Surulla ei ole alkua tai loppua – Sen Mina Laamo oivalsi ohjatessaan Surunkesyttäjät-elokuvaa: ”Surevakin voi elää hyvää elämää – nauraa ja iloita”

Kun dokumenttiohjaaja Mina Laamo alkoi tutkia surua, hän oli itsekin surullinen. Dokumenttielokuvaa tehdessä hän ymmärsi, ettei suru lähde suremalla, eikä sen tarvitsekaan.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Mina Laamo huomasi, kuinka monenlaista elämää ihmiset surun keskellä elävät.

Kun dokumenttiohjaaja Mina Laamo alkoi tutkia surua, hän oli itsekin surullinen. Dokumenttielokuvaa tehdessä hän ymmärsi, ettei suru lähde suremalla, eikä sen tarvitsekaan.
Teksti: Irina Björkman

Surulla ei ole tarinaa. Sillä ei ole alkua, keskikohtaa tai loppua. Sen oivalsi dokumenttiohjaaja Mina Laamo, kun hän teki tuoretta surua käsittelevää dokumenttielokuvaansa Surunkesyttäjät.

”Yhteiskunnassa ja mediassa suru usein esitetään juuri tarinana, sellaisena, jossa on kaksi osaa tai kaksi vaihetta. Ensin on tragedia, menetys, joka myöhemmin purkautuu selviytymistarinaksi”, Mina Laamo sanoo.

Hänelle suru näyttäytyy toisenlaisena.

”Erityisesti surun mykkä, usein epämääräinen ja hahmoton aika siinä välittömän menetyksen ja jonkinlaisen selviytymisen olon helpottumisen välissä, jää usein huomiotta. Juuri sitä minä halusin tutkia ja kuvata.”

Jokainen suru on omanlaisensa

Mina Laamo kiinnostui surua käsittelevän dokumentin tekemisestä omien kokemustensa kautta.

”Olin tosi surullinen. Toivoin pitkään lasta, jota ei kuulunutkaan. Tunsin, että surua pitäisi jollain tapaa käsitellä, mutta silti olin jotenkin selkä seinää vasten sen suruni kanssa, se ei halunnut purkautua ja minä taas en halunnut katkeroitua. ”

Laamo päätti ratkoa tilannetta tutkimalla surua tarkemmin. Ensin se tosin ei ollut kovin suunnitelmallista.

”Rupesin puhumaan avoimesti surustani. Kun joku kyseli kuulumisiani, vastasin rehellisesti, että huonoa. Siitä jotenkin aukesi uudenlaisia keskusteluja.”

Laamo löysi ystävien ja tuttavien kautta muita surullisia. Hän päätti alkaa haastatella heitä.

”Haastattelumetodini oli lopulta se, etten valmistautunut haastatteluihin ollenkaan”, Laamo hymähtää.

Metodi kuitenkin toimi, sillä Mina Laamo huomasi, että koska ihmiset ovat usein parempia puhumaan kuin kuuntelemaan, surun äärellä parasta oli kuitenkin juuri kuuntelu. Tämän ovat todenneet myös monet surun tutkijat. Usein konkreettinen apu, kuuntelu ja läsnäolo auttavat surijaa sanoja enemmän.

”Kuunnellessani ihmisiä minua alkoi kiinnostaa, kuinka erilaisia asioita he surun kokemuksessaan painottivat. Jokainen suru on hyvin omanalaisensa”, Laamo jatkaa.

Hän päätyi lopulta kymmeneen haastateltavaan. Surun kokemukset ja menetykset ovat erilaisia: yksi on nuori leski, toinen veljensä menettänyt, kolmas haudannut oman lapsensa.

”Kokemuksissa oli kaikessa erilaisuudessaan myös yhteisiä nimittäjiä. Monet puhuivat siitä, että olivat surussa ikään kuin omassa kuplassaan, jossa yhtäkkiä kaikki ympärillä alkaa näyttää kovin erilaiselta. Monet haastateltavista myös myönsivät, että hämmästelevät, kuinka maailma ja muut ihmiset jatkavat ympärillä elämäänsä. Yhteys surijan ja maailman välillä piti ikään kuin rakentaa uudelleen.”

