helenan terveys on pettänyt monesti, jo kauan sitten häneltä on leikattu aivokasvain, selkä on ollut pahastikin kipeänä.

Tässä talossahan tuo parempi pilkottaisi, olisi vain muutama sata metriä kauppa-autolle entisten kilometrien asemesta, lapset pääsisivät tästä vaivatta kouluun, mutta ennen muuta: täällä olisi lämmintä, pikkuisenkin voisi päästää huoleti lattialle töpöttelemään.

Elämme kansainvälistä lapsen vuotta. Kysäisen, mitä mieltä Reijo on lapsiperheen asemasta Suomessa. Vastausta ei kuulu pitkään aikaan.

”Taitavat olla juhlapuheita”, hän sanoo lopulta. ”Puheet ovat puheita.”

Suur-Seura 27.4.1979

Suur-Seura keräsi suuren rahasumman paltamolaiselle perheelle vuonna 1979.

Suur-Seuran lukijoiden talkoot onnistuivat yli odotusten. Ennen kaupantekoa oli Kokkosen perheen avustustilillä rahaa 113 310,85 markkaa. Kiitos Suur-Seuran lukijoiden! © Otavamedia

Korkkosen lapset saivat talon

Monet taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevat sanovat kestävänsä uskomalla parempaan huomiseen, luottavansa, että joskus vielä päivä paistaa tällekin mättäälle. Usein käy silti niin, ettei kohennusta koskaan kuulu, kurki kuolee ennen kuin suo sulaa. Jotkut kuitenkin saavat elää samanlaisen päivän kuin Korkkosen perhe: hartaimmasta toiveesta tulee totta.

Talo ostettiin lapsille

Korkkoset ostivat oman kodin perjantaina pääsiäisen alla. Tapasimme Paltamossa pankin edessä aamulla kymmentä vaille yhdeksän. Julkinen kaupanvahvistaja, pankinjohtaja Oiva Valtanen oli ilmoittanut, että kauppa hänen puolestaan sopisi vaikka heti aamusta, odottelimme siinä pankin aukeamista Reijo oli tullut vaimonsa Helenan kanssa, mukana oli myös nelivuotias Kari-poika. Kiinteistön myyjänä oli mukana Martta Tervonen. Osa hänen lapsistaan on alaikäisiä, täysi-ikäisistä olivat paikalla asepalvelusta suorittava Sauli ja häntä hieman vanhempi Jari, poikain sukunimi on Nikkinen.

Ilma oli komea, päivä paistoi. Juttu ei silti oikein luistanut, jännittikin. Olimme pankin ensimmäiset asiakkaat, kello oli tasan yhdeksän, kun kävimme sisään. Lakimies oli tehnyt kauppakirjat jo valmiiksi, ne odottivat pankinjohtajan huoneessa.

Kun lähdimme näihin keräystalkoisiin, oli meillä tärkeimpänä ajatuksena saada pienille lapsille lämmin, kunnollinen asunto. Tämä ajatus vietiin myös päätökseen, talo nimittäin ostettiin Korkkosen lasten nimiin. Uusia isäntiä ovat vuoden ikäinen Mari, Kari, 4, Sari, 8, ja kymmenvuotias Jari. Eipä näitten isäntien allekirjoituksia tosin papereihin kysytty, mutta silmä tarkkana Kari-poika istua nakotti tapahtumaa seuraamassa.

Äiti heitti sillalta jokeen

Lapsille ostettiin talo, jossa on valmiina tupakeittiö ja kamari, vinttiin on tekeillä lisäksi huone. Tontin laidalla seisoo sauna, maata on puoli hehtaaria. Talossa on sähköt, pihalla porakaivo. Kunhan vesipumppu saadaan uusituksi, tulevat vedet myös sisälle. Parasta on se, että nyt on lämmintä.

”Etpä tiiä, miltä tuntui, kun päästin Karin jaloittelemaan saunan jälkeen tuvan lattialle. Siinä poika tarkeni juosta uimahoususillaan”, Reijo kehuu.

