Onnettomuus teki Chilen kaivosmiehistä julkkiksia – matkustelua, aurinkolaseja ja kateutta

Jaa artikkeliTilaa Seura
Kaivosmies Jorge Gallequillos: ”Tästä reiästä minä tulin takaisin tähän maailmaan.” © Miguel Vera/Otavamedia
Seuran arkistosta: Chilen kaivosonnettomuus muutti lopullisesti 33 kaivosmiehen ja heidän läheistensä elämän vuonna 2010.

Maailman kuuluisin kaivosonnettomuus vuonna 2010 teki chileläisestä kaupungista hetkeksi maailman keskipisteen ja kosketti kaikkia Copiapón asukkaita tavalla tai toisella.

Osa asukkaista eli valtavan epätietoisuuden ja tunnemyrskyn keskellä yli kaksi kuukautta.

Osa puolestaan teki elämänsä parhaan tilin taksikuskina, katukauppiaana, hotellinomistajana tai ravintoloitsijana, kun tuhannet median edustajat saapuivat seuraamaan kaivosmiesten tilannetta.

Syyskuussa vuonna 2010 Copiapón talojen seinät olivat täyttyneet graffiteista, joissa toivotettiin kaivosmiehille voimaa ja rakkautta. Nyt suurin osa viesteistä on pesty pois tai peitetty mainoksilla.

Mitä Copiapón kaduilla ja kodeissa ajateltiin vuosi tapahtumien jälkeen?

Broileria ja litra vettä

Kaupungin keskusaukiolla kävelee mies aurinkolasit päässä.

Hän on Jorge Gallequillos, 57, yksi kuuluisan mainarijoukon vanhimmista. Nykyään hän kuluttaa päivänsä vaeltelemalla Copiapón keskustassa.

Hän istahtaa kahville kertomaan kuulumisiaan hieman varautuneena. Gallequillos on huomannut joidenkin olevan kateellisia pelastuneille kaivosmiehille, vaikka olisivat iloisia siitä, että onnettomuudessa vältyttiin kuolonuhreilta.

Miesten saama maine ja kunnia, lupaukset hyvistä eläkkeistä, lukuisat sponsorilahjat ja kutsuvierasmatkat ympäri maailmaa ärsyttävät maassa, jossa kuukauden keskiansio on 500–600 euroa.

Pienen suostuttelun jälkeen entinen mainari lähtee näyttämään onnettomuuskaivoksen nykyoloja.

Automatka autiomaan hiekkatiellä on pitkä ja kuuma, mutta hiki ei nouse Gallequilloksen otsalle. Hänellä on jatkuvasti aurinkolasit, joita ilman hän ei tule enää toimeen. Hänen silmänsä ovat kaivoksen pimeyden jälkeen arat auringonvalolle.

Kokenut kaivosmies avaa tölkin kylmää olutta ja alkaa puhua.

”Se onnettomuus… joskus tuntuu kuin se olisi ollut kohtalomme. Se oli hirveä kokemus, enkä toivo sellaista kenellekään. Mutta jälkikäteen ajatellen olen saanut sen vuoksi paljon hyvääkin.”

Miten onnettomuus vaikutti Chilen muihin kaivoksiin?

”Totta puhuen en usko minkään muuttuvan. Uskon kuitenkin, että paremmalla turvallisuussuunnittelulla kaivoksien tuottavuus saataisiin nousemaan. Itse aion takaisin kaivostyöhön, mutta en enää maan alle, vaan kuorma-autonkuljettajaksi.”

Kaivoksen sisäänkäyntiä vartioi poliisipartio, joka kuitenkin päästää ulkopuoliset kaivokselle muutamaa paistettua broileria ja vesilitraa vastaan.

Sitä paitsi poliisitkin arvostavat kuuluisaa kaivosmiestä.

Kaivosalueella Gallequillos harppoo tottuneesti kohti kaivoksen sisäänkäyntiä. Pelastusaukko on suljettu ja täytetty betonilla turvallisuussyistä. Mutta nyt Gallequillos seisoo aukon päällä.

