Dekkaristi Satu Rämö on suorittaja, joka aikatauluttaa työnsä – Kalenterissa on työtehtävät tunneittain ja romaanin suunnitelma on Excelissä

Kolarin rautatieasemalla on kipakka parinkymmenen asteen pakkanen. Yöjuna on juuri saapunut ja tuonut yhden tämän hetken kuumimmista dekkarinimistä takaisin pohjoiseen. Satu Rämö on noussut junaan puoli seitsemältä Oulussa, jossa hän on ollut kirjastovierailulla.

Esiintyminen päätettiin kaukaa viisaasti siirtää kirjastosta musiikkitalon saliin. Rämö ajatteli ensin, että se on ”ihan kreisiä”, mutta tilaisuuteen saapui lopulta noin 150 ihmistä. Se kertoo jotakin Rämön suosiosta. Hänen esikoisromaaninsa, Islantiin sijoittuva dekkari Hildur ilmestyi viime kesäkuussa ja oli heti valtava hitti.

Hildur on kirjoitettu siellä, mihin romaani sijoittuu: Rämön kotikylään Islannin Länsivuonoilla. Nyt ei kuitenkaan olla satujen saarella vaan Suomen Lapissa, jonne Rämö on tullut talveksi kirjoittamaan dekkarisarjansa kolmatta osaa. Se ilmestyy marraskuussa ja sijoittuu osittain Suomeen.

Sarjan toinen osa Rosa & Björk on juuri ilmestynyt, ja sitä on jo ehtinyt odottaa laaja lukijakunta. Hilduria myytiin viime vuoden loppuun mennessä eri formaateissa noin 75 000 kappaletta, ja se oli esimerkiksi Bookbeatin kuunnelluin äänikirja 2022. Kirjan oikeudet on myyty seitsemään maahan ja tv-sarjakin on suunnitteilla.

Näin suuri menestys on esikoisdekkaristille erittäin harvinaista herkkua. Sen Rämö tietää itsekin ja on edelleen hiukan hämillään.

”Eihän tällaista voi laskelmoida tai mitenkään tietää etukäteen”, Rämö sanoo, kun hänen laukkunsa on nostettu autoon ja keula käännetty pohjoisen suuntaan.

Olemme matkalla Äkäslompoloon, jossa Rämö kävi ensi kertaa kymmenen vuotta sitten. Hän kyseli tuolloin blogissaan, mihin Lapissa kannattaisi mennä, jos haluaa päästä hyville laduille ja julkisilla kulkuneuvoilla perille. Yli puolet kirjoitukseen vastanneista suositteli Äkäslompoloa.

Rämö rakastui paikkaan heti – aivan samalla tavalla kuin Islantiin. Niissä on hänen mielestään paljon samaa: pitkät välimatkat ja vähän ihmisiä eikä luontokokemuksen perään tarvitse lähteä autolla. Sellaisissa paikoissa voi keskittyä olennaiseen, nukkumaan hyvin ja liikkumaan luonnossa, tekemään asioita, jotka tekevät itselle hyvää.

Rämön kohdalla se, mikä tekee hyvää, tarkoittaa tietysti myös kirjoittamista.

Satu Rämö tykkää hiihdellä omaan rauhalliseen tahtiin ja kuunnella samalla kirjoja tai true crime -podcasteja. © Satu Renko/Otavamedia

Tuulen ääni

Kaksikymmentä vuotta sitten parikymppinen kauppakorkeakoululainen Satu Rämö lähti opiskelijavaihtoon Islantiin. Maa hurmasi hänet heti: luonto, ihmiset, tunnelma. Hän halusi pian takaisin ja tapasi yhdellä matkoistaan tulevan miehensä Björgvinin.

Pariskunta asui välillä pari vuotta Espanjassa mutta perusti vakituisen kodin Reykjavikiin 2008. He saivat kaksi lasta ja muuttivat juuri ennen pandemiaa Islannin Länsivuonoille Isafjördurin kylään.

Tyttäret Saga ja Saila ovat yksi syy perheen väliaikaiseen Suomeen muuttoon. Rämö haluaa, että tytöt oppivat kirjoittamaan paremmin toisella äidinkielellään. Samalla hän pääsee itse esimerkiksi kirjastovierailuille, joita on Islannista käsin mahdotonta tehdä.

Suomessa olisi toki paljon kätevämpiä paikkoja asua kuin Lappi, jos haluaa liikkua ympäri maata. Oulusta juna on puksutellut Kolariin viitisen tuntia, ja ajomatka Äkäslompoloon kestää reilun puoli tuntia päälle.

Nämä matkat eivät ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen, millaista mutkaista pikkutietä on ajettava tuntikausia päästäkseen Rämön nykyiseen kotikylään Isafjörduriin. Siellä on kolmetuhatta asukasta, ja seuraavaan kylään voi olla kahden ja puolen tunnin ajomatka.

