Kuhmolaisesta teekkaritytöstä tuli nunna ja sisar Eugenia: ”Meistä tulee se, miksi meidät on luotu”
Interrail-matka mullisti kuhmolaistytön elämän niin radikaalisti, että hän oli valmis luopumaan jopa vapaudestaan. Vain yksi esine muistuttaa nunna ja sisar Eugeniaa entisestä elämästä.
Sisarnimi on tavallisesti yllätys. Sisar Pninan (vas.)nimi tarkoittaa hepreaksi helmeä, sisar Eugenia taas on kreikaksi jalokivi. Nimi kuvastaa sitä, kuinka Jumala saa kovassa paineessa aikaan jotain kaunista.
Interrailin viimeinen pysähdys kesällä 1978. Kuhmolainen Kirsti Komulainen (nunna ja sisar Eugenian silloinen nimi) piti ystävänsä kanssa välivuotta ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen. He olivat matkustaneet kuukausilipullaan Skotlannissa, nähneet Venetsian kanaalit ja Pariisin Eiffel-tornin. Paluumatka oli jo alkanut. Sveitsissä Kirsti ja hänen ystävänsä laskeskelivat, että heillä oli aikaa vielä yhdelle pysähdykselle.
He muistivat, että Darmstadtin luostari olisi matkan varrella Saksassa.
Jumalanpalvelus oli juuri päättynyt, kun he saapuivat luostariin. Rukouspuutarha oli paljon suurempi kuin Kirsti oli osannut kuvitellakaan. Puutarhan hiljaisuudessa Kirsti ymmärsi, että vaikka hän oli uskossa, hän kaipasi jotain syvempää. Hän halusi päästä lähemmäs Jeesusta.
Talvella Kirsti ja ystävä palasivat luostariin. Ystävä lähti puolen vuoden jälkeen opiskelemaan lääketieteelliseen, mutta Kirsti jäi – ja sillä tiellä hän on edelleen.
”Sisarkodissa sanottiin, että täydennämme toisiamme. Pnina on hyvin taiteellinen, minä järki-ihminen. Se on rikkaus”, Eugenia kertoo sisar Pninasta. © Sini-Marja Niska
Rukouspuutarhassa kuvataan Jeesuksen ylösnousemuksen tie. © Sini-Marja Niska
Evankeliset Mariasisaret – sisar Eugenia ja Pnina
Lapinjärvellä sijaitsevan omakotitalon puutarha on hyvin hoidettu ja ulko-oven lähellä kiven päällä on suuri puinen kyltti. Siinä lukee: ”Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias.” Ovikellon vieressä oleva kyltti paljastaa, että talossa asuvat Evankeliset Mariasisaret.
Sisar Pnina, 57, tulee ovelle vastaan kellertävässä nunnakaavussaan perässään sisar Eugenia, 63, (ent. Kirsti) luonnonvalkoisessa kaavussa ja valkoisessa hilkassa.
Saksassa vietetyt vuosikymmenet kuuluvat sisarten Kainuun murteessa. Molemmat ovat kotoisin Kuhmosta. Sisar Eugenian koti ei ollut hengellinen, mutta hän kävi pyhäkoulua ja uskossa oleva mummu rukoili hänen puolestaan. 12-vuotiaana Eugenia kysyi äidiltään, saisiko hän ryhtyä nunnaksi. Jokin Jumalalle vihkiytyneessä elämässä viehätti häntä.
Perhe eli yksinkertaista elämää. He kävivät kesäisin marjassa, uimassa ja pyöräilemässä, talvisin luisteltiin ja hiihdettiin. Eugenia harrasti myös pianonsoittoa ja telinevoimistelua.
Telinevoimisteluharrastuksen kautta hän tapasi kuusi vuotta nuoremman Pninan ensimmäistä kertaa. Oli vuosi 1975, ja Kuhmon voimistelijat harjoittelivat Helsingin Suurkisoja varten. Eugenia ohjasi nuorempia tyttöjä, jotka esiintyivät keltaisissa puvuissaan. Yksi heistä oli sisar Pnina.
Kun Eugenia oli 17-vuotias, lukiossa vieraili saksalainen sisar, joka näytti filmin luostaristaan Darmstadtista.
”Tuonne jos kerran pääsisin”, Eugenia ajatteli.
Silloin haave ei tuntunut realistiselta. Sen sijaan hän lähti opiskelemaan kemiaa Espoon Otaniemeen teknilliseen korkeakouluun. Otaniemessä Eugenia oli uskonnollisten opiskelijoiden Ristin Killassa ja hän asui soluasunnossa kolmen pojan ja yhden tytön kanssa. Elämä oli yhteisöllistä ja ulkoisesti onnellista, mutta jokin puuttui.
