Näin sydänkohtaus yllätti Johanna Liimataisen: ”Kahdelta yöllä heräsin ja kaulaan sattui hirveästi”

Johanna Liimatainen oli aina liikkunut ja pitänyt huolta kunnostaan. Hän piti työstään lähihoitajana akuutin kotihoidon yksikössä, ja kaksi vuotta sitten hän oli juuri tavannut sielunkumppaninsa.

Toisaalta uusi elämäntilanne vaikeine eroineen oli kuluttava. Lisäksi Johannalla oli yksi pahe ylitse muiden: hän oli tupakoinut vuosikausia.

Mikään ei kuitenkaan valmistanut häntä siihen, että hänen sydämensä pettäisi pumpattuaan vasta 41 vuotta.

Se vei Johannan pohjalle paitsi fyysisesti myös henkisesti.

Nielussa tuntui oudolta

”Tupakoinnista huolimatta minulla ei ollut juuri koskaan yskää tai keuhkoputkentulehduksia. Kolesterolia oli mitattu, se oli viitosen kieppeillä. Toki geenit ovat tässä taustalla. Äidinäitini, äitini ja tätini ovat saaneet sydänkohtauksen, tätini vain vähän yli 50-vuotiaana.

Infarktia edeltäneellä viikolla olin mieheni kanssa lenkillä, ja silloin nielussa tuntui oudolta, kuin olisi ollut kauhea pakkasilma.

Kohtauspäivänä sytytin tupakan, kun lähdin kävelemään junasta työpaikalle. Saman tien tuntui kuin kurkussa olisi ollut kaktuspallo. Pelästyin mutta ajattelin, että ehkä vikaa on vain päässä. En sanonut mitään toimistolla, kun jaettiin päivän töitä.

Omassa huoneessani mittasin verenpaineen. Alapaine oli noin 130 ja pulssi myös. Lähdin työterveyshoitajalle samaan taloon.

Sydänfilmin jälkeen junalla kotiin

Hoitaja ei ottanut minua vakavasti vaan arveli, että olen syönyt jotain sopimatonta; olen allerginen muun muassa hunajalle, pähkinöille ja mantelille. Sain kuitenkin ajan lääkärille.

Olo oli niin hirveä, etten olisi uskaltanutkaan lähteä kotiin. Oli kauhea kuristamisen tunne, ja pyysin beetasalpaajaa, että pulssi laskisi.

En kuitenkaan osannut epäillä sydänkohtausta.

Lääkäri ihmetteli, että jokin painaa solisluutani, kun pulssia ei voinut mitata vasemmasta kädestä. Valitin, että leukapieliä vetää, mutta selitin sen heti niin, että narskuttelen yöllä hampaitani.

Lääkäri ei ollut huolissaan, kun alapainekin oli laskenut noin sataan. Mutta kipu kurkussa oli kuin neuloilla vedettäisiin.

Sain lähetteen jatkotutkimuksiin seuraavaksi päiväksi, mutta työkaveri sanoi, että mene sydänfilmiin heti. Se otettiinkin mutta sanottiin vain, että voit lähteä. En uskaltanut kysyä mitään. Lähdin kotiin ja juoksinkin vielä junaan.

Kauhun yönä kaulaa supisteli kuin synnytyksessä

Illalla kaulaa supisteli kuin synnytyksessä, mutta olo helpottui jossain vaiheessa ja kävin saunassakin.

Kahdelta yöllä heräsin, ja kaulaan sattui hirveästi. Otin kipulääkettä ja lämmitin lämpötyynyn, laitoin sen kaulalle ja sitten tajusin: minulla on sydänkohtaus.

Herätin miehen ja soitin itse ambulanssin. Hätäkeskuksessa asiaa vähäteltiin ja keksin lisää oireita, että saisin nopeammin apua.

Ambulanssin tulo kesti 20 minuuttia. Hoitajat ottivat sydänfilmin ja siinä näkyi noususuuntainen infarkti – silloin on jo hätä. Hoitajat sanoivat, että täällä on lisälyöntejä. Ajattelin, että jokainen voi olla viimeinen.

Silloin se pelko tuli, että kuolen kohta.

Hoitajat saivat luvan lääkitsemiseen Medi-Helistä, ja sitten tuli lääkärikin toisella ambulanssilla, jolla minut vietiin Meilahteen.

Pallolaajennus tehtiin heti, ensin varjoainekuvaus ja sitten ranteesta sisään. Olin tajuissani ja koko ajan pelkäsin jonkun sanovan, ettei tälle voi tehdä mitään.

Toimenpide kesti ehkä puoli tuntia. Se hoitohan on ihan huippua, ei sitä edes käsitä.

Sydämestä otettiin ultraääni, jonka perusteella pysyviä vaurioita ei tullut. Lääkäri ihmetteli vain, miten nuori olen.

Toivuin Hyvinkäällä sairaalassa seitsemän päivää ennen kuin minut päästettiin kotiin.

Johanna syö nyt aiempaa terveellisemmin. Ruokavalioon kuuluvat muun muassa chian siemenet. © MARJO TYNKKYNEN / OTAVAMEDIA

Sairausloma toi myös takapakkia

Sairauslomalla olin kaksi kuukautta. Kävelin useita pieniä lenkkejä päivässä, mutta helposti tuli kaikenlaisia tuntemuksia. Kesti kauan, että kauppaankaan uskalsin mennä. Kaikki hälinä alkoi helposti ahdistaa.

Kun palasin töihin, tein Kelan tuella 120 päivää 60-prosenttista työaikaa. Sen jälkeen tein 80-prosenttista omaan piikkiin noin kaksi viikkoa, kunnes jäin uudestaan sairauslomalle. Minulle oli tullut masennus.

Sydänkohtaus veti minut todella pohjalle. Koko pohja omalta minuudelta katosi. Kun ei ole tottunut pyytämään apua, siitä tulee itsesääli ja onneton olo.

Olin käynyt psykiatrilla ja sairauslomalla kävin uudestaan psykologilla. Työterveyslääkärin kanssa anoimme lyhempää työaikaa, mutta päätöstä ei kuulunut. Sitten tuli tilipäivä. Sain palkkaa jotain neljäsataa, ja lääkkeetkin maksoivat 80 euroa kuussa. Aloin itkeä ja soitin miehelle, mitä ihmisen pitäisi tässä tilanteessa tehdä. Pitäisikö vaan kadota jonnekin?

Lähdin lenkille ja siellä nousi jostain sisältä tunne, että jumalauta, näytän kaikille! Soitin esimiehelle, milloin voin tulla töihin.

Voiton puolella – ja ilman tupakkaa

En pelkää enää kohtausta. Tiedän, että olen tosi onnekas. Olen oppinut olemaan vähän itsekäs ja miettimään, mikä tuo minulle hyvää oloa ja mitä haluan tehdä. Olen opetellut kuuntelemaan itseäni.

On ikävää, että lopetin tupakanpolton vasta nyt. Siitä olen ylpeä, että siskoni sai tämän vuoksi lopetettua.

Olen oppinut elämään ilman turhaa taakkaa ja huolta kaikesta. Eihän niistä peloista ollut mitään hyötyä, ja sitten tapahtuikin jotain sellaista, mitä ei osannut edes ajatella. Toivon, että voisin olla tukena jollekin samassa tilanteessa olevalle. Haluaisin ajatella, että tähän oli joku syy, ja minusta olisi vielä hyötyä jollekin.

Juttu on julkaistu Kotilääkärissä 3/2018.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti