Kaija Lehmuskallio julkaisi esikoisromaanin 85-vuotiaana - oli juuri toipunut onnettomuudesta, kun mies sai sairauskohtauksen

Kaija Lehmuskallio julkaisi ensimmäisen romaaninsa 85-vuotiaana. Paljon ehti tapahtua, ennen kuin Nokkosmadonna lopulta näki päivänvalon.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kaija Lehmuskallio kirjoitti esikoisromaaniaan kymmenen vuotta. Missään vaiheessa hän ei ollut huolestunut siitä, etteikö se valmistuisi. ”Luovuudessa on omat suvantovaiheensa.”

Kaija Lehmuskallio julkaisi ensimmäisen romaaninsa 85-vuotiaana. Paljon ehti tapahtua, ennen kuin Nokkosmadonna lopulta näki päivänvalon.
(Päivitetty: )
Teksti:
Ulla Janhonen

Nyt minä kuolen, oli Kaija Lehmuskallion ensimmäinen ajatus.

Hän makasi rähmällään potkukelkkansa vieressä, ja kivut repivät kehoa. Oli tammikuun 20. päivä, aurinko paistoi, ja potkukelkkakeli oli mitä mainioin.

Kaija oli tutulla reitillään Hattulassa loivassa mäessä, kun vihreä pakettiauto ilmestyi kuin tyhjästä hänen tielleen. Kaija väisti ja kaatui, mutta pakettiauto jatkoi matkaansa, eikä kuljettaja huomannut Kaijan kellahtavan.

Hän makasi tienpenkalla tovin ennen kuin ohi ajava auto pysähtyi, ja nuori mies tuli auttamaan. Kaija pystyi itse soittamaan ambulanssin.

Sairaalassa selvisi, että Kaijalla oli useita murtumia lantion alueella.

Opitte taas kävelemään kahden kuukauden kuluttua, lääkäri sanoi.

Että onnettomuuden pitkin sattua juuri nyt, Kaija mietti kipujensa keskellä. Hän oli niin tuskainen, että häntä käännettiin sairaalassa lakanoiden avulla.

Yksi elämän tähtihetkistä oli sovittu maaliskuun lopulle. Silloin olisi hänen esikoisromaaninsa Nokkosmadonnan julkistamistilaisuus.

Hän oli kirjoittanut sitä kymmenen vuotta.

Hiipuvat kartanot

”Olen kiitollinen elämälle, että olen aina saanut tehdä työtä, joka on ollut myös intohimoni.” @SAMPO KORHONEN/OTAVAMEDIA

Kaija Lehmuskallio on tietokirjailija, kasvatustieteen tohtori ja dosentti. Hän jäi eläkkeelle Oulun yliopistosta parikymmentä vuotta sitten.

Hän alkoi kirjoittaa runoja jäätyään eläkkeelle ja muutettuaan miehensä, yliopiston liikunnan ja terveystiedon lehtorin Vesa Lehmuskallion kanssa lapsuutensa maisemiin, avaraan omakotitaloon.

Lehmuskalliot ovat olleet naimisissa yli 62 vuotta.

”Nokkosmadonna odotti vain oikeaa aikaa, jolloin olin valmis kirjoittamaan sen. Ennen näitä kaunokirjallisia teoksiani tein tiedettä”, Kaija Lehmuskallio kertoo kotonaan Hattulassa.

Esikoisromaanin juuret ovat Hämeessä, ja Kaija kiittääkin vanhempiaan siitä, että romaani ylipäätänsä syntyi.

Nokkosmadonna kertoo suomalaisesta kartanoelämästä ja sen kuihtumisesta 1940-luvulla. Romaanissa seurataan kuvitteellisen kartanon, Gentgårdin eli Kenttilän elämää, sen omistajaa, vapaaherraa perheineen ja kartanon työntekijöitä.

Romaanissa on tarkkaa, jopa kansatieteellistä kuvausta tuon ajan arjesta, ruoista, saunomisesta ja pukeutumisesta.

Ei ihme, sillä Kaija tapasi lapsena romaanin hahmojen esikuvia.