”Tästä reiästä minä tulin ulos, takaisin tähän maailmaan.”

Tiivis yhteisö

Elämästä kaivoksen jälkeen Gallequillos kertoo mielellään, mutta ei kaivoksen tapahtumista. Juuri ennen pelastumistaan 33 miestä sopi keskenään, että ulkopuolisille ei kerrota koskaan, mitä maan alla tapahtui 69 päivän aikana. Pyhää valaa ei vielä ole rikkonut kukaan.

Ennen onnettomuutta Gallequillos ei ollut koskaan käynyt Copiapón ja läheisten kaivosten ulkopuolella. Edes alle tunnin ajomatkan päässä oleva naapurikaupunki Caldera ei ollut hänelle tuttu. Nyt hänen maailmansa on laajentunut uusiin sfääreihin.

”Kaikki nämä matkat! On vaikea kuvailla, miten uutta kaikki on. Todella hieno juttu. Vaikuttavinta oli päästä näkemään Kiinan muuri. En osannut kuvitellakaan sen olevan niin pitkä ja suuri. Oli myös hyvin erikoista, että ihmiset Yhdysvalloissa tunnistivat minut ja tulivat kättelemään.”

Yhtäkkiä kaivosmiehen matkapuhelin pärähtää soimaan. Ensin soittaa Raul Bustos ja hetken kuluttua Juan Agilar, molemmat kohtalotovereita San Josen kaivosonnettomuudesta.

Kaikki kaivosmiehet pitävät tiiviisti yhtä soittelemalla sekä netin välityksellä. He vaihtavat kuulumisia ja kommentoivat muiden kaivosmiesten lausuntoja julkisuudessa.

”Tiedän omasta kokemuksesta, ettei kaikki meistä kirjoitettu ole totta. Joskus chileläisillä toimittajilla on turhan lennokas mielikuvitus. Joillekin meistä on tullut ongelmia, kun tutuille ja tuntemattomille on saanut oikoa asioiden todellista laitaa.”

Joidenkin kaivosmiesten yksityiselämää rakastajattarineen on riepoteltu lehdistössä, mutta Gallequillos on vastaavalta välttynyt.

Levottomia öitä

Joka kerta, kun kaivosmiehet lähtevät kotinsa ulkopuolelle, he joutuvat juttelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Selkääntaputtelijoita, kättelijöitä, nimikirjoituksenpyytäjiä ja samaan valokuvaan pyrkiviä riittää. Gallequillos sanoo ymmärtävänsä heitä, mutta lisää samalla, että kaikki eivät taida ymmärtää, kuinka ahdistavaa sellainen voi olla.

”Kun onnettomuuden jälkeen makasin sairaalassa ja presidentti tuli lehdistön kanssa tapaamaan meitä, tunsin että meistä välitetään. Kaikki olivat meistä kiinnostuneita ja kyselivät vointiamme. Se tuntui hyvältä. Mutta nyt minut voitaisiin jo jättää rauhaan.”

Päästyään kaivoksesta kaikki miehet olivat aliravittuja ja yliherkkiä auringonvalolle. Heidän keuhkonsa olivat täynnä kivipölyä. Lisäksi Galleguillos kärsi jo ennen onnettomuutta kohonneesta verenpaineesta. Hän on tyytyväinen saamaansa hoitoon, mutta kaipaisi silti lisää.

”Kehoni on kunnossa. Mutta totta puhuen tarvitsisin terapiaa. Ajattelen onnettomuutta usein, varsinkin öisin. Tiedän myös, että monet toverini ovat olleet masentuneita, nähneet painajaisia ja kärsineet unettomuudesta, mutta näitä oireita ei ole hoidettu.”

Gallequillos on kuullut orastavista suunnitelmista tehdä turmakaivoksesta matkailukohde. Aution kaivoksen tontilla seistessään mies hiljenee hetkeksi miettimään, miltä sellainen tuntuisi.

