Kirjailija Laura Gustafsson ryhtyi kumppanuusviljelijäksi: ”Viljely on auttanut oivaltamaan, mikä elämässä on oikeasti tärkeää”

Kirjailija Laura Gustafsson oli aina ajatellut pärjäävänsä, mutta sitten koitti päivä, jona hänestä tuli äiti. Se muutti kaiken.

Kun Lauran tytär syntyi vuonna 2014, Lauran piti yhtäkkiä huolehtia muistakin kuin itsestään. Pienokainen oli täysin riippuvainen äidistään, ja Lauran mielen valtasi kauhu.

”Tajusin, että en osaa mitään, en osaa edes kasvattaa ruokaa. En pysty huolehtimaan tästä lapsesta, jos maailma romahtaa.”

Ajatus ympäristökriisistä alkoi tuntua konkreettiselta uhalta. Hetken Laura harkitsi muuttoa maalle, jossa olisi mahdollisuus elää omavaraisesti riippumattomana ruoantuottajista ja muiden tarjoamasta puhtaasta vedestä.

Maailmanloppuun varautumisesta kertovan Korpisoturi-romaanin kirjoittaminen rauhoitti akuuttia ahdistusta, koska se antoi vastaukset selviytymiseen teoriassa. Vain käytäntö puuttui.

Sitten Laurasta tuli kumppanuusviljelijä.

Vallankumous viljellen

Valkoisen aidan vieressä on pieni perumaa. Sen vieressä kasvaa omenapuu, jonka runkoa jänikset ovat käyneet syömässä. Ikkunan alla penkillä on neljä tyhjää kukkaruukkua ja vaahteran juurella multasäkkejä, harava ja lapio.

Laura Gustafsson, 37, on istuttanut pihalle anoppinsa kanssa myös kurpitsaa, härkäpapuja, sipulia ja maa-artisokkaa. Kasvien kasvattamisesta hän innostui viime keväänä, kun koronapandemian takia kaikki peruuntui.

Viljely on tullut entistä tutummaksi sen jälkeen, kun Laura liittyi kumppanuusviljely-yhteisö Oma Maahan noin kolme vuotta sitten. Kumppanuusviljely on yhteisöllinen tapa tuottaa ruokaa: osakkaat liittyvät osuuskuntaan ja osallistuvat konkreettisesti ruoan tuotantoon esimerkiksi talkoiden kautta. Kun Laurasta tuli osakas, hän asui vielä kerrostaloasunnossa Helsingin Kalliossa eikä ollut kuopsutellut maata vuosikausiin tai käynyt marjassa.

”En ole aiemmin ollut kovin kiinnostunut viljelystä, mutta Oma Maan kautta ja oman pihan kautta on tullut käytäntöä. Minulla on myös superihana anoppi, joka opastaa, tekee ja auttaa!”

Ensimmäiset kolme kuukautta Laura oli kokeilujäsenenä, sillä hän halusi tukea yhteisön toimintaa ja hankkia ruokaansa yhteisön jakamien ruokakassien kautta. Talkoot tai muu yhteisöllisyys ei häntä silloin vielä kiinnostanut.

Ruokakasseihinkin Laura suhtautui aluksi varauksella, sillä hän oli tottunut valitsemaan itse kaupasta ruokansa sen mukaan, mitä mieli teki. Viikoittain jaettavien kassien sisältö vaihtelee satokauden mukaan. Kaikki ruoka tulee omalta pellolta, ja mukana on myös jatkojalosteita, kuten ohrasuurimoita, falafelia, leipää ja kaurajogurttia.

Nykyään Laurasta tuntuu helpottavalta, että joku muu päättää, mitä ruokaa kotiin kannetaan. Asenne talkoitakin kohtaan muuttui hiljalleen, kun Laura ymmärsi, että kumppanuusviljelyssä yhteisöt ottavat yrityksiltä valtaa. Viljely on kuin yhteisön vallankumousta.

”Olen oppinut Oma Maan Ruby Van Der Wekkeniltä, että sillä on merkitystä, kuka hallitsee ruoantuotantoa, vedenjakelua tai energiaa. Sillä on valta sanella. Tätä kautta on mahdollisuus olla vähemmän riippuvainen siitä, miten yritykset tuottavat tai tarjoavat ruokaa. Ihminen ei pysty selviytymään yksin, mutta yhdessä tekemällä voi muuttaa kaiken.”

Korona-aikana Laura on innostunut viljelystä myös oman asuntonsa pihalla. ”Suurin osa viljely-yrityksistä on onnistunut, mutta härkäpavuista tuli vain muutama papu.” © Sampo Korhonen

Tulos näkyy

Ajatus sai Lauran aktivoitumaan myös talkoisiin. Hän kävi viime keväänä ensimmäisen kerran Oma Maan pellolla Tuusulassa ja tekee osansa myös Kalliossa järjestettävässä satojaossa.

Ensimmäinen kerta pellolla on jäänyt elävänä mieleen. Aurinko paahtoi, kun Laura kitki rikkaruohoja palsternakkojen ja porkkanoiden seasta. Pellolla vierähti kuusi tuntia, ja paluu Helsinkiin oli tuskainen. Laura oli tullut 35 kilometrin päähän Tuusulaan polkupyörällä miehensä Jarin kanssa, ja sama matka oli edessä myös peltotöiden päätyttyä.