Pankinjohtaja Valtanen luki kauppakirjan, joka todettiin sopimusten mukaan laadituksi. Sitten oli allekirjoitusten aika, lyötiin vielä kättä päälle ja talo oli saanut uudet isännät. Kun maksut otettiin puheeksi, ilmoitti kaupanvahvistaja, että on tämä sen verran erikoinen tilanne, ettei hän tästä kyllä mitään korvauksia peri. Varsinainen kauppasumma maksettiin sitten pankkisalin puolella.

Harjakaiskahville mentiin paikalliseen ravintolaan, Kari otti limpparia ja jäätelöä. Ravintola on erittäin kauniilla paikalla Kiehimänjoen rannalla. Joku laskee komean sillan takana Oulujärveen.

”Tässä sitä oisi minulla oikein vakavan muistomerkin paikka”, sanoi Reijo äkkiä. ”Tältä sillalta minun äitini heitti minut jokeen keväällä -45. Olin silloin puolen vuoden ikäinen vauva. Ylöshän minut sieltä kyllä ongittiin, mutta melkeinpä voi sanoa, että sen päivän jälkeen on oltu kulkeilla. Koskaan ei ollut lapsena oikeata kotia, ei äitiä, ei isää.”

Tältä sillalta minun äitini heitti minut jokeen keväällä -45. Olin silloin puolen vuoden ikäinen vauva.

”Minun rukoukseni kuultiin”

Tupaantuliaisiin Melalahteen lähtivät Paltamosta Anja ja Heikki Tervonen ja lapset Tuula, Eija, Esko ja Eino. Mukaan tulivat myös lähinaapurissa asuva talon myyjä Martta Tervonen ja Sauli-poika.

Anja ja Heikki ovat Korkkosten ystäviä ja he olivat järjestäneet juhliin ohjelmaakin. Anja piti pienen puheen. Hän sanoi tunteneensa suorastaan ahdistusta tämän perheen tilanteen vuoksi.

”Olen itse kärsinyt köyhyyttä ja ymmärrän, millaista elämä on siinä paineessa. Haluan kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat tätä Reijon perhettä auttaneet. Olen onnellinen, että rukoukseni on kuultu.”

Anja kertoo yrittäneensä etsiä jo aiemmin apua tälle perheelle, yksin keinot tuntuivat kuitenkin olemattomilta. Olikin aivan ihmeellistä, että nyt auttoivat täysin vieraat ihmiset.

”Tärkeintähän onkin se, että ihmisellä on sydän paikallaan.”

Anja ja Heikki toivat kauniita ruusuja Korkkosille. Kukkia sai myös toimittaja, vaikka oikeastaan ne kukat kuuluisivat nämä talkoot omikseen ottaneille ihmisille. Eino-poika ojensi mahtavan ruislimpun ja suolaa, uudessa talossa pysytään nyt ruuanpuolessa kiinni. Anjan tytär Tuula soitti vielä nokkahuilulla laulun ”Tiedän paikan armahan.” Sävelmä oli osuvasti valittu, kodin merkityksen ymmärtää varmasti sellainen, jolla ei ole koskaan aiemmin kotia ollut.

”Huomenna varmaan valkenee”

Enemmän kuin tarpeeseen tuli Korkkosille tämä koti, mutta tarpeeseen tulivat myyjille myös kaupasta saadut rahat. Sauli Nikkinen kertoi, että hänen osuutensa menee opintolainojen maksuun. Poika kävi Kajaanissa ammattikoulun. Papereissa lukee, että mies on valmis levyseppä-hitsaaja.

”Päivääkään en silti ole tätä työtä saanut tehdä. Jouduin valmistuttuani suoraan työttömyyskortistoon. Sen verran koulusta oli hyötyä, että työttömyyskorvauksen sai kolmea kuukautta aiemmin.”

Kuukauden kuluttua Sauli pääsee siviiliin. Työstä ei ole tietoakaan, työttömyyskortistosta tulee 29 markkaa korvausta viitenä päivänä viikossa. Ellei sitten käy kuin Saulin veljelle, Jarille. Hänkin nimittäin oli Kajaanissa ammattikoulussa, valmistui asentaja-koneistajaksi. Työtä ei saanut, nyt poikaa koulutetaan työllisyyskursseilla levyseppä-hitsaajaksi!

