Lööppien jälkeen tyhjyys

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Kuvitus: Vesa Lehtimäki.
Millainen on todellisuus lööppien ja kohujuttujen takana? Kolmen murhatun lapsen isä kertoo, miten hän on elänyt viimeiset seitsemän ja puoli vuotta.

Koti, jossa ei ole enää lapsia:

Kuistin ovessa kuva kaksostytöistä. Tytöt putsaavat autoa lumesta, toppahaalareiden heijastimet loistavat.

Eteisessä kahdet kesäkengät. Kaksi vaaleanpunaista sateenvarjoa, kaksi koulureppua.

Peremmällä lisää kuvia, jääkaapin ovessa Bratz-magneetteja. Olohuoneessa askarreltuja lumiukkoja. Kellarissa pieniä saappaita.

Viimeiset seitsemän vuotta ja viisi kuukautta tässä talossa on elänyt vain yksi ihminen, keski-ikäinen mies. Hän on lasten isä.

Lapset ovat kuolleet. Heitä oli kolme, kahdeksanvuotiaiden kaksosten lisäksi lähes kaksivuotias veli.

Äiti istuu vankilassa. Tuomio: elinkautinen kolmesta murhasta.

Pärjäänkö minä?

Lasten isä vaikuttaa tavalliselta mieheltä. Hän tulee ovelle vastaan, ei kättele kynnyksen yli, hän keittää kahvia, rupattelee murteella.

Mies on kuin kuka tahansa. Hänelle on tapahtunut tragedia, jonka jälkeen hän ei enää koskaan ole kuin kuka hyvänsä.

Miten omien lasten murhien jälkeen voi elää? Mistä mies on saanut apua?

Kuinka mies on pysynyt nämä seitsemän vuotta ja viisi kuukautta niin järjissään, että tuossa hän nyt avaa ovea, kättelee kuistilla, laskee kahvimittoja ja vitsailee kaiken lomassa?

Mies itse karsastaa kysymyksiä pärjäämisestään.

”Kysymyksiä seuraa ajatus: olenko minä selvinnyt? Ehkä sitten olen, vaikka ei se ole siltä tuntunut. Mutta mitä muuta voisin? Ei ole vaihtoehtoja.”

Sain silittää

Seitsemän vuotta ja viisi kuukautta sitten mies oli Helsingissä, kaukana kotikaupungistaan. Lasten äiti oli eron jälkeen muuttanut pääkaupunkiseudulle, ja mies oli tullut noutamaan tyttäriään vierailulta kotiin. Samalla mies tapaisi äitinsä luona asuvan kuopuksen, joka oli ollut vasta vauva vanhempien erotessa.

Mies teki jo lähtöä, kun puhelin hälytti. Poliisi pyysi käymään, olisi perheasioita.

Miestä kyllästytti. Hän arveli entisen vaimonsa keksineen jonkin keinon hankaloittaa lasten vaihtoa, jälleen kerran.

Perillä poliisiasemalla asia kerrottiin heti: on löydetty kolme ruumista. Mies halusi nähdä lapset.

”Tytöt olivat hyvin samannäköisiä. Ei heitä kukaan muu olisi edes pystynyt tunnistamaan.”

Matkalla ruumishuoneelle tutkinnanjohtaja muistutti, ettei mihinkään saa koskea. Perillä poliisi heltyi.

”Sain silittää.”

Palasin tyhjään taloon

Mies eli todeksi kliseen: mieli suojautuu kestämättömältä. Mies tunsi elävänsä lasikupukellon sisällä, suojassa.

Suojakupunsa sisällä mies toimi niin kuin piti. Ruumishuoneelta hän palasi yöpaikkaansa sukulaisrouvan luo. Siellä mies söi kun käskettiin, lepäsi kun kello näytti niin.

Palattuaan kotikaupunkiin mies asui aluksi veljellään. Kahden viikon kuluttua hän palasi kotiin.

”Minulla ei ollut vaikeuksia olla tyhjässä talossa.”

Hiljentyneessä kodissaan mies ajatteli, että kaikki oli hyvin. Väkivalta, sekä henkinen että fyysinen, oli nyt lopullisesti ohi. Enää nainen ei sättisi häntä, raapisi häntä, rikkoisi hänen silmälasejaan. Enää lapset eivät joutuisi kirkumaan kauhuissaan.

Jonkin aikaa mies jopa säälitteli entistä vaimoaan. Tutkintavankeudessa, raukka.