Fyysinen työ tuntui silti mukavalta vaihtelulta tietokoneen äärellä istumiseen verrattuna. Pellolla oli vain muutama ihminen, mutta Laura tunsi olonsa tervetulleeksi.

”Rikkaruohojen repiminen on kauhean tyydyttävää. Sitä ei viitsi lopettaa saman tien, vaan tuntuu mielekkäältä nähdä, että saa jotain aikaiseksi. Se motivoi viemään vielä tämän tai tuon tehtävän loppuun.”

Syksyllä Laura poimi kädenjälkiensä tulokset satokassista. Porkkanat ja palsternakat olivat jättimäisiä tai vain sormenkokoisia, sellaisia, millaisiksi ne ovat sattuneet kasvamaan.

Osuuskuntalaisten toivotaan tekevän vuodessa 16 talkootuntia. Laura hoitaa osuutensa mieluiten Kallion satojaossa. © Sampo Korhonen 

Uusia makuja

Hanhet kaakattavat kirkkaalla taivaalla ja autojen pörinä kuuluu vaimeana tuulessa humisevien puiden takaa. Tien toisella puolella oleva metsä on muutaman viikon päästä täynnä mustikkaa.

Laura on ollut 23 vuotta vegaani eikä ole ollut kovin innokas ruoanlaittaja. Kumppanuusviljelyn myötä hän on alkanut pohtia entistä tarkemmin, millaisia aterioita haluaa ruokakassin aineksista valmistaa. Myös into kokkailuun on syttynyt.

Osakkuus maksaa 200 euroa, ja viikoittaiset ruokakassit maksavat erikseen. Laura hankkii kassin joka toinen viikko ja maksaa siitä 70 euroa kuussa.

”Ei se halpaa ole, mutta ruoka onkin liian halpaa. Nyt tiedän, että ruokani eteen ketään ei ole riistetty, maata ryöstöviljelty eikä tuhottu myrkyillä.”

Ruokakaupassa käynti ei ole silti vähentynyt. Uusioperheessä on kolme lasta, ja kaikilla on omat suosikkimerkkinsä pelkästään soijamaidoissa. Toisaalta Laura on hyväksynyt sen, että ruoan hankitaan voi käyttää aikaa.

”On uusi juttu, että käytämme aikaa työntekoon, jotta voisimme ostaa ruokaa. Ajattelen, että ruoansaannin ei pitäisikään olla helppoa ja ostosten tekeminen kaupan hyllyltä sormia napsauttamalla sotii biologiaamme vastaan. Olisimme onnellisempia, jos voisimme elää lajityypillisemmin ja käyttää aikaa ruoan hankkimiseen.”

Satokassi on tuonut uusia makuelämyksiä. Aiemmin Laura on syönyt esimerkiksi nokkosta, mutta maitohorsma, mustajuuri ja maa-artisokat ovat olleet uusia tuttavuuksia. Hän ei ollut aiemmin tehnyt ruokaa myöskään palsternakasta.

Hän on aina ollut tarkka, ettei hävikkiä tulisi, mutta Oma Maan sadosta hän on vielä tarkempi. Jos lapsilta jää ruokaa lautaselle, Laura syö ne itse. Hävikkiä helpottaa, ettei perheen jääkaapissa ole nopeasti pilaantuvia eläinperäisiä elintarvikkeita.

”Maan kuopsuttelu on tosi rentouttavaa, jopa meditatiivista”, Laura sanoo.

Yhteisöllinen kumppanuusviljely vie lähemmäs maata

Kumppanuusviljelyn ansiosta Laura on oppinut kunnioittamaan yhteisöllisyyttä enemmän. Nykyään hän näkee yhdessä tekemisessä enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia.

”Kunnioitan sitä, että ihmiset ovat erilaisia. Kaikkien ei tarvitse olla maailman tehokkaimpia, kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä tai kaikista edes pitää. Yhdessä tehdessä syntyy väistämättä konflikteja, mutta on myös palkitsevaa selvitä niistä tilanteista.”

Myös suhde luontoon on muuttunut.

”Olen tullut läheisemmäksi maan kanssa. Minussa on kasvanut ymmärrys siitä, että oma ruoka tulee maasta, ja maata pitää hoivata ja kunnioittaa niin, että se pysyy hyvänä ja ravitsevana. Ehkä kunnioitukseni ruokaa kohtaan on lisääntynyt, kun olen nähnyt, että joku on poiminut marjat, joita syön.”

Nykyään marjastaminenkin tuo tyydytystä, kun Laurasta tuntuu, että hän toteuttaa omaa luontaista tehtäväänsä. Satokauden mukainen ajattelu on myös lisääntynyt: talvella ei syödä tomaatteja, vaan juureksia.

Viime kesänä hän koki myös satokauden raakuuden, kun Laura meni viikon liian myöhään poimimaan viinimarjoja. Marjoista oli jo tullut ylikypsiä, mutta Laura lohduttautui sillä, että ne kelpaisivat vielä linnuille.

Hän ymmärsi, että viljelyssä eletään luonnon ehdoilla. Sato on poimittava silloin, kun se on kypsää.

”Viljely on auttanut oivaltamaan, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Aina kun tulee työstressiä, ajattelen, että työ on vain työtä.”

Juttu julkaistu ensi kerran Kotilääkärin numerossa 7/2021. 

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti