Nita oli raskaana, yksinhuoltaja ja yrittäjä – Remontoi yksin vanhasta mummonmökistä perheelleen kodin – ”Minulla oli luottamus, että elämä kantaa”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Mikko Nikkinen
Nita Laitinen oli eronnut ja raskaana, kun hän hankki vanhan torpan uudeksi kodikseen. Rankan remontin aikana huutia saivat paitsi väliseinät ja savupiippu myös pettymykset ihmissuhteissa.

Villiintyneellä pihalla kukkii unikkoja, akileijoja, angervoja ja tuoksuvatukoita. Maakellarin päällä muutama liljakin puskee esiin pitkästä heinikosta. Talon portailla istuu Nita Laitinen, 39. Väinö-vauva tuhisee äitinsä sylissä.

Lasta imettäessään Nita mittailee torppaansa. Kunhan katto on uusittu ja vinyyliverhoilu korvattu puulla, hän haluaisi vielä rakentaa talon päätyyn lasitetun kuistin. Siellä hän sitten istuisi keinutuolissa, siemailisi viiniä ja katselisi järvenselälle.

Kun Väinö on saanut syötyä tarpeekseen, Nita nousee portailta ja ojentaa Väinön äidilleen. Hän työntää paidan työhousujen kauluksesta sisään ja tarttuu maalitelaan.

Välillä maalari maalasi taloa, välillä imetti vauvaa. © Mikko Nikkinen

Raskaus yllätti

Viime vuoden toukokuussa lappeenrantalainen Nita havahtui voimakkaaseen aamupahoinvointiin. Hän tiesi heti, mistä oli kyse.

”Kun odotin esikoistani Hillaa, erityisesti kahvin tuoksu ällötti. Niinpä tein tällä kertaa raskaustestin avaamalla kahvipurkin ja haistelemalla”, Nita sanoo ja virnistää.

Toki hän teki oikeankin raskaustestin. Siihen piirtyi kaksi vahvaa viivaa.

Kahdeksanvuotias Hilla on Nitan ensimmäisestä liitosta. Uusi raskaus sai alkunsa toisesta suhteesta, joka oli jo tuolloin päättynyt. Pitkään Nita ja miesystävä olivat veivanneet ees taas, eronneet ja palanneet taas yhteen. Lopulta heidän oli myönnettävä, että yhteiselämä ei onnistu. Suhteelle pantiin piste.

”Ja sitten minä olinkin raskaana. Ensireaktio oli, että apua! Mitä ihmettä nyt tapahtuu? Mutta hyvin nopeasti tuli tunne siitä, että näinhän tämän pitikin mennä. Kyllä minä pärjään yksin.”

Tuleva isä suhtautui vauvauutiseen varauksellisesti. Toisin oli Hillan kanssa.

”Hilla oli niin onnessaan! Hän kertoi toivoneensa pikkusisarta jo pitkään. Hän taputti minua selkään ja sanoi: Äiti, mie luotin siuhun. Mie tiesin, että sie pystyt siihen.”

Talon omistajaksi

Nitan kesä kului työntäyteisesti omassa viherrakennusalan yrityksessä. Vapaapäivinä hän kävi usein Hillan kanssa läheisellä uimarannalla. Tai sitten hän lenkkeili Saimaan rannalla yksin ja mietiskeli elämänsä käänteitä.

Rannan tuntumassa sijaitseva autiolta vaikuttanut mummonmökki alkoi kiinnostaa Nitaa. Hän oli etsinyt omaa kotia siitä lähtien, kun oli eronnut Hillan isästä.

”Oletko huomannut, että sinun mummonmökkisi on myynnissä”, kysyi ystävä Nitalta kesän lopulla.

Nita otti heti yhteyttä välittäjään. Vuonna 1932 rakennetun 60 neliöisen torpan hintapyyntö oli kuitenkin mahdoton. Nita päätti tarjota puolet.