Siihen nähden Äkäslompolo on vilkas keskus. Ja itse asiassa nyt hiihtolomien aikaan paljon vilkkaampi kuin mihin Rämö on tottunut, sillä hän on aiemmin vieraillut täällä aina tammikuun alussa hiljaiseen aikaan.

Lapin hiljaisuus viehättää

Hiljaisuus on yksi niistä asioista, joita Rämö on Suomesta kaivannut, mutta ehkä hiukan eri tavalla kuin asia tavallisesti ymmärretään. Onhan Isafjördurissakin hiljaista siinä mielessä, että ihmiset ovat harvassa ja erämainen luonto heti ikkunan takana. Mutta ihan kirjaimellisesti hiljaista siellä on harvoin, sillä Islanti on tuulinen saari.

Tuuli ulvoo ja vinkuu lähes aina nurkissa ja etenkin korvissa, kun astuu ovesta ulos.

”Pahimmillaan kun siellä tuulee, tuntuu, että tukka irtoaa päästä. Ääni on siinä se vaikein asia, se häiritsee minua tosi paljon. Sen tajusin taas täällä. On ihanaa, kun menee ulos ja onkin ihan hiljaista”, Rämö sanoo.

Hän neuvoo ajamaan vielä Röhkömukan risteyksen ohi, sitten oikealle. Olemme melkein perillä mökillä, jossa Rämö asuu perheineen tämän talven.

Pakkanen on lauhtunut, aurinko paistaa jo maaliskuisen korkealta ja kirkkaasti puhtaille hangille. Lappi antaa parastaan.

”Täällä talvi on tosi lempeä, vaikka olisi kuinka kylmä.”

Hiihtolomaviikolla tyttäret Saga ja Saila pääsivät isänsä Björgvinin kanssa laskettelemaan. Satu nauttii enemmän murtomaahiihdosta perinteisellä tyylillä. © Satu Renko/Otavamedia

Satu Rämö opiskeli kolme vuotta islantia

”Mökki” on oikeammin sanottuna iso paritalo, jonka seinässä lukee Menninkäinen. Talon nimi muistuttaa Satu Rämöä toisesta kotimaasta, jossa hän on haastatellut esimerkiksi menninkäisiä näkeviä ihmisiä.

”Islannissahan on paljon sellaisia näkijöitä, ja kansanperinne on rikasta.”

Kirjailija vie vieraat sisälle autotallin kautta ja siunailee, miten ihanaa on, kun on iso tila kaikille ulkovaatteille ja -välineille. Portaat vievät mökin korkeaan ja avaraan olohuoneeseen.

”Lapset ovat tehneet kookospalloja”, Rämö sanoo ilahtuneena aukaistuaan jääkaapin oven ja nostaa herkkulautasen pöytään.

Muu perhe on laskettelemassa, sillä lapset ovat hiihtolomalla. Rämö soittaa Björgvinille pikaisen puhelun tietääkseen, milloin perhe on tulossa kotiin. Huoneen täyttää hetkeksi islantilaisista rikossarjoista tuttu, hiukan laulava ja samaan aikaan töksähtelevä kieli. Rämön islanti kuulostaa osaamattoman korvaan täydelliseltä.

Se on määrätietoisen työn tulosta. Muutettuaan Islantiin Rämö halusi saada kielen kunnolla haltuun, ettei olisi aina porukassa se tyyppi, jonka vuoksi muiden pitää puhua englantia. Aluksi hän yritti oppia itsenäisesti, kuuntelemalla.

”Mutta se jäi sellaiselle ’yksi kahvi kiitos’ -tasolle. Olen vanhanaikainen oppija, haluan tehdä tentit ja lukea kielioppitaulukot.”

Rämö opiskeli islantia yliopistossa kolme vuotta. Uusia sanoja tulee silti edelleen vastaan harva se päivä. Viimeksi hän yritti miehensä kanssa löytää islannin kielestä omaa sanaa tykkylumelle, jota näkee kauniina nietoksina kuusien päällä Äkäslompolon metsissä hiihtäessä. Sanaa ei löytynyt – ehkä siksi, että Islannissa ei metsiä juuri ole.

Se johtuu muuten siitä, että viikingit hakkasivat lehtimetsät aikoinaan matalaksi, ja eroosion vuoksi metsä ei koskaan enää oikein lähtenyt kasvamaan. Tällaista kiinnostavaa faktaa Rämö tiputtelee toisesta kotimaastaan jatkuvasti, ja suomalaiselle lukijalle se on varmasti yksi Hildur-sarjan viehätyksistä.

Lunta Länsivuonoillakin toki pyryttää, ja kovan tuulen vuoksi se kinostuu joskus oven eteen niin, että talosta pitää kaivautua ulos.

”Se on lasten mielestä aina yhtä hauskaa”, Rämö sanoo.

