Jenni sai teininä aivoverenvuodon ja hänelle ennustettiin elämää palvelutalossa: ”Inhosin itseäni, mutta nyt olen matkustanut ympäri maailmaa”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Jani Laukkanen
Jenni Törnroos oli teinityttö saadessaan massiivisen aivo- verenvuodon 20 vuotta sitten. Kuntoutumista seurasivat häpeä ja itsetuhoiset ajatukset. Sitten tapahtui taas jotain yllättävää.

Oli toukokuun neljästoista päivä vuonna 1997, peruskoulun päättymiseen oli jäljellä vain muutama viikko.

Jenni Törnroos oli pyöräilemässä koulusta ystävänsä Tiinan luokse. Parisataa metriä ennen Tiinan kotia Jennin vasen jalka puutui, ja pian puutui myös käsi.

Jenni ihmetteli, mitä hänelle oli tapahtumassa.

”Kohta huomasin, että myös poskeni ja korvani olivat puutuneet. Kun saavuin Tiinan kotiin, päätimme soittaa ambulanssin”, Jenni muistaa.

”Kun ambulanssi tuli, olin vasemmalta puolelta kokonaan halvaantunut. Minua oksetti hirveästi, ja tajuntani alkoi hämärtyä.”

Kuopion yliopistollisessa sairaalassa Jennillä todettiin massiivinen aivoverenvuoto. Tutkimuksissa selvisi, että se johtui synnynnäisestä verisuonen epämuodostumasta, joka oli siihen asti ollut aivan oireeton, ja jonka olemassaolosta Jenni ei ollut tiennyt mitään.

Paikalla ollut lääkäri ei voinut leikata häntä, koska vuotava suoni oli liian pieni ja liian syvällä.

Vanhempia kehotettiin jättämään tyttärelleen hyvästit.

Unelmat rapisivat

Jenni rakasti lapsena tanssimista ja oli muutenkin liikkuvainen.

Tilanne kuitenkin muuttui, kun yövuoroon sairaalaan tuli neurokirurgi Juha Hernesniemi. Hän katsoi Jennin röntgenkuvat ja halusi leikata Jennin.

Leikkaus meni hyvin. Hernesniemi sai koko hyytymän ja vuotaneen suonen pois.

Muutaman viikon ajan Jennin hengissä selviäminen oli vaakalaudalla, ja hän oli kehon vasemmalta puolelta täysin halvaantunut.

”En hahmottanut lainkaan vasemmanpuoleista kehoani. Se tuntui kuolleelta ylijäämältä, joka roikkui minussa kiinni, mutta ei totellut minua.”

Onnettomuuden jälkeen mikään muukaan ei ollut enää ennallaan.

Jenni ei tiennyt, pystyisikö hän enää koskaan kävelemään tai opiskelemaan, tai kykenisikö hän itsenäiseen elämään.

Myös unelmat rapisivat.

”Tuntui, että minulta vietiin kaikki, mistä olin teini-ikäisenä unelmoinut. Olin ollut erittäin liikkuvainen, käynyt lenkillä ja punttisalilla, pelannut jalkapalloa ja sählyä ja rakastin tanssia”, Jenni kertoo.

”Olin haaveillut vaihto-oppilasvuodesta Yhdysvalloissa. Myös esimerkiksi seurusteluun ja perheen perustamiseen liittyvät unelmat rikkoutuivat.”

Liikaa tapahtumia

Jenni aloitti uuden elämän opettelemalla kääntymään sängyssä, istumaan ja seisomaan. Hänen kuntoutumisensa vei lopulta vuosia.

Vaikeinta olivat kuitenkin psyykkiset haasteet.

”Surin menetettyä elämääni ja pelkäsin, että kaikki tapahtuisi uudelleen.”

Kahdeksantoistavuotiaana Jennistä tuntui, että hänelle on tapahtunut liikaa.

”Ajattelin, että jos minusta jo nyt tuntuu tältä, niin en tule jaksamaan tätä elämää”, Jenni kertoo.

”Minulle oli myös tullut uusia puutumisoireita, joihin ei koskaan löytynyt lääkitystä.”

Lukio ja ihmisten kanssa oleminen pitivät Jennin lopulta kiinni elämässä. Kaverit kärräsivät häntä pyörätuolilla ympäri Kuopiota.

”Syrjäytymisriski oli olemassa. Voi olla, että ilman kavereita, perhettä ja lukiota en olisi lähtenyt kotoa minnekään.”

”Kaverit kohtelivat minua niin kuin ennenkin, vaikka kaikki oli muuttunut. Se oli todella tärkeää.”

Häpeä nousee

Myöhemmin tulivat lisäksi masennusjaksot, häpeä, itseinho ja itsetuhoiset ajatukset.

”Kun olin pyörätuolissa, minusta tuntui, että olen selviytyjä, koska olin selviytynyt hengissä. Mutta kun nousin pyörätuolista ja aloin opetella kävelemään, aloin hävetä itseäni”, Jenni kertoo.

”Häpesin sitä, miten kävelen ja miltä näytän.”

Häpeä kasvoi niin suureksi, että Jenni alkoi valita vaatteita, jotka peittivät hänen kehonsa ongelmakohtia. Löysät farkut peittivät aavistuksen koukussa olevan polven, ja pitkähihainen paita estäisi huomaamasta halvaantumisesta johtuvan lihasjäykkyyden aiheuttamaa koukkukättä.

Jenni alkoi myös kontrolloida sitä, mihin aikaan päivästä hän lähti ulos, niin että mahdollisimman vähän ihmisiä oli liikkeellä samaan aikaan.

Häpeä vaikutti myös ihmissuhteisiin.

