Atopiaa sairastava Matti: ”Ihottuma on vienyt minut pahimmillaan jopa sairaalaan”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Matti Jäntti
Matti Jäntti ei ulkoile yli kymmenen asteen pakkasessa ihosairautensa takia. © Pekka Nieminen/Otavamedia
Matti Jäntin atopia paheni aikuisiällä. Apu löytyi kerran viikossa annettavasta pistoshoidosta.

Eläkkeellä oleva diplomi-insinööri Matti Jäntti, 67, on ollut atoopikko lapsesta saakka. Sairaus on vienyt hänet pahimmillaan jopa sairaalaan. Oireet pysyvät nykyään kurissa sopivan lääkityksen ansiosta.

Tähän havahduin

Minulla on aina ollut atooppista ihottumaa, samoin äidilläni ja veljelläni. Atooppinen ihoni on samantyyppinen kuin muillakin atoopikoilla: punoittava, arka ja kutiseva. Oireiden voimakkuus vain on vaihdellut eri elämänvaiheissa.

Kouluikäisenä iho oli todella herkkä kaikelle. Erityisesti käsieni iho oli kuiva, ja raavin käsiäni.

Koulussa, urheiluharrastuksissa ja armeijassa ei oikein ymmärretty, kun en voinut atopian vuoksi käyttää ihoa kuivattavaa saippuaa.

Pahimmillaan atopiani on aiheuttanut sen, että en ole voinut käyttää pesuaineita tai sampoita. Silloin olen pessyt itseäni ihovoiteella.

Pienenä olin penisilliinille allerginen, ja sain jopa niin pahan yliherkkyysreaktion, että minut jouduttiin elvyttämään.

Näin hoidettiin

Ihosairaudestani ei vielä 1950-luvulla puhuttu atopiana. Isäni oli lääkäri, ja minua hoidettiin erilaisilla rasvoilla. Yöksi sain käsiini puuvillakäsineet.

Olen kuullut monilta ikäisiltäni atoopikoilta kertomuksia siitä, että lapsuudessa heidän kätensä sidottiin yöksi sängyn päätyihin, jotta he eivät olisi raapineet itseään unissaan. Minulle on tullut siitä muistikuva, että olisin itsekin nukkunut samalla tavalla.

Myöhemmin muun muassa valohoito ja ihonhoitomatkat Kanarialle ovat helpottaneet oireitani.

Vastaanotolle

Atopiani paheni vasta aikuisiällä. Kaksikymppisenä aloin saada lisäksi allergioita, esimerkiksi pähkinästä ja joistakin mausteista.

1980-luvun alussa kirjoitin lisensiaatintyötäni, kun pahaksi äitynyt ihottuma vei minut kahdeksi viikoksi sairaalaan. Uskon, että erityisesti stressillä oli tässä kohtaa laukaiseva merkitys.

Iho tuli kauttaaltaan niin huonoksi, ettei sitä pystynyt hoitamaan enää kotikonstein. Vasta sairaalassa sain diagnoosin atooppisesta ihottumasta.

Sairaalassa minulle annettiin vahvoja kortisoneja ja antibiootteja.

Jouduin sairaalaan vielä kahdesti 10 ja 15 vuotta sitten. Sen jälkeen ihoni ei ole vaatinut sairaalahoitoa.

Tässä ja nyt

Tällä hetkellä atopiasta ei ole vaivaa, ja voin elää normaalia elämää. Minulla on lääkitys, joka on pitänyt kuntoni normaalina.

Sain aiemmin lääkityksen tabletteina, nykyään saan pistoksen kerran viikossa. Lisäksi käytän kortisonivoiteita.

Koska ihoni on muutaman viime vuoden voinut tosi hyvin, olen pystynyt pitämään partaakin, joka muuten kutiaisi hirveästi.

Olen lopettanut alkoholinkäytön lääkityksen takia kokonaan. Se aiheuttaisi lääkkeisiin yhdistettynä huonovointisuutta ja vatsaoireita.

Tässä on se ristiriita, että kun aikoinaan kutina oli kovimmillaan, pieni määrä olutta rentoutti ja rauhoitti oireita. Toisaalta se ei olisi pidemmän päälle hyvä lääkintämuoto.

Vaikka atopia ei vaivaakaan enää samalla tavalla kuin ennen, paukkupakkaset rajoittavat yhä ulkona liikkumistani. En voi mennä ulos, jos ulkona on enemmän kuin 10 pakkasastetta. Silloin käsien ja kasvojen ihoa alkaa kutittaa.

Minulla on se etu, ettei minua ole koskaan haitannut se, miltä näytän. Joillekin naisille ja palveluammatissa oleville tilanne voisi olla erilainen. Itselleni tämä on ollut siinä mielessä helppoa.

X