Historian valkoinen läikkä

Kaija Lehmuskallion isä oli ylikarjanhoitaja, ayshiremies, joka huolehti suurten kantakirjakarjojen maidon tuotannosta ja karjanjalostuksesta.

”Isä myös otti minut mukaansa työmatkoilleen, ja minä kirjoitin mustaan tauluun kantakirjakarjan rasvaprosentit.”

Äiti vieraili puolestaan Kaijan kanssa usein kartanon työntekijöiden kotona. Monet heistä elivät köyhästi ja ahtaasti, vaikka itse kartanoissa elettiin yltäkylläisesti.

”Isäni ja äitini kautta kasvoin kartanomaisemiin kiinni ja sain valtavan tietomäärän. Romaani perustuukin tämän tiedon lisäksi myös suulliseen perimätietoon, puhuttuun historiaan.”

Kaija huomasi, että viime sotien aikaisista kartanoista on kirjoitettu Suomessa vähän. Romaani onkin yksi lisäpala 100-vuotiaan Suomen historiaan.

”Kartanoiden viime sotien historia on valkoinen läikkä maamme historiassa.”

Kartanot alkoivat kuihtua Suomessa 1940-luvulla, ja niin kävi myös romaanin Kenttilälle.

Kartanoiden häviämiseen vaikutti ensimmäiseksi pika-asutuslaki vuonna 1940, jolloin siirtoväkeä asutettiin. Kaikille piti saada viljeltyä maata, jota lohkottiin kartanoista ja suurtiloilta.

Seuraava murros oli maanhankintalaki 1945, jolloin maata jälleen jaettiin siirtoväelle, sotaleskille, sotainvalideille ja rintamamiehille.

”Lait olivat valtava maareformi, joka viimeistään aloitti kartanoiden kuihtumisen”, Kaija Lehmuskallio sanoo.

”Samalla suuri määrä ihmisiä, joille kartano oli tarjonnut työtä, joutui etsimään työnsä muualta. Minne he hävisivät?”

Suvantovaiheita

Nokkosmadonna ilmestyi neljän runokokoelman ja yhden tietokirjan jälkeen.

”Kirjoittaminen kesti kymmenen vuotta, mutta en ollut huolestunut, etteikö kirja syntyisi”, Kaija Lehmuskallio kertoo.

”Olen tutkinut luovuutta. Luovuudessa on myös suvantovaiheita, mutta lopulta asiat selviävät. Halusin olla tarkka, ja paljon vei aikaa se, että tarkistin monia asioita.”

Kun hän sai romaanin käteensä, hän ei tuntenut helpotusta vaan oli pikemminkin hämmentynyt ja ihmetteli, että oliko hän tosiaankin kirjoittanut sen.

Romaanin julkistamispäivä siirrettiin potkukelkkaonnettomuuden vuoksi maaliskuun lopulta toukokuun 5. päiväksi. Oli vähällä, ettei sitäkin pitänyt siirtää, sillä perheessä sattui toinenkin onnettomuus.

Vapunpäivän aamuna Kaijan mies tuli keittiöön ja sanoi, että nyt juodaan vappusimaa, jonka mies oli itse tehnyt. Tarjottuaan vaimolleen simaa mies sanoi, ettei pysy pystyssä.

”Sanoin hänelle, että nyt menet makuulle, soitin tyttärelleni, joka puolestaan hälytti ambulanssin.”

Ambulanssin ensihoitajat näkivät heti, että kyseessä oli sydäninfarkti.

”Hän on 87-vuotias perusterve mies, mutta näin vain kävi.”

Mies kertoi myöhemmin, että hänellä oli ollut outoja tuntemuksia, aivan kuin ruokatorven kummallakin puolella olisi ollut epämääräisiä möykkyjä, mutta hän ei kertonut siitä kenellekään.

”Hän ajatteli, että kun minulle oli tulossa nämä suuret manööverit, hän vaikenee. Hän säästi minua.”

Kirjan julkistamispäivää ei enää siirretty, se oli myös Kaijan miehen tahto.