”Sanon idealle varovaisesti kyllä. En keksi, mitä haittaa siitä voisi olla, ei se minua ainakaan loukkaisi. Tietääkseni ulkomaiset turistit ovat jo kyselleet opastettuja käyntejä kaivokseen.”

Uusi elämä

Katukahvilassa raikaa nauru ja kiihkeä espanjankielinen keskustelu, kun Claudio Acuña ja hänen puolisonsa Fabiola Arya istuvat tyttärensä Scarletin kanssa suurten mehulasien ääressä.

Acuña on esiintynyt chileläismediassa varsin niukasti, mutta hän on iloinen Suomessa saamastaan huomiosta. Seura kertoi perheestä viime vuoden syyskuussa ja marraskuussa. Pieni Scarlet tunnistaa itsensä Seuran kannesta ja nauraa ääneen.

Claudio hymyilee leveästi ja juo tuoretta appelsiinimehua. Alkoholi ei maistu hänelle enää ollenkaan. Ennen kaivosonnettomuuttakin hän joi harvoin, mutta nykyään hän ei halua menettää enää sekuntiakaan humalan takia.

Claudio kertoo iloisesti kuulumisistaan. Syy iloisuuteen selviää nopeasti.

”Vaimoni odottaa meille uutta lasta. Kun pääsin kaivoksesta kotiin, laitoimme lapsen heti alulle. Se on minun vastalahjani elämälle.”

Mutta tuleva perheenlisäys ei ole ainoa syy Claudion hymyyn. Hän kertoo hyvän olon olevan kokonaisvaltaista ja jatkuvaa.

”Tunnen, että olen uudestisyntynyt. Kaivoksesta ulos pääseminen oli kuin uuden elämän alku. Nyt tuntuu, että kaikki on taas mahdollista.”

Kaivosmiehet ovat pelastumisensa jälkeen saaneet ulkomaanmatkojen lisäksi paljon erilaisia tavaralahjoja. Nytkin Acuñalla on yllään yrityksiltä lahjana saadut kello ja lenkkitossut.

”Lahjat ovat mukavia, mutta eivät tuo ruokaa pöytään. Onneksi olen kuitenkin saanut työtarjoukset viideltä eri kaivosyhtiöltä.”

Gallequillosin lailla myös Acuña harkitsee kuorma-autonkuljettajan työtä.

”En tiedä vielä, minkä työtarjouksen valitsen, mutta maan alle en enää mene työskentelemään. Kaivoksilla riittää kyllä tehtävää maan pinnallakin. Ajaisin mielelläni kuorma-autoa.”

Mikä sitten on miehen suurin unelma? Ainakaan se ei liity kaivoksiin.

”Hienointa olisi, jos joskus saisin säästettyä niin paljon rahaa, että voisin avata vaatekaupan Copiapóon.”

Ympäri maailmaa

Claudio Acuñaa ärsyttävät nimikirjoituksien pyytäjät ja valokuviin tunkijat. Kerran perhe joutui lähtemään paikallisesta ravintolasta kesken ateriaa kotiin, koska syömisestä ei tullut mitään fanien takia.

Kaikki eivät kuitenkaan taputtele selkään. Mies tietää, että jotkut ovat hänelle kateellisia kaikista lahjoista ja matkoista.

Miten kateus sitten ilmenee?

”Minusta ja muista kaivosmiehistä liikkuu kaikenlaisia huhuja. Minä olen kuulemma tullut ylpeäksi enkä enää osaa tehdä kaivosmiehen työtä.”

Silti hän ei myönnä olevansa katkera.

”Ajattelen niin, että Copiapón yhteisö pelasti henkeni. Se ei jättänyt minua suurimman hädän hetkellä. Toivon, että jonakin päivänä voisin korvata sen kaupunkilaisille.”

Mies haluaa nykyään olla mukana erilaisissa hyväntekeväisyystempauksissa.