Miltä suru näyttää? Sitä pohdittiin dokumenttielokuvaa tehdessä monesti. © Filmikamari

Miltä suru näyttää? Sitä pohdittiin dokumenttielokuvaa tehdessä monesti. © Filmikamari

Lohtu lepää muutoksessa

Nykyaikainen surututkimus on osoittanut, että surussa voidaan yleensä erottaa niin sanottu akuutti suru, joka kestää aikansa. Sitä seuraa yleensä sopeutumisprosessi, joka kestää usein loppuelämän. Tarkempia rajoja surulle ja suruprosessille ei voida asettaa. Akuuttikin suru voi kestää vuosikausia.

Enää surututkimuksessa ei puhuta surutyöstä, jonka tematiikka juontaa juurensa Sigmund Freudin kirjoituksiin. Silti ajatus surun työstämisestä elää suomalaisessa kulttuurissa vieläkin vahvana. Se antaa ikään kuin mielikuvan, että tarpeeksi surtuaan ihminen voi puistella surun kuin pölyn harteiltaan ja jatkaa elämäänsä. Tai että sureminenkin pitää ottaa työtä arvostavassa yhteiskunnassa juuri työnä, kuin sureminen ihan pelkästään olisi jotain laiskottelua muistuttavaa.

Surututkija ja pastori Juha Itkonen kirjoittaa kirjassa Suru (Duodecim 2020):

”Sen [surun] pitäisi antaa virrata omalla painollaan kohti tilaa, jossa menetys sulautuu osaksi omaa kokonaiselämäntarinaa parhaimmillaan kauniilla, vaikkakin kipeällä tavalla.”

Mina Laamo on samaa mieltä.

”Paljon on sellaista puhetta, että yritetään ikään kuin ottaa suru haltuun. Se liittyy tähän tarpeeseemme nähdä elämä tarinana. Suru ei pysy niissä raameissa. Tarina-mielikuva saa meidät herkästi toimimaan omia tunteitamme ja tuntemuksiamme vastaan, kun ajattelemme, että tästä täytyy nyt jotenkin selviytyä.”

Silti sureva kaipaa lohtua ja helpotusta oloonsa. Surun prosessiin kuuluu tarve päästä jotenkin sinuiksi surun ja menetyksen kanssa.

”Minulle se ihmisten kanssa puhuessa näyttäytyi niin, että lohtu tulee ennen kaikkea siitä, että olemme armollisia surua itseään kohtaan, uskallamme hyväksyä sen. Ettei siitä yritetäkään päästä yli tai läpi.”

Lohtu oli teema, joka tuli esiin jokaisen haastateltavan kanssa jollain tapaa. Se väreili ilmassa ja sitä etsittiin eri tavoin. Tai se pilkisti, häivähti tai laskeutui. Lohdun kokemuksen tapoja oli yhtä monta kuin suremisenkin.

”Ja toisaalta lohdullisimmalta tuntui ennen kaikkea kokemus siitä, että kaikki muuttuu, koko ajan. Että elämä on luopumista joka hetki, muulloinkin kuin surressa.”

Oikeastaan me Mina Laamon mukaan elämme aika lailla jonkinlaisen harhakäsityksen vallassa uskottelemalla, että asiat pysyisivät jotenkin tiukemmin hallinnassa ja paikoillaan.

”Hyvä esimerkki on, että meidän mielikuvituksemme ei riitä mitenkään kuvittelemaan sitä, miltä vaikkapa maailma näyttää kymmenen vuoden kuluttua. Luultavasti hyvin toisenlaiselta kuin nyt. Se on vain hyväksyttävä. Lohtu tulee mielestäni siitä, että kaikki muuttuu koko ajan eteenpäin.”

Mina Laamo alkoi tehdä dokumentin haastatteluja, kun hän oli itse surullinen. ”Haastattelut olivat myös minulle terapeuttisia.” © Filmikamari

Mina Laamo alkoi tehdä dokumentin haastatteluja, kun hän oli itse surullinen. ”Haastattelut olivat myös minulle terapeuttisia.” © Filmikamari

Suru ei mene päälle ja pois

Suru ei ole vain tunne. Se aiheuttaa aistimuksia surijan kehossa. Aivojen kuvantamistutkimuksessa läheisen menetyksen aiheuttaman surun on osoitettu aktivoivan osin samoja aivoalueita, jotka aktivoituvat fyysisen kipukokemuksen yhteydessä.

Mutta miten kuvittaa surua? Sitä mietti Mina Laamo dokumenttia tehdessään.

Hän tukeutui assosiaatioihin, mielikuviin, tunnelmaan, yhdisti mustavalkoista ja värikuvaa. Monet haastateltavat halusivat kuvattaessa kulkea luonnossa, katsoa valoon, silittää kissaa.