Ajatus omasta torpasta kiehtoi, eikä remontti pelottanut. Oman työnsä kautta hän oli tottunut fyysiseen työhön ja rakentamiseen. Ja olihan mökki aivan upealla paikalla.

”Mutta sitten epäilyjä puski taas esiin. Tolkutin itselleni, että sinulla on seitsemänvuotias lapsi ja oma yritys, olet raskaana ja yksin. Että ajattelehan nyt!”

Myös osa läheisistä kehotti miettimään tarkkaan. Silti Nita päätti kuunnella sydäntään.

Unelma oli tyssätä asuntolainaan. Sitä oli yllättävän vaikea saada yksin ja yrittäjätaustalla. Lopulta asiat nytkähtivät eteenpäin. Lokakuussa välittäjä soitti ja onnitteli. Nita ajatteli, että hups – nyt se on minun.

”Moni sanoi, että olen hurjan rohkea. En itse kokenut niin. Minulla oli vahva tunne sisälläni, että asioiden kuuluu mennä juuri näin.”

Torppa on Nitan kotipesä, jonka hän saa laittaa oman maun mukaan. © Mikko Nikkinen

Erilainen pesänrakennus

Alkoi hurja purkaminen. Lattiat ja katto avattiin, seinien laudoitukset revittiin pois. Vanha torppa purettiin niin alkutekijöihinsä, että vain runko jäi pystyyn. Myös vesi- ja sähköjohdot piti vetää uudestaan.

Nita heilui rälläkän, moottorisahan ja sorkkaraudan kanssa. Hän hajotti lekalla väliseiniä ja savupiippua. Taloa hajottaessaan hän purki ihmissuhdekipujaan ja pettymystään.

”Rakennustyömaa oli henkireikäni ja terapiani. Elämä otti niin koville silloin, että piti yksi talo panna palasiksi.”

Facebook-sivuilleen Nita laittoi kuvan reikäisestä pönttöuunista ja kirjoitti: ”Tästä pöntöstä tulee vielä miun torpan sydän. Nyt se on yhtä kolhuinen ja reikäinen kuin tekijän sydän. Vielä ehjääntyy pönttö ja vielä ehjääntyy emäntä.”

Nita hääräsi raksalla ison mahansa kanssa. Tasapaino heitti lattian juoksuja pitkin kävellessä. Kun uuni piti purkaa, Nita ei mahtunut mahoineen sen sisälle. Ystävä tuli apuun.

”Sain koko remontin ajan valtavasti apua isältäni, äidiltäni, veljeltäni ja ystäviltäni. Kaikki halusivat auttaa. Siinä oli minulle yksi iso oppi. Olen aina ollut kovapäinen ja ajatellut, että minähän en apua tarvitse. Nyt oli opittava ottamaan apua vastaan. Vielä tulee se päivä, että voin auttaa muita.”

Purkamista kesti ja kesti.

”Vihdoin joulukuussa alettiin puhaltaa ekovillaa seiniin. Se oli upea hetki.”

Talvirakentamisessa oli niksinsä. Kun kottikärryn kumi puhkesi, Nita veti sementtisäkkejä pulkalla. Sähköpattereilla yritettiin pitää torpassa edes jonkinlaista lämpöä. Jäätyneitä remonttikaljoja sulateltiin kahvinkeittimen avulla.

Mutta Nita iloitsi. Hajottaminen oli vihdoin loppu, ja uuden rakentaminen alkanut.

”Toisten pesänrakennusvietti on sitä, että he vaihtavat verhoja. Minä vaihdoin lattioita.”

Imetystä ja maalaamista

Tammikuun loppupuolella Nita kävi Hurriganesin jäähyväiskonsertissa. Sen jälkeen alkoi tapahtua: lapsivedet menivät yllättäen.

Remu pani vähän höpinää tötteröön”, Nita nauraa.

Tuntui ihmeelliseltä saada Väinö syliin pitkän synnytyksen jälkeen. Miten minusta saattoi syntyä näin täydellinen olento, Nita mietti.