Ympäri maailmaa matkustamaan päässyt Acuña sanoo, että vaikuttavin kokemus oli matka Yhdysvaltoihin, koska siellä asuu paljon chileläisiä.

”Siellä maanmiesteni kohtaaminen oli vähän erilaista kuin täällä. Kukaan ei ollut katkera, vaan ihmiset tulivat halaamaan ja itkivät ilosta.”

Kaivosmiehille on vielä luvassa runsaasti erilaisia matkoja eri puolille maailmaa. Silti eräs mielenkiintoinen maa puuttuu joukosta.

”Kirjoita sinne, että tulisimme perheeni kanssa mielellämme tutustumaan Suomeen.”

Rahaa onnettomuuden kustannuksella

Kaupungin matkailutoimistossa ollaan tyytyväisiä. Sen mukaan palveluiden kysyntä lisääntyi Copiapóssa neljäsataa prosenttia niiden muutaman kuukauden aikana, kun miehet olivat loukussa maan alla.

Taksikuljettaja Orlando Rojas muistelee viime syksyä ennennäkemättömän vilkkaana. Hän ajoi toimittajia, kuvaajia ja tuottajia jatkuvasti kaupungin ja turmakaivoksen väliä ja pitkin Copiapón yöelämää.

”En ole koskaan kokenut sellaista sesonkia. Maltoin hädin tuskin käydä nukkumassa, kun asiakkaita riitti yötä päivää. Ulkomaalaiset olivat hyviä jättämään tippiä.”

Ennen taksiuraansa Rojas kokeili alueen suurinta elinkeinoa, kaivostyötä. Hänen mielestään nykymainarien asiat ovat huomattavasti paremmin kuin hänen aikanaan.

”Olen ollut töissä kaivosmiehenä Copiapón seudulla monta vuotta. Se oli vaarallista työtä, erilaista kuin nykyään. Silloin 50-luvulla ihmisiä kuoli ja loukkaantui vielä useammin kuin nyt. ”

Nykyään Rojas sanoo tulevansa toimeen kohtuullisesti. Taksibisneksen tähtihetki oli ja meni. Eikä mies vastaavaa toivoisikaan.

”Tietenkin rahan tekeminen kiinnostaa aina. Mutta en tahtoisi tehdä sitä enää minkään onnettomuuden kustannuksella.”

Mutta kaupunki haluaa. Copiapó aikoo muuttaa turmakaivoksen matkailunähtävyydeksi ja järjestää opastettuja retkiä kaivokseen. Erääksi oppaista on suunniteltu Mario Sepulvedaa, joka nostettiin kaivoksesta toisena ylös. Mies tuuletti raivokkaasti ympäri maailmaa levinneissä kuvissa.

Sepulveda on kaivosmiehistä eloisin, iloisin, puheliain – ja tätä nykyä ylivoimaisesti kiireisin. Luontaiset puhelahjat ja sosiaalinen pelisilmä ovat tehneet hänestä tv-kasvon erilaisiin viihde- ja keskusteluohjelmiin. Hän ei halua enää takaisin kaivokseen, vaan haluaa ansaita leipänsä viihdyttäjänä ja luennoitsijana. Luentojen aihe käsittelee elämänmuutoksen mahdollisuutta.

Nyt Sepulveda on saapunut puoleksi päiväksi Copiapóon hyväntekeväisyystapahtumaa varten. Tapahtumassa kuuluisat kaivosmiehet jakavat kaupungin köyhimmille perheille ruokakasseja. Ruoat on ostettu kaivosmiesten omilla rahoilla.

Kun Sepulveda, Acuña ja joukko muita mainareita kävelevät köyhimmän asuinalueen katuja mediajoukon ympäröiminä, asukkaat ovat aluksi hieman ihmeissään. Vaikka perheet ovat selvästi ruoka-avun tarpeessa, kukaan ei aluksi kehtaa ojentaa käsiään runsaita ruokakasseja kohden.