”Elokuvallisesti tämä oli kiinnostava projekti. En halunnut kuvittaa kenenkään surua, se tuntui kornilta lähtökohdalta, vaan pikemminkin oli kyse tunnelmista, joita haastateltavat loivat. Suru kun on kiinnostava yhdistelmä vahvuutta ja herkkyyttä samaan aikaan.”

Ja samalla Laamon oli kaikella tapaa tarkkailtava, ettei hän tullut määrittäneeksi omista lähtökohdistaan ihmisten surua, tulkinneeksi sitä liikaa.

”Surukeskusteluiden pohjavirtauksissa velloo paljon sellaisia teemoja kuin että mitä ja missä saa surra ja miten saa surra.”

Mina Laamosta se kertoo siitä, että meistä suuri osa on vieraantunut kuolemasta ja menetyksistä.

”Meillä on täällä yhteiskunnassa eräänlainen turvallisuusharha. Hetkeen ei ole ollut sotia, ei ruumiita näköetäisyydellä, ei suuria joukkoja koskettavia yllättäviä menetyksiä. Silloin harhaudumme ajattelemaan, että suru on ikään kuin valinta, kuin valonkatkaisija, jonka voi laittaa päälle tai pois.”

”En halunnut kuvittaa kertomuksia, vaan lähteä tunnelmista, joita ne loivat. Se oli äärimmäisen kiinnostava visuaalinen matka suruun”, Laamo toteaa. © Filmikamari

”En halunnut kuvittaa kertomuksia, vaan lähteä tunnelmista, joita ne loivat. Se oli äärimmäisen kiinnostava visuaalinen matka suruun”, Laamo toteaa. © Filmikamari

Surullisen hyvä elämä

Mina Laamolle ei dokumenttia tehdessä ollut tärkeää käsitellä surijan surun syytä. Haastateltavat kyllä kertovat niistä, mutta itse tragediat, menetykset, eivät olleet keskiössä. Hän on suruun perehdyttyään huomannut, että sitäkin tosiaan vertaillaan, mitä surraan.

”Joskus ihmiset vähättelevät vaikkapa joukkosurua. Kun Diana kuoli, sadat tuhannet ihmiset surivat. Jotkut kummastelivat sitä kaikkea surun määrää. Uskon, että meissä kaikissa on surua, ja me etsimme sille myös purkautumiskanavaa. ”

Samoin verrataan suremisen tapoja. Etkö vieläkään ole toipunut, on kysymys, johon moni surija on muodossa tai toisessa törmännyt. Niin kuin suremiselle voisi merkitä kalenteriin oman aikansa.

”Eräs haastateltava sanoi jotenkin tosi koskettavasti, että hän ajattelee surevansa pala kerrallaan, että muuten hän ei jaksa. Toinen taas totesi, että hän haluaisi kovasti pienen loman suremisesta.”

Suremisen tapaa ei voi rakentaa prosessikaavaksi eikä vertailla toisten prosesseihin. Se ei myöskään välttämättä tee meistä entistä parempia tai vahvempia ihmisiä. Eikä sureminen tarkoita, että elämässä ei olisi lainkaan iloa.

”Yksi keskeinen ajatus, joka minulle nousi dokumenttia tehdessäni mieleen, on se, että surevakin voi elää siinä surussaan ihan hyvää elämää. Sureva voi nauraa ja iloita. Ne eivät ole toisiaan kumoavia asioita.”

Suru jatkaa siis elämäänsä. Se ei sammu, lopu, mutta se muuttaa yleensä muotoaan, niin kuin elämäkin. Niin se muuttui haastateltavillakin.

Yksi kuoli, yksi jäi leskeksi, yksi löysi uuden kumppanin. Ja Mina Laamo sai elokuvaa tehdessään yllätyksekseen kaipaamansa lapsen. Silti hän ei koe, että suru olisi kenenkään elämästä pois pyyhkäisty.

”Kuitenkin minulla on yhä vahvemmin se tunne, että sitä yhteiskunnassa tavoitellaan. Kun seuraa vaikkapa masennuslääkkeiden määräysten jatkuvaa kasvua, ei voi olla miettimättä, kuinka montaa surua niillä lääkitään. Onhan yleisesti tiedossa, että monet ahdistusoireet kumpuavat surusta, jota ei ole surtu. Ehkä se kertoo siitä, että meillä on tässä yhteiskunnassa kiire, mutta surun rytmi on hidas. Sillä ei ole kellon viisareita lainkaan.”

X