Menninkäinen-paritalon puolikas on Rämön perheen koti tämän talven. Perhe muutti Äkäslompoloon vuoden ensimmäisenä päivänä, ja tarkoitus on olla ehkä hyttysten saapumiseen asti. ©  Satu Renko/Otavamedia

Useimmiten kirjailija kipaisee lounaan Jounin Kaupasta mutta piipahtaa joskus kirjoittamisen lomassa syömään Jolie-kahvilaan. © Satu Renko/Otavamedia

Satu Rämö aikatauluttaa työnsä tarkasti

Tyttäret pölähtävät mökkiin kellarin uumenista posket laskettelusta punaisina, ensin nuorempi Saila, joka ryntää halaamaan äitiään, sitten kuudesluokkalainen Saga.

Saga kertoo, että koulunkäynti Äkäslompolossa on ihan samanlaista kuin Isafjördurissa.

”Mutta ruoka on parempaa”, hän lisää.

Siitä tyttäret saavat nauttia kevätlukukauden loppuun asti. Samaan aikaan äidin pitäisi saada Hildur-sarjan kolmannen osan ensimmäinen versio valmiiksi.

Kirjailijan työpäivät Äkäslompolossa näyttävät tältä: aamulla lapset kouluun, sitten kaikenlaisia muita töitä ennen kirjoittamista, jolle on varattu päivän parhaat iltapäivän tunnit.

Romaanien kirjoittamisen ohella Rämö tekee edelleen digimarkkinointia ja mainonnan konsultointia sekä kesäisin issikkavaelluksia Islannissa. Ennen dekkareita hän on kirjoittanut kirjoja Islannista, äitiydestä, kirjoittamisesta ja islantilaisista villapaidoista.

Rämö tunnustaa olevansa suorittaja, joka aikatauluttaa työnsä tiukasti. Hän vilauttaa kalenteriaan, jossa lukee lähes tunneittain, mitä töitä on milloinkin tehtävä. Romaanista löytyy tarkka suunnitelma Excel-tiedostosta.

Liikunnan ilo löytyi vasta aikuisena

Dekkarin juonenkäänteitä pohditaan tänä keväänä Äkäslompolon laduilla – sekä kirjoittamista että hiihtoa pitää mahtua kalenteriin joka päivä. Tammikuussa Rämö hiihti 300 kilometriä, helmikuussa vähemmän.

Vielä kouluaikoina Rämö inhosi hiihtoa ja muutakin liikuntaa.

”Aina oli ne hiihtokisat, ja itse joutui olemaan se, joka kuulee takaa, että latua!”

Liikunnan ilon Rämö löysi vasta aikuisiällä, ja hiihtämiseen hän hurahti jo ensimmäisellä reissulla Äkäslompolossa. Tänä talvena naapuriin on sattunut hiihdonopettaja, joka on opettanut Rämölle tekniikkaa.

”Tasatyöntö, rakastan sitä! Miten nopeasti sillä pääsee, kun tajuaa, miten keskivartaloa kuuluu käyttää ja mihin sauvat laitetaan.”

Kerran viikossa Rämö pyrkii tekemään pitemmän lenkin, mutta arkisin hiihto saattaa jäädä niihin muutamiin kilometreihin, jotka hän hiihtää mökiltä Jounin Kaupalle kirjoittamaan ja takaisin.

Toisin sanoen Äkäslompolossa dekkaristi hiihtää töihin. Se kuulostaa kadehdittavalta.

Rämö pukee ylleen hiihtoasun, nappaa mukaan karvapohjasuksensa ja lähtee esittelemään työmatkaansa. Tietä pitkin on vain kivenheiton verran matkaa ladulle, jonne aurinkoinen hiihtolomapäivä on houkutellut paljon väkeä.

Kotona Isafjördurissakin voi hiihtää, monesti vielä toukokuussakin, sillä lumi sulaa ylängöiltä hitaasti.

”Mutta täällä pääsee metsään hiihtämään. Onhan se ihan sairaan kivaa ja meditatiivista.”

Matka kylälle kulkee joutuisasti enimmäkseen alamäkeen, Äkäshotellin kautta järvelle ja sen poikki Jounin Kaupalle, jonka yläkerrasta Rämö on vuokrannut työtilan. Reppuun mahtuvat läppärin lisäksi villasukat, joissa Rämö joskus hipsii alakerran kauppaan.

Jos siis Äkäslompolon Jounin Kaupassa tulee vastaan nainen sukkasillaan ja vähän muissa maailmoissa, ei tarvitse huolestua.

Kylän sesonkikirjailija se siinä vaan murhia miettii ja lounasta etsiskelee.

Rikoskirjailija aloittaa työmatkansa Äkäslompolossa kantamalla sukset ladunvarteen. © Satu Renko/Otavamedia

Satu Rämö on aina luonut itselleen omat työnsä matkailualalla, kirjoittajana ja digimarkkinoijana. Siksi hän on tottunut hallitsemaan aikaansa tarkasti. © Satu Renko

Hiihtämisen ilo löytyi vasta aikuisena ensimmäisellä Lapin lomalla. Lapsena ärsytti, kun joku huusi takana ”latua” vaatien väistämään. © Satu Renko/Otavamedia