Sepulvedan on itse tarjottava kassia, ennen kuin ensimmäinen perheenäiti ottaa sen vastaan. Toimittajien salamavalot alkavat heti välkkyä.

Kukaan ei silti pidä kaivosmiesten tarjoamaa apua mediatemppuna, vaan vilpittömänä apuna.

Ensimmäisen äidin jälkeen muutkin rientävät paikalle hakemaan omansa. Kaivosmiehet jäävät juttelemaan. He tietävät mistä puhuvat, sillä monet ovat kotoisin samanlaisista oloista.

Takaisin kaivoksiin

Copiapón keskusta on täynnä länsimaisen näköisiä hotelleja, ravintoloita ja kauppoja, mutta kovin monta kadunmittaa ei tarvitse kulkea, kun kaupunki alkaa näyttää hyvin erilaiselta. Kortteli korttelilta talot alkavat olla pienempiä, vanhempia ja huonommin hoidettuja.

Kaupungin laitamilla asutaan jo hökkeleissä, jotka on rakennettu aaltopellistä, puulavoista ja pressuista – mitä nyt on satuttu materiaaliksi löytämään.

Ariel Ticonan koti sijaitsee kaukana keskustasta, hyvin vaatimattomalla asuinalueella. Keskellä päivää naapuruston nuoriso vetelehtii kaduilla ja aurinko paistaa seinänraoista sisään taloihin.

Ticona oli kaivosonnettomuuden aikaan mainarien yhteysvastaavaa maan päälle. Hän oli toiseksi viimeisenä turmakaivoksesta ylös nostettu mies.

Kun tieto kaivosmiesten pelastumisesta varmistui, maalasivat naapurit Ariel Ticonan perheen kodin porttiin värikkään tervetulotoivotuksen ja kaivosmiehen hahmon.

Nyt pienen tönön sisältä kuuluu kadulle saakka iloinen chileläinen iskelmämusiikki, joka kuitenkin äkisti katkeaa kun oveen koputetaan. Pienikokoinen ja kainosti hymyilevä Ticona ilmestyy ovelleen ja tulee kertomaan kuulumiset pihalleen.

Hänen mielestään onnettomuuden jälkeen on tapahtunut paljon hyvää, mutta samalla mukana on ollut paljon turhaa ja rasittavaa showta. Mies odottaa jo elämän palaamista normaaliksi.

”Ulkomaille pääseminen on ollut hyvä asia silloin kun perheen on voinut ottaa mukaan. On hienoa, että he näkevät maailmaa. Mutta muuten en pidä matkustamista kovin tärkeänä.”

Ticonan pieni tytär Esperanza, suomeksi toivo, syntyi isän ollessa loukussa turmakaivoksessa.

Perhettään tai kotiaan mies ei halua kuvaajalle näyttää, eikä ole muutenkaan kiinnostunut mediasta.

”Jotkut meistä rakastavat esiintymistä ja haastatteluja. Minä en.”

Kaivosmiehistä tekeillä olevat elokuvat ja näytelmät eivät Ticonaa kiinnosta, eikä lakituvassa käynnissä oleva miljoonien korvausvaatimuskaan herätä miehessä suuria tunteita.

”Olen yksinkertainen mies. Tiedän, että tavallisesta työstä saa palkkaa ja voin elättää sillä perheeni. Olen kuullut monenlaisista ideoista lyödä rahoiksi kokemuksellamme, mutta ne tuntuvat olevan turhan monen mutkan takana. Onneksi sairaslomani päättyy pian ja voin palata töihin.”

Uskomattomasta koettelemuksestaan maan alla huolimatta myös Ticona tahtoisi jo takaisin kaivoksille. Mies pitää hieman omituisena kysymystä siitä, miksi hän haluaa takaisin niin vaaralliselle alalle. Mutta vastaus on selkeä.

”Koska olen kaivosmies.”

