Alkoholisti ja neliraajahalvaantunut löysivät toisensa: ”Elämä tuli takaisin”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Minna ja Mari Muukkonen suunnittelevat parin vuoden päässä olevia satavuotisjuhlia, kun molemmilla tulee 50 vuotta täyteen. © Kaisa Sirén
Mika on ensimmäinen poika, jota Minna suuteli. Sen jälkeen elämä vei heidät erilleen ja näytti synkimmät sävynsä.

Valkoisen keittiönpöydän ääressä istuu tavallinen suomalainen pariskunta. Välillä he nauravat, välillä naljailevat toisilleen. Taustalla soi Abba, ja pehmoinen ragdoll-kissa Miisa kiehnää huomiota keräämässä.

Se, että elämä on nykyään tavallista, on kuin lottovoitto, sillä tämä pariskunta, Minna ja Mika Muukkonen, on todella elänyt vaikeuksien läpi.

Rovaniemeläisten Minnan ja Mikan yhteinen historia alkaa jo teinivuosilta. Korkalovaaran yläasteella vaihdettiin katseita, seurusteltiinkin. Mika oli myös ensimmäinen poika, jota Minna on suudellut.

Peruskoulun jälkeen elämä vei heidät tahoilleen, kunnes he kahdeksan vuotta sitten tapasivat uudestaan.

Mutta siinä välissä molemmille oli käydä todella huonosti.

Kun elämä yllätti

Mika avioitui ja sai kaksi lasta, nyt 20-vuotiaan Veeran ja 21-vuotiaan Julian. Liitto päättyi eroon.

2000-luvun alkuvuosina hän aloitti ohjelmistotekniikkaopinnot silloisessa Rovaniemen ammattikorkeakoulussa, jäi sitten opintovapaalle ja oli pari kesää töissä Lohjalla kertopuutehtaalla.

Rovaniemellä sijainneen omakotitalon myynnistä saadut rahat eivät kauan säilyneet taskuissa, mutta palataan siihen myöhemmin.

Lohjalta Mika palasi maitojunalla kotiin Rovaniemelle, ensin äidin sohvalle ja sitten isän ostamaan asuntoon.

Myös Minna asui edelleen Rovaniemellä. Hänen elämänsä kuitenkin muuttui täydellisesti opiskelijabileissä 30 vuotta sitten, kun hän putosi kolmannen kerroksen parvekkeelta asfalttiin ja neliraajahalvaantui.

Onnettomuuden jälkeen ensimmäiset kaksi kuukautta kuluivat sairaalassa, sen jälkeen viisi kuukautta Invalidiliiton Lapin kuntoutuskeskuksessa.

Elämä meni uusiksi, eikä se mennyt kivutta. Mutta Minna on luonteeltaan topakka ja eteenpäin katsova. Alkujärkytystä rauhoitti se, ettei hän jäänyt yksin.

”Onneksi tietyt kaverit säilyivät, ja perhe oli tukenani päivittäin. Esimerkiksi veljeni toi sairaalaan joka päivä vähintään kaksi elokuvaa katsottavakseni”, viisilapsisen perheen toiseksi nuorimmainen Minna sanoo.

Kuntoutuksesta Minna muutti Invalidiliiton asumispalveluyksikköön ja opiskeli merkonomiksi.

Asumispalveluyksiköstä löytyi myös rakkaus. Minna rakennutti avopuolisonsa kanssa omakotitalon, ja pariskunta eli yhdessä 15 vuotta. Suhde päättyi vuonna 2007.

Pyörätuoli on ollut niin kauan osa Minnan elämään, ettei hän oikein enää muista toisenlaista elämää.

”Olen muutenkin elämässä aina keskittynyt enemmän siihen, mitä voi tehdä kuin siihen, mitä ei voi. En mieti, etten voi esimerkiksi hiihtää tai pyöräillä”, Minna sanoo.

Vammautumisen jälkeen Minna on tarvinnut apua perusasioiden hoitamiseen. Avustajat nostavat hänet aamulla sängystä, käyttävät vessassa, ajavat kokouksiin. Hän liikkuu sähköpyörätuolilla.