Sisar Eugenia oli 26-vuotias nunna – ”Näin isoa päätöstä ei voi tehdä kuin itse”
Interrail-reissun jälkeen Eugenia vietti luostarissa vuoden. Sen jälkeen hän palasi Suomeen, mutta ei Otaniemeen vaan Kajaanin opettajankoulutukseen. Kainuussa hän tutustui paremmin myös sisar Pninaan. Heistä tuli yhtä aikaa sisaria vuonna 1983.
Sisar Eugenia oli 26-vuotias ilmoittaessaan äidilleen ryhtyvänsä nunnaksi.
”Oli hyvä, että sain Suomessa pysähtyä miettimään, mitä elämältä haluan. Tämä vaatii tietyn kypsyyden. Se on kutsumus, jokaisella on oma tarinansa ja tiensä. Näin isoa päätöstä ei voi tehdä kuin itse”, Eugenia sanoo.
Sisar Pnina kiinnostui sisarkunnassa elämisestä sisar Eugenian ansiosta ja lähti sisareksi heti ylioppilasjuhliensa jälkeisenä päivänä. Hän hyppäsi junaan ja vilkutti äidilleen junan ikkunasta ajatellen jo jäävänsä sille tielle. Ääneen hän ei sitä uskaltanut sanoa.
”Olin ihan taatusti liian nuori ja epäkypsä. Mutta sain jäädä. Ajattelen, että se oli minun tieni”, sisar Pnina sanoo.
Luostarissa koeaika kestää puolesta vuodesta yhdeksään kuukauteen. Sen jälkeen menee vielä noin yhdeksän vuotta, ennen kuin sisarkokelaat vihitään sisariksi ja he saavat sormuksensa.
”Meillä oli aikaa pohtia, onko tämä todella meidän tiemme. Sitten teemme liiton Jeesuksen kanssa. Totta kai jokainen voi lähteä pois, mutta jotain särkyy, koska olemme luvanneet sitoutua liittoon alttarin edessä”, sisar Eugenia sanoo.
Koeaikana sisar Eugenialla ei ollut epäilyksiä vaan hän oli kuin taivaassa.
”Olin odottanut niin monta vuotta. Ei ollut vaikeaa irrottautua perheestä tai jättää opiskelupaikkaa. Se oli odotusten täyttymys.”
Sisarvihkimyksestä tulee kuluneeksi jo 29 vuotta.
Nykytekniikka on sisarille tuttu. Luostarissa opetuksessa käytetään tietokoneita ja tehdään kristillisiä tv-ohjelmia. © Sini-Marja Niska
Tyttären nunnaksi ryhtymistä ei ollut helppo hyväksyä
Olohuoneessa on tv, taulu suomalaisesta koivumetsästä ja sisar Pninan kuivattamia kukkia. Kukkia on joka huoneessa. Keittiön pöydän äärellä istuessa näkee puiden takana pilkottavalle järvelle. Kahvipöydässä on ruis- ja kauraleipiä, marjoja ja jäätelöä, jota sisar Pnina kaapii kulhoonsa.
”Hänen isänsä oli aikoinaan meijerissä töissä ja he söivät jäätelöä talvellakin”, Eugenia kertoo.
Sisar Eugenian vanhempien oli vaikea hyväksyä tyttären ryhtymistä nunnaksi, sillä hänen opintonsa jäivät kesken. Sisar Pninan äidillekin asia oli vaikea, mutta nyt välit ovat läheiset.
”Isä ymmärsi heti, mikä onni hänen tytärtään kohtasi. Lopulta äitikin hyväksyi käytyään luostarissa ja nähtyään, millainen paikka se on”, sisar Eugenia sanoo.
Sisar Eugenian vanhemmat ovat kuolleet, mutta heidän eläessään hän kävi vähintään joka toinen vuosi tapaamassa heitä. Sisarkunnalle vanhemmista huolehtiminen on tärkeää. Pninan vanhemmat puolestaan asuvat nykyisin Lahdessa, ja hän käy siellä usein.
”Koen, että perhesuhteet ovat saaneet syventyä ja puhdistua, kun ei koskaan tiennyt, milloin näemme viimeisen kerran. Saatoin kiittää vanhempiani kaikesta, ja puhuimme niistäkin asioista, joista ei olisi normaalisti puhuttu. Mikään ei jäänyt painamaan”, Eugenia sanoo.
Tärkeintä on rakkaus
Luostarissa vietettyjen vuosikymmenten jälkeen sisarten elämään tuli muutoksia. Eugenia lähti vuonna 1998 kolmen kuukauden komennukselle Israeliin, mutta lopulta aika venyi 16 vuodeksi. Sisar Eugenia toimi sisarkunnan holokaustin selviäjille perustamassa lomakodissa.