Raksalle Nita palasi heti, kun kykeni. Oma äiti oli korvaamaton apu.

”Mummi hoiti Väinöä tosi paljon. Kun Väinö heräsi unilta, äiti soitti ja minä ajoin autolla imettämään. Myös Hilla oli paljon apuna sekä remontissa että huolehtivana isosiskona.”

Joskus Väinö oli mukana torpalla, tyynesti nukkumassa työkalujen keskellä. Nita paklasi, hioi, listoitti ja tapetoi – ja välillä imetti.

Pölyyntyneeseen keittiönseinään hän piirsi sydämen ja kirjoitti sydämen sisään ”oma koti”.

”Torpasta tulisi minun turvapaikkani. Kukaan ei voisi tulla sinne sanomaan, että siirrähän leirisi muualle.”

Vaikka Nitasta oli ihanaa tehdä ja suunnitella kaikki yksin ja ilman kompromisseja, vastuu remontista ja vauvasta oli joskus liikaa. Väinö valvotti öisin. Välillä otti niin koville, että Nita istui työkalupakin päällä itkemässä kyynelten ja rään roiskuessa pitkin remonttipahveja.

Nitaa ei pelottanut ryhtyä yksin remonttiin, sillä hän seurasi sydämensä ääntä. ”Kai minulla oli luottamus siihen, että elämä kantaa.” © Mikko Nikkinen

Onni omissa käsissä

Kevään edetessä torppa alkoi kuoriutua rakennusjätteestä, purusta ja liasta. Nita valitsi seiniin tapetit, jotka ovat täynnä kukkasia, pikkulintuja ja koukeroisia kuvioita. Yläkertaan saatiin tilaa purkamalla välikatto ja jättämällä esiin kattorakenteet.

Toukokuun lopussa Nita irtisanoi vuokra-asuntonsa ja muutti tavaroitaan torpalle. Remontti oli kuitenkin hieman pitkittynyt, eikä uudessa kodissa voinut vielä asua. Nita ja lapset majoittuivat väliajaksi sukulaisten ja läheisten luokse.

Mutta Nita tiesi, että vähitellen elämä helpottuisi. Hänen vanhat täyspuiset huonekalunsa, joiden painoa hänen ystävänsä olivat mananneet toistuvissa muutoissa, pääsisivät oikeille sijoilleen. Arjen sujuvuutta auttaisi se, että Hillan koulu sijaitsi lähellä, ja lähellä asui myös Hillan isä. Väinö-vauva pääsisi vihdoin uinumaan huoneeseen, jonka ikkunoista näkyy metsää ja Saimaata.

”Jos joku muu olisi ryhtynyt samaan, olisin ajatellut, että hulluhan tuo on. Mutta kai minulla oli luottamus siihen, että elämä kantaa.”

Kevääseen mahtui muitakin ilonaiheita. Väinön isä oli hiljalleen kypsynyt ajatukseen isyydestä ja alkanut viettää aikaa poikansa kanssa.

”Vaikkei meistä kahdesta mitään tullut, olen onnellinen siitä, että Väinön ja hänen isänsä välille on syntynyt side”, Nita sanoo.

Torpassa on liitutaulu, johon Nita on kirjoittanut ”Don’t put your happiness in other people’s hands. They’ll drop it every time”. Mietelause kertoo siitä, ettei kannata panna onneaan toisten ihmisten käsiin, sillä he pudottavat sen.

Lauseeseen tiivistyy Nitan elämänfilosofia, joka vain vahvistui menneen vuoden aikana.

”Tämä torppa on minulle enemmän kuin koti. Se on vedenjakaja elämässäni. Raskaus- ja rakennusprojektin aikana minulle kirkastui se, että jokainen tekee oman elämänsä. Emme voi velvoittaa toista tuomaan meille onnea, vaan onni on löydyttävä itsestä.”

X