Elämä on silti aktiivista. Hän hoitaa osa-aikaisesti palkkahallintoa siskonsa firmalle, on mukana vammaisten edunvalvonnassa ja tekee vertaisarviointeja vammaisten asumispalveluihin.

Nopea rakastuminen

Minna ja Mika tapasivat uudestaan, kun Mika liittyi Facebookiin ja sai pian kaveripyynnön Minnalta.

He alkoivat viestitellä, tapasivat ja ihastuivat.

”Jos meillä ei olisi ollut yhteistä historiaa, Minna olisi ollut vain se tyttö meidän koulusta, joka vammautui nuorena”, Mikä sanoo.

”Mutta aika nopeasti pyörätuoli unohtui, kun rakastuin häneen.”

Minnan ja Mikan tavatessa Mika aikuisopiskeli Kemijärvellä sähköasentajaksi ja näytti olevan arkielämässä kiinni.

Mutta Mikalla oli salaisuus: viina oli vienyt häntä jo yli kymmenen vuotta. Viinaan olivat menneet myös ne omakotitalon myynnistä saadut rahat.

Mika osasi peittää juomisensa todellisen laidan ja osasi halutessaan olla vallan hurmaava.

”Ehdin jo rakastua häneen”, Minna sanoo.

”Ei sitä voinut perua.”

Minna tykkää lomailla aurinkorannoilla, Mika mieluiten pohjoisen suunnassa, esimerkiksi Pohjois-Norjassa. Viime kesänä Minnakin innostui Norjan jylhistä maisemista. © Muukkosten kotialbumi

Rakastettava juoppo

Minna muistaa, kuinka hän ensimmäisiä kertoja alkoi epäillä, että Mikan juomisessa on mahdollisesti ongelma.

Oli illanvietto kotosalla tuttavapariskunnan kanssa.

”Ajattelin, että istuskellaan ja rupatellaan ja otetaan ehkä muutama lasi viiniä”, Minna kertoo.

”Puolen tunnin kuluttua Mika häipyi omiin oloihinsa.”

Mika oli maistanut viinaa ensimmäisen kerran 12-vuotiaana, ja rakkaus alkoholiin ja humalaan syntyi heti. Alkoholi teki iloiseksi, eihän siinä voinut olla mitään väärää.

”Siinä vaiheessa kun pystyisi lopettamaan, ei halua, koska se on niin mukavaa. Sitten kun hauska loppuu, ei enää pysty lopettamaan, koska riippuvuus ohjaa elämää”, Mika tietää.

”Usein puhutaan viinanhimosta, mutta kyllä siitä himo on kadonnut jo ajat sitten. Juhlat loppuivat jo kauan sitten, ja loppuaika oli ihan helvettiä.”

Yhteisistä kahdeksasta vuodesta ensimmäiset kolme Mikan elämä kulki humalasta krapulaan, Minnan lepyttelyyn ja uuteen humalaan.

Mika joi kahdesta kolmeen iltaan viikossa. Välipäivät menivät lähinnä levätessä.

Mika oli myös yksi Minnan avustajista. Ulkopuoliset avustajat vaihtuivat tiuhaan, sillä Mika osasi humala- päissään olla hankala ja sivaltaa sanoilla.

Toisaalta se sama sanavalmius juuri piti Mikan Minnan suosiossa.

”Osaan olla aika rakastettava, osaan puhua ihmiset puolelleni”, Mika kertoo.

”Olen monet kerrat lepytelläkseni leiponut Minnalle pullaa.”

Ei pihalle vaan hoitoon

Vaikka Minnalla riitti rakkautta, elämä alkoholistin kanssa oli raastavaa. Lopulta hän päätti toimia.

Oli keskiviikko, 21. maaliskuuta 2012. Mika nukkui krapulapöhnäänsä pois omakotitalon vilpolassa. Minna oli aamulla lähtenyt kokoukseen, mutta oli sitä ennen jättänyt tietokoneen näytölle lapun, jossa luki: nyt saatana loppuu se juominen!

”Aamulla en tiennyt itsekään, miten päivä tulisi päättymään”, Minna sanoo.

