Isketkö tarinaa kuin ruuneperi? Jatkat vahvaa perinnettä, jonka ihminen keksi yhtä aikaa tulen kanssa

Päivällä juoruillaan, valitetaan ja puhutaan käytännön asioista. Pimeässä leirinuotiolla alkaa tarinoiden aika.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Päivällä juoruillaan, valitetaan ja puhutaan käytännön asioista. Pimeässä leirinuotiolla alkaa tarinoiden aika.
Teksti: Jani Kaaro

Vielä sata vuotta sitten suomalaisilla tukkikämpillä kiersi tarinankertojia.

He saivat tukkikämpillä ruokaa ja ylläpidon tekemättä muuta työtä kuin kertomalla tukkimiehille hyviä tarinoita.

Ainoa ehto työsuhteen jatkamiselle oli se, että jutunkertoja ei koskaan saanut kertoa samaa tarinaa kahdesti. Jos näin kävi, jutunkertojan sai sanoa irti saman tien.

Tukkikämppien jutunkertojat olivat osa pitkää perinnettä, jonka alkua emme tunne.

Kuinka kauan ihmiset ovat kertoneet tarinoita?

Muutama vuosi sitten yhdysvaltalainen antropologi Polly Wiessner esitti mielenkiintoisen hypoteesin siitä, miten ihmisestä tuli tarinankertoja.

Sen mukaan tarinankertominen sai alkunsa tulen keksimisestä.

Leirinuotion magiaa

Tulen keksiminen mullisti Wiessnerin mukaan ihmisten elämän perusteellisesti.

Tulen avulla ihmiset eivät ainoastaan voineet pitää petoja loitolla ja kypsentää ruokaansa, vaan sillä oli myös sosiaalisia seurauksia.

Tuli pidensi päivää siten, että ihmiset saattoivat kerääntyä pimeän tultua yhteen tulen ääreen. Siellä istuessaan he alkoivat tehdä sitä, mitä leirinuotion ääressä vielä tänäkin päivänä tehdään  kerrotaan tarinoita.

Wiessnerin ajatus ei ole pelkkä päähänpisto, sillä hän on äänittänyt ja kirjoittanut muistiin afrikkalaisten busmannien juttutuokioita 1970-luvulta lähtien.

Kaikki juttutuokiot kestivät vähintään 20 minuuttia, ja niissä oli mukana 5–20 ihmistä. Wiessner jakoi keskustelut kahteen ryhmään: päivällä valoisaan aikaan puhutut ja pimeällä, leirinuotiolla puhutut ja löysi niiden väliltä merkittävän eron.

Päivällä juoruiltiin, valitettiin ja puhuttiin käytännön asioista, kun taas ehdoton valtaosa leirinuotion keskusteluista oli tarinankerrontaa. Wiessner julkaisi tuloksensa vuonna 2014 arvostetussa PNAS-tiedesarjassa.

Tarinankertojan lumo

Tarinankertojien arvostus nousee esiin myös toisessa tuoreemmassa tutkimuksessa.

Siinä London University Collegen tutkijat viettivät aikaa Filippiineillä elävän Agta-heimon parissa. Agtat ovat metsästäjä-keräilijöitä, jotka elävät tasa-arvoisissa yhteisöissä.

Tutkijoiden tarkoitus oli selvittää mitä taitoja agtat toisissaan arvostavat. Niinpä he antoivat heimon jäsenille listan erilaisista taidoista  kuten kalastaja, metsästäjä, lääkkeiden tuntija, käsitöiden tekijä  ja kysyivät, mitä taitoja he arvostavat eniten.

Tutkijoiden tarkoitus ei ollut tutkia tarinankerrontaa lainkaan, mutta keksivät liittää tarinankerronnan listalle muiden joukkoon.

Onneksi he tekivät niin, sillä se ratkaisi tuloksen.

Kaikista arvostetuin taito oli tarinankerronta  jopa kaksi kertaa arvostetumpi kuin metsästys  ja kaikki halusivat olla läheinen ystävä hyvän tarinankertojan kanssa.

Tarinan huima voima

Tutkimusta johtanut Andrea Migliano uskoo, että tarinankerronnassa ei ole kyse ”vain” tarinoista, vaan tarinat ovat tärkeitä koko heimon yhtenäisyyden ja selviämisen kannalta.

Kun he tutustuivat agtojen tarinoihin, ne kertoivat symbolisesti tasa-arvosta, yhteistyöstä ja konfliktien rauhanomaisesta ratkaisusta. Tarinoista tulee osa heimon normeja ja sosiaalisia käytäntöjä, ja ne pitävät yllä heimon tasa-arvoisuutta ja rauhanomaisuutta.

Miglianon tutkimuksen mukaan tarinankertojat itse olivat erittäin yhteistyökykyisiä. Näin tarinankertojien läsnäolo voi lisätä koko heimon kykyä yhteistyöhön.

Kiinalaisten mielestä tärkeintä on puutarhanhoito. Jos metsästäjä-keräilijöiltä kysytään, tärkeintä on kyllä tarinankerronta.

X