”Lähestyin siinä vaiheessa nuorta aikuisuutta. Suurin pelkoni oli, etten koskaan tule saamaan perhettä, tai olemaan äiti, koska en kelpaa kenellekään.”

Aikapommi päässä

Ylioppilaaksi päästyään Jenni pääsi Lontooseen opiskelemaan kieli- ja kommunikaatiotieteitä.

”Olin nuoruudestani asti haaveillut pääsystä ulkomaille, ja kun lopulta tulin Lontooseen, paikka tuntui tutulta, vaikka en ollut koskaan ennen käynyt siellä.”

Jenni kärsi kuitenkin edelleen ajoittain puutumisoireista vasemmalla puolen kehoaan.

Vuonna 2003 hän pyysi päästä aivojen magneettikuvaan. Se otettiin noin puolen vuoden jonotuksen jälkeen, kun hän oli joululomalla Suomessa.

Päästä löytyi uusi kasvanut verisuonen epämuodostuma.

Erilaisten hoitomuotojen kokeilut eivät auttaneet, ja lopulta Jenni laitettiin uudelleen leikkausjonoon.

”Jouduin paniikkiin, kun ajattelin, että aivoverenvuoto voi tulla uudelleen ja että kaikki, mitä olin ensimmäisen halvaantumisen jälkeen saanut uudelleen elämääni, voisi hävitä sen siliän tien.”

Vajaa puoli vuotta Jenni odotti leikkausta. Se oli hänen siihenastisen elämänsä piinaavinta aikaa.

”Tiesin, että minulla oli päässäni aikapommi, joka voi revetä minä sekuntina hyvänsä.”

Leikkaus tehtiin Helsingissä, Töölön sairaalassa, huhtikuussa 2004. Leikkaus onnistui hyvin, mutta sen seurauksena vasemman jalan liikkuvuus ja tunto huononivat.

Seurasi aavistuksen entistä intensiivisempi kuntoutus, jossa Jenni otti uhkarohkeita riskejä.

”Päätin ensimmäisen halvaantumisen jälkeen, etten enää ikinä istu pyörätuolissa. Se motivoi suuresti. Kävelin ja kävelin niillä taidoilla, mitä minulla oli, ja kuntouduin!”

Henkinen prosessi alkoi

Kaiken keskellä Jenni yritti pitää kiinni normaalista elämästä.

”Näin, että pärjäsin ja sain toteuttaa uhkarohkeitakin päätöksiä. Mutta kaikesta huolimatta minussa asui elämän menettämisen pelko ja itseeni ja elämääni liittyvä häpeä. Nämä lamaannuttivat minut ajoittain ihan kokonaan.”

Opiskeluajan loppupuolella Jenni tuli uskoon. Asia tuli hänen itsensä mielestä ”täysin puskista”. Itseä suurempaan, rakastavaan Jumalaan uskomien teki mahdolliseksi pelkojen ja häpeän kohtaamisen.

Mutta prosessi ei ollut helppo.

”Muistan erään päivän, kun makasin huoneeni lattialla ja toivoin itselleni kuolemaa, koska en jaksanut elämääni sellaisena, kuin se oli.”

Keho muistutti myös edelleen sairastumisesta. Vasemman puolen tunnottomuuden ja puutuneisuuden lisäksi halvaantuneen puolen lihaksista osa ei toiminut ollenkaan ja osa tuntui jäykältä. Oikean puolen lihaksisto taas ylityöskenteli, mikä aiheutti kipuja.

”Fyysinen todellisuuteni on ollut sellainen, että ajatuskin tässä kehossa 80–90-vuotiaaksi elämisestä on tuntunut erittäin raskaalta”, Jenni sanoo.

”Rakastin edelleen liikkumista, mutta suurin osa fyysisestä itseilmaisustani oli pois ja minusta tuntui, että osa persoonastani jäi pimentoon.”

Vaikeinta Jennille oli kuitenkin tunne, ettei hän kelpaa eikä hänestä ole ole hyötyä asioissa, joita hän piti tärkeänä ja halusi toteuttaa.

Takaisin elämään

Vapautuminen menneisyyden taakasta vei vuosia. Jotain tärkeää tapahtui, kun äiti lähetti tyttärelleen kuvan, jossa tämä oli kolmevuotias.

”Kun katsoin kuvaa tajusin, että tämän söpön tytön kuolemaa olin halunnut. Kun ymmärsin tuon vääryyden, itkin silmät punaisina. Silloin koin Jumalan rakkauden voimallisemmin kuin koskaan aikaisemmin.”

Jennillä ei ole epäilystäkään siitä, etteikö hänen olisi tarvinnut käydä koko prosessia läpi voidakseen nähdä elämänsä uudelleen merkityksellisenä.

”Lopputulos oli todella vapauttava. Sydämeni ei jäänyt kiinni pelkoon, kyynisyyteen ja häpeään”, Jenni sanoo.

”Kriisistä selviäminen teki vuosien lenkin, mutta lopputulos on todella vapauttava.”

Nykyään hänestä usein tuntuu siltä, että monet asiat, joita hän on käynyt läpi, tuntuvat hyvin kaukaisilta, ja hän itse olisi nyt eri ihminen. Myös hänen villit unelmansa ovat ovat päässeet toteutumaan.

”Minun piti elää elämäni palvelutalossa, mutta nyt olen matkustanut ympäri maailmaa!”

Mutta parasta kaikessa on se, että Jenni kykenee myös kohtaamaan elämän haasteita paremmin kuin ennen.

”Rauhallisuus ja levollisuus ovat lisääntyneet huimasti. Minusta on tullut rohkea ja luottavainen.”

X