Päivän aikana hän selvitteli alkoholistien hoitomahdollisuuksia ja kotiin tultuaan kutsui paikalle siskonsa ja tämän miehen sekä Mikan isän. Sitten krapulainen ja syyllisyyttä poteva mies haettiin vilpolasta ja istutettiin keittiönpöytään.

”Ensin ajattelin, että voi hitto, mitä nyt. Mutta ei minussa ollut taistelutahtoa ollenkaan, koska olin krapulassa ja oli paha olla”, Mika muistelee.

Se oli tarkoituskin. Minna oli kuullut, että krapula on oikea hetki puhua alkoholistille.

Vielä samana iltana Mika nousi junaan, joka vei hänet hoitoon Naantaliin.

”Itku tuli junassa. Ajattelin, että nyt juopottelu on ohi ja että ensimmäisen kerran sain mahdollisuuden uuteen ja raittiiseen elämään. Hoitoon pääsy tapahtui melkein viimeisellä hetkellä.”

Seuraavat 28 päivää Mika vietti Naantalissa sijaitsevassa Minnesota-hoidossa. Perusjakson jälkeen oli vuoden pituinen jatkohoito, johon kuuluivat säännölliset lähihoitopäivät Oulussa.

Maaliskuussa tulee täyteen viisi vuotta raittiutta. Mika on varma, että jos juominen olisi jatkunut, hän olisi jo kuollut. Hoito maksoi 6 000 euroa – saman verran kuin samoihin aikoihin osuneet Minnan isän hautajaiset.

”Voi miettiä, kumpaan haluaa sijoittaa.”

”Jotenkin meidän ajatusmaailmat loksahtavat hyvin yhteen. Kumpikin myös antaa toisilleen sen vapauden, että saa mennä ja tehdä omia juttujakin”, Minna kuvailee parisuhteen onnen aakkosia. © Kaisa Sirén

Elämä takaisin

Muukkoset ovat yhtä mieltä siitä, että hoidon ja raitistumisen jälkeen kaikki muuttui.

”Elämä tuli takaisin”, Minna kuvailee.

Myös keskinäinen luottamus palautui.

”Oikeastaan me olemme tutustuneet kunnolla vasta sen jälkeen, kun olen raitistunut. Aiemmin en pystynyt puhumaan asioista”, Mika sanoo.

”Olen minä Minnaa rakastanut, mutta en osannut sanoa sitä.”

Vuoden hoitojakson jälkeen Mika kosi Minnaa. Naimisissa he ovat olleet neljä vuotta.

”Niin paljosta saan Minnaa kiittää”, Mika sanoo kyynel poskella.

Mika on nykyään päihdeterapeutti samassa paikassa, jossa itse raitistui. Työnsä puolesta hän näkee, miten Suomessa yhä suhtaudutaan alkoholinkäyttöön. Jos joku haiskahtaa työpaikalla vanhalta viinalta, häntä yleensä suojellaan. Mikan mielestä tilanteeseen pitäisi puuttua rohkeammin.

”Se ei ole kyyläämistä vaan rajua rakkautta.”

Mikalle alkoholismi on sairaus, joka kulkee mukana loppuelämän. Päihdeterapeutin työ ei takaa raittiutta, vaan hän käy itsekin säännöllisesti vertaistukiryhmissä.

Mutta elämä on nyt niin mahtavan tavallista ja onnellista, ettei hän halua sitä viinalla pilata. Mika kertoo sosiaalietiikan dosentti Martti Lindqvistin lauseesta, joka pysäytti hänet ajattelemaan elämäänsä.

”Lindqvist kirjoitti, että on hirveää nähdä, kun elämätön elämä huutaa vanhassa ihmisessä”, Mika kertoo.

”Ja sellaista se on juoponkin elämä: sitten kun ja mutta kun. Minulla meni 17 vuotta kuolemaa pelätessä.”

Raitistumisen myötä pelko loppui ja elämän rajallisuus toi halun elää.

Onnettomuus aiheutti selkäydinvaurion

”Jossittelu ei tuo kävelykykyä takaisin”

Risto pisti korkin kiinni

X