135 kilon laihdutus ei tuonutkaan onnea

Ari Elomaalla on ollut kolme elämää. Ensimmäinen Ari oli hengenvaarallisen lihava, toinen 135 kiloa laihempi maratoonari ja kolmas opettelee nauttimaan hyvin ansaitusta jatkoajasta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Ari näyttää vanhoja, kokoa 74 olevia housujaan. Nyt ne näyttävät Arista itsestäänkin uskomattoman isoilta.

Ari Elomaalla on ollut kolme elämää. Ensimmäinen Ari oli hengenvaarallisen lihava, toinen 135 kiloa laihempi maratoonari ja kolmas opettelee nauttimaan hyvin ansaitusta jatkoajasta.
(Päivitetty: )
Teksti:
Nina Sarell

Kuntopolku alkaa hautausmaan kupeesta. Jos sitä jaksaa seurata tarpeeksi kauas, tulee vastaan kunnan raja ja Kurikka. Ja jos olisi vähän enemmän lunta, alas viettävän mäenköngäksen ja ryhdikkäinä seisovien männynrunkojen takaa voisi kohta ilmestyä vaikka vanha partanaama Mietaa, perinteisellä tyylillä tasaisesti kölkytellen kuin trikoopukuun pujotettu resiina.

Täällä lenkin toisessa päässä Jurvassa kuntorataa mittaa hieman toisenlainen sankari. Hän on Elomaan Ari. Tosi-tv-julkkis, joka teki Suurin pudottaja -ohjelmassa televisiohistoriaa laihduttamalla käsittämättömän paljon, kaiken kaikkiaan 135 kiloa. Mutta varsinainen ihme on se, että siitä on nyt kahdeksan vuotta, eikä Ari ole vieläkään lihonut takaisin.

Kahden grillin mies

Ari Elomaan ensimmäinen elämä loppui vuonna 2005. Sinä vuonna hänet valittiin mukaan Suurin pudottaja -televisio-ohjelmaan, jossa lihavat kilpailijat rääkkäävät itsestään uusia luomuksia rahapalkinnon toivossa.

Ari ei oikeastaan tullut edes ajatelleeksi, että ohjelmassa pitäisi oikein laihduttaakin. Hän lähetti hakemuksen todettuaan, että nyt olisi lihavallakin kaverilla mahdollisuus päästä televisioon. Ja jotta hakemus ei varmasti hukkuisi muiden joukkoon, hän oli pistänyt peliin kunnon panokset ja ilmoittanut tavoitteekseen sadan kilon pudotuksen.

Ja olihan Arilla mitä pudottaa. Vielä nuoruusiällä painonnousua hidasti urheilu, mutta kutsuntoihin saapuessa koko Kajaanista ei löytynyt vyötä, jolla alokas Elomaan housut olisi saatu viritettyä vyötäisille. Hänet vapautettiin palveluksesta lihavuuden takia, vaikka painoa oli tuolloin vasta puolitoistasataa kiloa.

Ari ei syytä lihavuudesta geenejä, isoja luita eikä huonoa aineenvaihduntaa. Hänellä on mahtavat vanhemmat ja traumaton lapsuus. Joka kilo oli syömällä syöty.

”Täällä Jurvassa on kaksi grilliä. Minä asioin niillä molemmilla vuoron perään, etteivät ne olisi tienneet, miten paljon syön. Söin pelkkää roskaruokaa. Makkaroita meni joskus kolmekymmentä päivässä. Olen laskenut jälkeenpäin, että päivän saldo saattoi olla 15 000 kilokaloria.”

Kilpailu vei kilot

Lopulta Ari oli 181-senttinen ja 220 kiloa painava kolmekymppinen, jonka paidankauluksen lapussa oli kymmenen X-kirjainta ja L.

Hän ei jaksanut kävellä kahtasataa metriä lepäämättä välillä eikä hän ollut enää aikoihin nähnyt omia polviaan edes istuessaan. Ja paino nousi koko ajan lisää.