Onnettomuusvaara

Ariel Ticonaa lukuunottamatta entiset mainarit eivät halua takaisin maan alle, mutta toisilla ei ole vaihtoehtoa.

Vuoristoon vie kaupungista vilkkaasti liikennöity hiekkatie. Autot kuljettavat miehiä vuorten lukemattomiin suuriin ja pieniin kaivoksiin.

Eräs niistä, Cierra Ojanco Viejon kuparikaivos, sijaitsee noin 20 kilometrin päässä Copiapósta. Kaivos on hyvin tyypillinen pieni laitos, jossa työskentelee yhdessä vuorossa vain kymmenisen miestä.

Siellä työskentelee myös parikymppinen Carlos Ruino. Hän on tyytyväinen saatuaan apumiehen paikan noin vuosi sitten.

Nyt Ruino odottaa tovereidensa kanssa uusimpien räjäytysten aiheuttamien myrkkykaasujen ja pölyn hälvenemistä tunneleista. Odotellessa hän poseeraa hymyillen valokuvia varten.

Sopiva aika palata kaivokseen arvioidaan pelkän nenän avulla. Koska kaivoksen sisältä leijailee yhä pistävä, myrkyllinen tuoksu, Ruino tovereineen kääntyy suuaukolta takaisin leiriin. Vielä on aikaa syödä vähän vesimelonia, tyypillistä kaivosmiehen välipalaa.

Carlos ei valita oman kaivoksensa järjestelyistä, mutta myöntää alan turvallisuusongelmat yleisellä tasolla.

”Olen kuullut monista onnettomuuksista ihan lähipäivinäkin. Täytyy vain itse yrittää olla tarkkana ja toivoa parasta. Olen sen verran onnekas, etten usko minulle tapahtuvan mitään.”

Mutta kun ruokatauko päättyy ja on aika palata töihin maan alle, nuori mies myöntää, että joskus mielessä käy häiritsevä kysymys.

”Olenko minä seuraava onnettomuuden uhri?”

Palkka kuittaa riskit

Copiapón päivittäisen maakuntalehden Diario Chanarcillon toimituksessa on kuuma, sillä kun Suomessa pakkaset ovat kovimmillaan, Chilessä on keskikesä.

Toimituksen perimmäisestä nurkasta löytyy kiireinen toimittaja Vanessa Carrasco. Hän työskentelee rikos- ja onnettomuusuutisten parissa, ja niitä kaupungissa riittää. Kaivosonnettomuus oli hänen uransa ehdottomasti suurin uutinen.

Carrasco oli yksi ensimmäisistä paikalla olleista toimittajista. Hän vietti onnettomuuskaivoksella yli kaksi kuukautta, ja seurasi kaivosmiesten ja heidän perheidensä tarinaa päivittäin erittäin läheltä.

Enää hänen lehtensä ei kuitenkaan raportoi kaivosmiesten liikkeistä.

”Copiapóssa ajatellaan, että kaivosmiehillä oli se oma ohikiitävä hetkensä. Suurin osa miehistä haluaa elää ihan tavallista elämää, joten kunnioitamme sitä. Tiedän, että monet ovat heille kateellisia, emmekä halua lisätä sitä.”

Monet chileläiset harmittelevat, että maailmankuulu kaivosonnettomuus ei parantanut Chilen kaivosmiesten työturvallisuutta lainkaan. Kaivoksissa tapahtuu edelleen viikoittain kuolemantapauksia ja vielä useammin loukkaantumisia. Yleisin ja vaarallisin syy on tunnelien seinien tai katon sortuma, mutta myös puutteellisista työturvallisuusvälineistä ja -ohjeistuksista johtuvat turmat ovat varsin yleisiä.

Kaivosala on kuitenkin eräs oikotie onneen täysin kouluttamattomillekin miehille. Matalimmatkin kaivoksista kuitattavat palkat vastaavat maan keskiansiota. Siksi Chilen kaivoksille riittää tulijoita aina.