Työstä ei ole tietoakaan, työttömyyskortistosta tulee 29 markkaa korvausta viitenä päivänä viikossa.

”Ei tässä voi ajatellakaan vakiintumista, esimerkiksi perheen perustamista. Elämässä on jokin mielekkyys, kun on työtä, työttömänä tuntee itsensä aivan tarpeettomaksi. Kaikkialla kysytään koulun lisäksi työkokemusta, milläs sitä hankit, kun et mihinkään rakoseen pääse.”

 Talo ostettiin Reijo Korkkosen lasten nimiin. Holhooja eli isä krijoittaa heidän puolestaan nimen kauppakirjaan. Toimitusta seuraa silmä tarkkana pankinjohtaja Oiva Valtanen.

Talo ostettiin Reijo Korkkosen lasten nimiin. Holhooja eli isä krijoittaa heidän puolestaan nimen kauppakirjaan. Toimitusta seuraa silmä tarkkana pankinjohtaja Oiva Valtanen. Otavamedia

Rahat käytetään asuntoon

Ei ole Korkkosen Reijollakaan töitä, mutta nyt on askaretta tässä kotosalla. Kun talkoot onnistuivat näin hyvin, hänellä on mahdollisuus toteuttaa monia toimia. Talon lämpöeristystä parannetaan ulkopuolelta, laitetaan uusi vuorilaudoitus, tehdään rakennukseen lisäsiipi. Nämä työt ovat suunnitteilla ja luonnokset ovat jo valmistuneetkin.

”Viimeistään syksyyn mennessä remontin pitäisi olla selvä”, Reijo arvelee.

Avustustilille kertyneet rahat käytetään kokonaisuudessaan talon kunnostus- ja parannustöihin. Asuntoahan me lähdimme keräämään ja asuntoon lahjoitukset myös menevät. Avustustili on lehtemme valvonnassa, kerromme myöhemmin, kuinka rahat on käytetty.

Rahalahjoitusten lisäksi Helena ja Reijo ovat saaneet kymmenittäin vaatepaketteja. Enimmäkseen ne ovat olleet käyttökelpoista tavaraa. Se mitä Korkkosen perheessä ei voidan käyttää, on sovittu toimitettavaksi muille tarvitseville, köyhyyttä ja puutetta on toki monessa talossa.

Suomessa on hyviä ihmisiä

”Haluaisin osoittaa lämpimät kiitokset kaikille, jotka ovat muistaneet meitä”, sanoo Reijo, kun nousemme tupaantuliaiskahveilta.

Pöytää koristaa komea täytekakku, jonka suuntaan lasten silmät vilkkuvat ahnaasti jo paljon ennen kahvin valmistumista.

On aina tuntunut, ettei aurinko meikäläisille paista, mutta nythän tuo tuntuu porottavan.

Sanotaan, että suomalaiset ovat juroja, kateellisia, omastaan kynsin hampain pitäviä. Voihan sellaisiakin olla, mutta hyvin paljon on lämminsydämisiä, avuliaita ihmisiä. Näissä keräyksissä havaitaan aina se, että hyvä antaa vähästään, paha ei anna paljostakaan. Joukossa on monia lahjoittajia, jotka tulevat mukaan vain muutamalla markalla, enempää ei satu olemaan. He antavat vähästään, mutta näitten lahjoittajien avulla kertyy suuri summa.

Korkkosen lapsista tämä on mukava päivä, Sari-tytöstä jännittävä.

”Minulle tämä on enemmän kuin kilo voita. On aina tuntunut, ettei aurinko meikäläisille paista, mutta nythän tuo tuntuu porottavan ja ihan oikeasta suunnasta”, Reijo hymyilee.

Korkkosen perheen nykytilanteesta kerrottiin Helsingin Sanomissa pääsiäisenä.

X