”Vaihtoehtoja oli sillä tiellä vähän. Joko söisin itseni liikuntakyvyttömäksi tai sitten päätyisin tuonne”, Ari vinkkaa selkänsä takana siintävälle hautausmaalle.

”Omalääkäri oli jo sanonut, että jos mikään ei muuttuisi, eläisin ehkä nelikymppiseksi.”

Mutta nyt alkoi laihdutuskilpailu, ja jalkoihin ilmestyivät lenkkitossut. Toiset kilpailijat sitoivat Arin kengännauhat, koska hän itse ei yltänyt.

Laihdutus oli pahinta, mitä Ari oli eläessään kokenut. Mutta kun hän huomasi eräänä päivänä yltävänsä solmimaan lenkkarinsa itse, hän innostui. Sen jälkeen häntä ei pidätellyt enää mikään.

Ari tiputti kahdeksassa viikossa 31 kiloa. Sitten piti lähteä puoleksi vuodeksi kotiin jatkamaan laihdutusta. Työttömyydestä oli kerrankin hyötyä – Jurvan lenkkipoluista tuli Arin työpaikka. Hän eli kuin huippu-urheilija: aamu-uinti, aamupala, lepoa, lounas, kävelylenkki, päivällinen.

Kun kilpailijat punnittiin puolen vuoden päästä uudelleen, paino oli tippunut yhteensä 89 kiloa. Ari ei voittanut kisaa, mutta jatkoi elintaparemonttia ja pudotteli painonsa alle 90 kiloon.

Kesällä 2008 Ari juoksi ensimmäisen maratoninsa Tukholmassa.

Sitten piti vielä päästä eroon viimeisestä painolastista. Plastiikkakirurgin pöydälle jäi seitsemän kiloa ylimääräistä nahkaa, entisen Arin hyvin palvelleet kääreet. Hänestä oli tullut uusi luomus.

Syntynyt: uusi Ari

Kun 220-kiloisen miehen alta kuoriutui lähes normaalipainoinen, se tuntui siltä kuin olisi syntynyt uudelleen jonakin toisena. Peilistä katsoi täysin vieras ihminen.

Ja sillä miehellä tuntui olevan kavereita; nekin, jotka olivat ennen kääntäneet katseensa pois, tulivat paukuttamaan hartioita ja kehumaan.

Ison miehen ei ollut koskaan tarvinnut haaveillakaan lähestyvänsä naisia, mutta nyt hänellä oli tyttöystävä.

Uusi Ari purjehti myötätuulessa, takki auki ja henkselit soiden. Lehdet kirjoittivat, ihmiset kinusivat laihdutusneuvoja, pyydettiin sinne ja tänne. Ari ryhtyi yrittäjäksi ja laihdutusneuvojaksi. Painokuri piti. Treenejä oli monta päivässä, ateriat kellotettiin tunnin tarkkuudella ja ruokavalio oli tiristetty niin rasvattomaksi, että juustonkin piti olla 5-prosenttista.

”Mulla meni jonkin aikaa melko lujaa”, Ari hymähtää.

Mutta vähitellen alkoi valjeta sekin, että hoikkuus ei ollut mikään onnellisuusautomaatti. Tuli arki.

”En oikein osannut niitä yrittäjän hommia. Oli ihmissuhteita, mutta ne päättyivät huonosti. Välillä mietin, että kylläpä se elämä olikin helppoa silloin lihavana: söin mitä huvitti, pötköttelin sohvalla ja join kaljaa, jos sattui olemaan. Yhtäkkiä elämässä oli vaikka mitä monimutkaista, asioita, joita minun ei ollut koskaan tarvinnut kohdata.”

Vuoden 2009 syksyllä Arille tapahtui jotakin mullistavaa. Hänestä tuli isä.