Ajattelin tyttöjen tulevan

Mies kyllä tiesi, että lapset olivat kuolleet. Mutta mies ei uskonut, että lapset eivät eläneet.

Mies katseli kotona ympärilleen. Hän ajatteli: Tytöt ovat kyläilemässä, tytöt tulevat takaisin. Poika aloittaisi syksyllä vierailut. Niin oli sovittu viranomaisten kanssa.

Toisinaan todellisuus raapaisi, kun mies tarkasteli itseään muiden näkökulmasta. Hän ajatteli tuttaviaan ja hätkähti. Nuo järkevät ihmiset tietävät, mitä minulle on tapahtunut.

Välillä lasikupukellon pinta säröili. Suojaus saattoi pettää, jos mies näki lapsen televisiossa, kuuli lapsen radios­sa, kohtasi lapsen kaupungilla.

”Aivan tavallinen lapsena oleminen. Se vaikutti.”

Silloin suru iski kestämättömänä, lamaannuttavana. Mutta vain vähäksi aikaa, ainoastaan muutamaksi minuutiksi.

Sitten lasikupu umpeutui taas.

Keskeytin terapian

Kun mies kuuli lastensa kuolleen, hän oli vieraassa kaupungissa.

Onneksi eräs sukulainen järjesti lääkärituttunsa kautta rauhoittavia lääkkeitä. Ja onneksi veli puolisoineen saapui seuraavana aamuna Helsinkiin ajaakseen miehen takaisin kotiin.

Kotona mies sai muutaman käynnin verran kriisiapua turvakodin avotyöstä, jonka asiakkaana perhe oli ollut aiemmin, ennen avioeroa. Kriisiavun jälkeen mies siirtyi traumaterapiaan. Sitä luvattiin kolmeksi vuodeksi.

Aikaraja huolestutti miestä. Entä jos hän olisi myöhemmin huonommassa jamassa kuin nyt?

”Kolme vuotta voi tuntua pitkältä ajalta, mutta minulle se oli vain kolme vuotta. Oli kokolailla selvää, että tragedia seuraa minua aina, loppuelämäni.”

Mies keskeytti terapian kahden vuoden jälkeen, hän halusi jättää vuoden säästöön. Hän ei ole varma, voiko käyttämätöntä vuotta hyödyntää, mutta säästi sen varmuuden vuoksi.

Turvaverkko on oltava, edes jonkinlainen.

Luin ja katsoin kaiken

Mies tahtoi tietää lastensa kuolemista kaiken.

Hän osallistui oikeudenkäynteihin, vaikka ne olivat julkisia ja vaikka puolustuksen rakentamaa tarinaa oli tuskaista kuunnella.

Mies luki lehtijutut. Hän kesti ne, vaikka jotkin asiat eivät olleet täysin kohdillaan. Ei hän ollut eristänyt aasialaissyntyistä vaimoaan! Vaimo kontrolloi häntä.

Ja kun mieheltä kuukausia myöhemmin kysyttiin, halusiko hän poliisin tutkintamateriaalin, hän halusi. Hän tahtoi myös valokuvat, hän pyysi ruumiinavauspöytäkirjat.

Mies meni lukemaan ne lasten hautajaispapin luo. Hän tutki joka ikisen sivun.

”Jotkut kohdat tosin kävin läpi vain teknisesti. Mieli sivuutti ne.”

Paperit ovat yhä kirjahyllyssä, tärkeiden asiakirjojen laatikossa. Ensimmäisen lukukerran jälkeen mies ei ole palannut niihin. Hän ei halua, ei pysty.

Mutta aikanaan lukeminen oli tärkeää. Mies ei osaa sanoa, auttoiko se.

”Halusin tietää kaiken. Miksen olisi?”

En tiedä, koska sisäistin

On kulunut seitsemän vuotta ja viisi kuukautta. Miten mies nyt voi?

Hänellä ei ole vastausta. Ei ole selkeitä vaiheita. Mies toivoo, että toipuminen noudattaisi kaavaa. Että kun tragediasta on kulunut niin ja niin monta vuotta, suru olisi vähentynyt näin ja näin monta prosenttia.

Se vain ei mene niin. Lasten kuoltua aika lopetti etenemästä järjestyksessä. Nykyään miehen aika velloo, se on, se tulee, se menee.

Mies ei osaa edes sanoa, milloin hän alkoi sisäistää, että lapset todella ovat kuolleet.