Toimittajan mukaan elämä Copiapóssa on normalisoitunut, mutta ei mennyt eteenpäin. Ulkomaiset vieraat ovat lähteneet ja maailman huomio kääntynyt muihin asioihin.

”Onnettomuuden aikaan toivoin, että tapaus saisi aikaan parannuksia Chilen kaivosten turvallisuudessa. Se oli kuitenkin turha toivo. Mikään ei ole muuttunut.”

Vanessa kertoo, että yhden tai kahden ihmisen kuolemat maan kaivoksilla ovat niin tavallisia, etteivät ne usein ylitä edes paikallismedian uutiskynnystä.

”Kaivosmiehen ammatti on edelleen vaarallinen, mutta tarjolla oleva palkka ohittaa useimpien mielessä siihen liittyvät vaarat.”

Carrascoa kiukuttaa tapa, jolla maan kaivostoimintaa johdetaan. Maan turvallisimmat kaivokset ovat valtion omistuksessa, mutta määrä on vähäinen verrattuna yksityisiin laitoksiin. Yksityistäminen aloitettiin jo vuosikymmeniä sitten, eikä suunta ole lähiaikoina muuttumassa.

”Chilen asioita on hoidettu huonosti jo vuosikymmeniä. Meillä on valtavat luonnonvarat, mutta kansalaiset eivät niistä hyödy. Osa suurista kaivoksista on ulkomaalaisten omistuksessa. Lisäksi veronkierto on yleistä, niin kaivosalalla kuin muillakin aloilla.”

Silti nainen haluaa tehdä yhden asian hyvin selväksi.

”Mutta Chile on silti maailman paras maa.”

 

Artikkeli on julkaistu alun perin Seurassa 13/2011.

Miten onnettomuus vaikutti?

Alvaro Castillo, kadunlakaisija

3924429”Kun miehet olivat maan alla, kävin ystävieni kanssa neljä kertaa päivässä kirkossa rukoilemassa heidän puolestaan. Kyllä heidän pelastumisensa oli merkki rukouksen voimasta ja siitä, että Jumala on olemassa.”

 

 

 

Celeste Salcedo, käsityökauppias

”Ku3924504n kaupunki oli täynnä ulkomaalaisia niin sain myytyä ennätysmäisiä määriä. Mutta se hetki tuli ja meni, nyt kaupungissa jatketaan eteenpäin samoin kuin ennenkin. Toivottavasti kaivoksilla opittiin jotakin onnettomuudesta.”

 

 

 

Rosa Astulillo, varainhankkija

3924433”Onnettomuuden aikoihin koko kaupunki tuntui yhdistyneeltä. Ihmiset halasivat toisiaan spontaanisti ja auttoivat arjen askareissa. Nyt tuntuu, että tilalle on astunut paljon kateutta ja katkeruutta kaivosmiehiä kohtaan.”

 

 

 

Patricio Alquina, matkamuistokivikauppias

3924453

”Silloin kiviä meni kaupaksi enemmän kuin koskaan. Kiviäni on nyt varmaan melkein kaikissa maailman maissa. Mutta minua ihmetyttää, että koko ajan kaivoksissa tapahtuu onnettomuuksia eikä niistä puhu kukaan.”

 

 

 

Blanca Palma, kotirouva

3924463

”Siskoni poika oli ensimmäinen onnettomuuspaikalle hälytetty lääkäri. Hän tuli takaisin kotiin ja sanoi meille, että kaikki kaivosmiehet ovat varmasti kuolleet. Minusta tapaus oli opetus meille kaikille, että toivosta ei pidä koskaan luopua.”

 

 

 

Julio Fritis, puoluevirkailija

3924464

”Olen hyvin huolestunut kaikkien Chilen kaivosmiesten tilanteesta. Olen ärsyyntynyt, sillä nyt ne 33 voivat hyvin, mutta entä ne 300 jotka jäivät samalta kaivokselta työttömiksi? Monet heistä ovat kavereitani. Kukaan ei ole kiinnostunut heistä.”

X