Ikimuistoinen päivä

Kaija Lehmuskallio asuu miehensä kanssa lapsuusmaisemissaan Hattulassa. Heillä on suuri omatitalo, jota ympäröi rehevä puutarha. @ SAMPO KORHONEN/OTAVAMEDIA

Etelä-Hämeen Osuuspankin kokoushuone oli tupaten täynnä väkeä toukokuun 5. päivä kello 14, kun romaani julkistettiin.

Kokoushuoneeseen oli tuotu kevään ensimmäisiä sinivuokkoja, ja vieraille tarjottiin kahvia ja kakkua.

Samaan aikaan, kun Kaija kertoi kirjastaan, hänen miehelleen tehtiin sairaalassa sydämen varjoainekuvaus. Sitä Kaija ei onneksi tiennyt, sillä huoli olisi tummentanut vaimon suurta päivää.

”Se oli loppujen lopuksi hieno, upea ja ikimuistoinen päivä, ja olimme vain kaksi viikkoa jäljessä alkuperäisestä aikataulusta.”

Päivään liittyi myös iloinen yllätys, jota Kaija ei ensin ollut uskoa todeksi.

Julkistamistilaisuuteen saapui iäkäs leidi, jonka Kaija tunnisti entiseksi professorikseen.

”Ensin ajattelin, että näenkö unta, mutta oli se lopulta uskottava. Hän oli professori Pirkko Saarinen, joka on minun tiedeäitini”, Kaija kertoo.

”Hän oli matkustanut junalla Jyväskylästä Hämeenlinnaan ja antoi minulle lahjaksi vanhan aapiskirjan.”

Kaija keräsi aikoinaan suuren aapiskirjakokoelman ja satoja lukemiseen liittyviä postikortteja. Ne sekä tieteelliset kirjoituksensa hän lahjoitti vuonna 2013 Hattulan kunnalle.

Samalla perustettiin Kaija Lehmuskallion stipendirahasto, joka jakaa stipendejä lapsilukijoille, eka- ja tokaluokkalaisille.

”Stipendejä eivät saa ainoastaan hyvät lukijat, vaan myös lukijat, jotka yrittävät oppia.”

Pyörällä kouluun

Kaija Lehmuskallio on aina ollut tiedonjanoinen ja kova lukemaan, siksi hän halusi oppikouluunkin. Hän aloitti Hämeenlinnan tyttölyseon sotavuonna 1944.

Sodan vuoksi koulu alkoi tuolloin vasta marraskuussa, ja kouluun piti mennä jo aamuseitsemäksi.

”Äiti herätti minut viideltä aamulla ja oli laittanut minulle valmiiksi täydellisen aterian. Sitten hyppäsin pyörän selkään, satoi tai paistoi”, Kaija muistelee.

”Ajoin 11 kilometrin matkan. Päivässä siitä tuli 22 kilometriä, ja muistan, että aina oli pimeää. Onneksi sain pian koulukortteerin Hämeenlinnasta.”

Hämeenlinnassa koulutie kulki Jean Sibeliuksen vanhempien haudan ohi. Se oli enne, sillä vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 2004 Kaija ehdotti Hämeenlinnan kansalliselle kulttuuriyhdistykselle, että Sibeliukselle olisi saatava liputuspäivä.

”Prosessi kesti seitsemän vuotta, mutta olin sitkeä. Ajattelin, että jos tämän saa vietyä läpi, voin olla iloinen onnistumisestani.”

Ja niin lopulta kävi, että 8. joulukuuta 2011 liput liehuivat ensimmäisen kerran Sibeliuksen kunniaksi.

Samantapaista onnea Kaija tunsi kirjansa julkistamisen jälkeen, vaikka hän olikin niin väsynyt, että lepäsi kolme päivää.

Pian kirjan julkistamisen jälkeen hän sai hyviä uutisia myös sairaalasta. Miehen vointi parani niin, että tämä pääsi kotiin toukokuun puolessa välissä.

Nyt pariskunnalla on aikaa yhdessä katsella suuren puutarhansa virkoamista talven jälkeen. Pian kukkivat sireenit.

X