”Puhutaan varmasti vuosista. En pysty arvioimaan.”

Suru syöksyy lasikuvun säröistä edelleen, säännöllisesti. Ehkä hieman ensimmäisiä vuosia lievempänä, mutta se tulee edelleen. Ja sitten se taas menee.

Mutta suru ei ole kaikki. Miehen elämässä on myös muuta kuin lasten menetys. Hän tekee jonkin verran töitä, hänellä on kavereita ja sisaruksia. Mies kerää vanhoja pönttökoneita. Hän kokoaa niiden osista tietokoneita.

”En minä tätä tragediaa koko ajan ajattele enkä sure joka hetki. Elämässä on muutakin.”

Olin hyvä isä

Eniten miestä ovat auttaneet ihmiset, jotka ovat uskaltaneet kohdata hänet. Tapahtuneesta ei tarvitse sanoa mitään järkevää, siitä ei voi sanoa mitään järkevää. Riittää että miehen kohtaa.

Suurinta lohtua tuo tieto siitä, että mies oli hyvä isä.

Kerran isän ja tyttärien oli tarkoitus mennä tivoliin, kun lapset innostuivat tekemään rannalla hiekkalinnoja. Mies ymmärsi tarttua hetkeen, hän myi tivoliliput ohikulkijalle.

”Tykkäsin höpötellä lasten kanssa. Olin heille läsnä. En kadu juuri mitään.”

Mies ei osaa sanoa, kuinka paljon hän ajattelee lapsia. Ei se mene niin, että hän ensin ajattelee lapsia ja kohta jotakin muuta. Lapset välkkyvät mielessä taustalla, he tulevat ja menevät.

Annoin tavaroita pois

Jonkin aikaa lasten kuoleman jälkeen veljen puoliso totesi, että tyttöjen huoneelle täytyy tehdä jotakin. Mies ei voi säilyttää sitä muistomerkkinä.

Mies arvosti naisen uskallusta. Ei huone toisi lapsia takaisin.

Mies alkoi tarjota tavaroita tutuille. Polkupyörät, piirustusvälineet, leluja, sängyn. Nyt lastenhuoneessa vallitsee kaaos. Tietokoneenraadot valtaavat tilaa satukirjoilta ja muovihellalta.

Kuopus oli isän luona vieraillessaan ehtinyt ihastua hellaan. Mies oli ajatellut, että sillä poika voisi leikkiä, kun hän aloittaisi vierailut. Kun isä pääsisi vihdoin viettämään kokonaisia päiviä nuorimmaisensa kanssa. Kun poika ehkä taas juoksisi isän syliin niin kuin hän kerran oli juossut.

Miehen mielessä lapset eivät kasva. He pysyvät samanikäisinä kuin kuollessaan. Tytöt pikkukoululaisina. Poika taaperona.

”Kesken jääneet elämät. Se koskettaa”, mies sanoo, hiljenee.

 

Jutusta on muutettu muutamia yksityiskohtia, koska haastateltu mies haluaa pysyä tunnistamattomana.

 

Kirkko osaa auttaa

Mikä taho tukee parhaiten henkirikoksen uhrien omaisia? Kirkko, jonka apuun oli tyytyväisiä yli 80 prosenttia omaisista, selviää kriisipsykologi Soili Poijulan selvityksestä.

Omaiset ovat tyytyväisiä myös poliisin, oikeusaputoimiston ja syyttäjän sekä mielenterveystoimiston toimintaan.

Sen sijaan terveydenhuollosta, Kelasta ja sosiaalitoimesta koki saaneensa apua vain noin puolet vastaajista.

Yli puolet omaisista ei toivu perheenjäsenen kuolemasta henkirikoksen uhrina useamman vuoden kuluessakaan. Soili Poijulan tutkimukseen osallistui omaisia, joiden menetyksestä oli kulunut 2–10 vuotta.

Lähes 60 prosenttia omaisista kärsi tutkimushetkellä traumaperäisistä stressioireista, puolet depressiosta ja vajaa puolet unihäiriöistä.

Psyykkinen häiriö oli diagnosoitu kolmanneksella ja jokin fyysinen sairaus joka neljännellä omaisella.

Yli kolmannes tutkituista koki, että rikoksen käsittely mediassa oli huonontanut heidän vointiaan.

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 37/2013. Lukijat äänestivät jutun tuon lehden parhaaksi.

Käynnissä olevaan Paras juttu -äänestykseen voit osallistua täällä.

X