”Eihän sekään ihan niin mennyt kuin Strömsössä! Kun tytär oli puolitoistavuotias, minusta tuli yksinhuoltaja. Mutta olen silti isä ja se on hienointa, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Ennen haaveet perheestä olivat ihan täyttä utopiaa. On ihan päivänselvää, että ellen olisi laihtunut, minusta ei olisi koskaan tullut isää.”

Tyttären syntymä muutti asioiden marssijärjestyksen. Ykkössijan otti pieni ihminen, jolle Ari on tärkein maailmassa. Arvot heittivät häränpyllyä, ja vauhdikas elämäkin seestyi lähihoitajaopinnoiksi.

Todellinen onnistuja

Ei ole mikään salaisuus, että tosi-tv-laihduttajat lihovat entiselleen tai entistä lihavammiksi jokseenkin heti, kun kamera sammuu.

Arin paino on kestänyt julkisuuden loppumisen lisäksi opiskelun, parisuhteet ja niiden kriisit, isyyden, yksinhuoltajuuden, polvinivelten loppuun kulumisen, vuorotyön ja arjen, jossa kukaan ei ole enää kiinnostunut hänen valtavasta laihdutusurakastaan – paitsi tietenkin ne korppikotkat, joita riemastuttaisi nähdä hänen lihovan takaisin.

Ja onhan Ari pahanilmanlintujen iloksi hiukan pyöristynytkin. Seitsemän vuotta hän ahnehti liikuntaa: hiihti, ui, pyöräili, pelasi koripalloa ja ennen kaikkea juoksi. Hän ehti juosta kaksi maratonia ja kymmenen puolikasta. Viime keväänä polvet kuitenkin päättivät, että nyt riitti. Se on tuonut painonhallintaan uusia haasteita. Mutta vielä ei ole syytä huoleen. Painoa on tullut lisää yhteensä viisitoista kiloa kahdeksassa vuodessa. Jos Ari jatkaa lihomista tällä tahdilla, hän on lähtöpainossaan 102-vuotiaana.

”Pyrin pitämään painoindeksin alle kolmessakymmenessä, lievän ylipainon puolella. Paino kävi välillä kolmenumeroisessakin, mutta silloin piti korjata.”

Se on fiksusti ajateltu. Jos elää muuten terveellisesti, lievä ylipaino ei ole terveysriski. Enää Arilla ei edes ole tarvetta olla se mies, joka voittaa kaikki vedot ja lyö ihmiset ällikällä. On paljon tärkeämpää olla hyvä isä, hyvä hoitaja ja hyvä ihminen – sellainen lähimmäinen, joita itse haluaisi ympärilleen.

Lääkäri ennusti Arin kuolevan nelikymppisenä. Hän on nyt 42-vuotias, kaksi vuotta jatkoajalla.

Fakta on, että Ari on luonnonoikku. Hänen kaltaisiaan onnistujia ei ole olemassa juuri lainkaan, ei Suomessa eikä koko maailmassa. Laihdutusleikattuja ehkä, mutta ei kaurapuurolla ja ruisleivällä laihduttaneita.

Olemme päättäneet pitää sen kunniaksi oikein liputuspäivän. Ari kaivaa autosta vanhat housunsa. Ne ovat kokoa 74. Mies levittelee tuulessa lepattavia housuja, naurahtelee epäuskoisena.

”Kyllähän nämä on aivan valtavat. Kevyesti mahtuu yhteen pulttuun koko mies. Vaan totta puhuen nämäkin oli jo mulle pienet.”

Mies katselee tuttuja maisemia mietteliään näköisenä. Ilme vakavoituu.

”Mutta kyllä se vieläkin vähän pahalta tuntuu, että vasta nyt olen ihmisille olemassa. Ei minua lihavana otettu millään tavalla vakavasti. Kokemuksesta on hyötyä, kun kohtaan hoitotyössä ihmisiä, jotka eivät mahdu samaan muottiin kuin muut. Ei pitäisi ensimmäisenä aina katsoa, minkä kokoiset housut ihmisellä on. Kaikki ansaitsevat tulla kohdelluiksi hyvin.”

X