Ennen lähtöä joku sanoi hänelle, että jos menee Israeliin, pitää olla valmis kuolemaan. Toisen intifadan aikana ei koskaan tiennyt, milloin kauppareissu voisi jäädä viimeiseksi. Kerran autopommi pysäytti liikenteen. Sisar Eugenia oppi vilkuilemaan vastaantulijoiden vyötäröiltä, oliko näiden vaatteiden alla piilossa pommeja. Jatkuvissa turvatarkastuksissa vartijat tutkivat nunniltakin kaikkialla reput ja laukut.
Sisar Eugenia kuuli keskitysleiriltä tarinoita, joita kertojat eivät olleet uskaltaneet kertoa edes lapsenlapsilleen. Hän kuuli kidutuksista ja kuolemanmarsseista.
”Oli haastavaa kohdata kärsineitä ihmisiä. Opin, että ulkoinen ei merkitse mitään. Ihmiset eivät odota täydellisyyttä, vaan kaikki etsivät rakkautta ja hyväksyntää ja kaipaavat sitä, että joku kuuntelee.”
Rankkojen kokemusten kohtaaminen opetti, että kaikkein tärkeintä on rakkaus.
”Oli lahja olla Israelissa. Se oli suuri haaste, mutta en antaisi sitä pois. Ennen Israelia olin arka ja ujo, nyt olen vapautunut. Meistä tulee se, miksi meidät on luotu.”
Lapinjärven talosta sisarkunnan koti
Sisar Pnina muutti takaisin Suomeen joitain vuosia sitten. Lapinjärven talo on sisarkunnan vanhimman suomalaisen sisaren perintö, jonka tämän vanhemmat rakensivat eläkepäiviään varten. Se oli ollut vuosia tyhjillään, ennen kuin siitä tuli sisarkunnan koti vuonna 2012.
Kunnostustyöt ovat edenneet hitaasti, sillä sisaret eivät saa palkkaa. Suomessa he ovat joutuneet uuden eteen. Sisar Pnina käytti ensimmäistä kertaa elämässään pankkikorttia ja meni autokouluun.
Tyypillisenä päivänä sisaret aloittavat aamunsa rukouksella ja hiljaisella hetkellä. Aamiaisen jälkeen he tekevät päivän töitä, esimerkiksi kitkevät puutarhaa tai kääntävät saksalaista kirjallisuutta suomeksi. Kristillinen työ, sielunhoito ja julistustyö sekä arkiset askareet ja rukoukset luovat päiväohjelman.
Pihatöitä varten sisaret vaihtavat ylleen harmaat työasut ja lähtevät kaivamaan kuokilla maata myöhemmin istutettavaa nurmikkoa varten. Kesällä myös pakastin on kerättävä täyteen mustikoita.
Suuren omenapuun varjossa pienessä kasvimaassa kasvaa lehtikaalia, persiljaa ja ruiskaunokkeja. Savisen pihan vieressä oleva rukouspuutarha on jo valmis, ja nyt kuka tahansa voi tulla hiljentymään sinne.
Talon maalaamisessa apuun saapuivat veljeskuntalaiset Saksasta. Sisaret pitävät yhteyttä suomalaisiin sisariin ja eri puolille maailmaa Whatsappilla. He lomailevat kerran vuodessa ja matkustavat tuolloin Saksan tai muiden maiden sisarkoteihin, esimerkiksi Japaniin, Australiaan, Kanadaan tai USA:han.
”Yhteys on tärkeää. Hengelliset äitimme ovat alusta asti käyttänet nykyajan keksintöjä hyväksi myös evankeliumin lisäämiseksi.”
Sisar Eugenia maailmalle vain matkalaukku kainalossa
Kun sisar Eugenia lähti vuosikymmeniä sitten maailmalle, hänellä oli vain yksi matkalaukku. Entisestä elämästä on muistona enää vanha Raamattu.
Eugenia ei oikeastaan kaipaa mitään enempää. Entinen epäjumala musiikki on nyt käytössä Jumalan lahjana pianonsoitossa.
”Kun minusta tuli sisar, vaikeinta oli omasta vapaudesta luopuminen. Naimisiin mennessä luopuu tietystä vapaudesta, mutta luostarielämässä luopuu kaikesta. Kun ei omista mitään, vapaus on viimeinen, jonka luovuttaa.”
Nuoruuden kunnianhimo on jäänyt, eivätkä raha, maine tai perhe ole tärkeitä. Tärkeintä on läheinen suhde Jumalaan ja Jeesukseen.
”Ilman uskoa elämä olisi vain kuorta”, sisar Pnina sanoo.
© Sini-Marja Niska
Juttu julkaistu ensi kerran Viva-lehden numerossa 7/2021.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti