Tunnistatko nämä linnut? Keväisellä bongausretkellä voit nähdä jopa 60 lintulajia

Jaa kaverilleTilaa Seura
Tietokirjailija Lasse J. Laine (edessä) on tarkkaillut lintuja yli neljän vuosikymmenen ajan. Noviisi toimittaja pääsi retkellä todellisen ammattilaisen oppiin. © Marjo Tynkkynen/Otavamedia
Löytyykö kuusikon siimeksestä punarinta ja ruovikon reunasta uivelo? Keväinen linturetki on täynnä haasteita.

Mustarastas karkaa kaukoputken linssistä. Siivet leviävät ja jalat irtoavat oksasta. Lähtö on nopea. Pyrstö vilahtaa vielä taivasta vasten. Paljas koivunoksa heiluu hetken ja pysähtyy.

Lintu on poissa.

Kaukoputken teleskooppijalat napsahtavat yhteen, ja tietokirjailija, ornitologi ja biologi Lasse J. Laine nostaa laitteen olkapäälleen. Hänen toiselta olkapäältään roikkuu kamera ja kaulasta kiikarit.

Linturetken onnistuminen ei ole ainakaan kalustosta kiinni.

Kevään etenemisestä saa parhaan irti, kun kulkee luonnossa ja tarkkailee muuttolintujen saapumista. Laine, jos kuka, osaa opastaa aloittelijaa linturetkellä, onhan hän vastikään julkaissut teoksen ja tunnistusoppaan Suomen linnut.

Retkemme päämäärä on Laineen opastuksella tunnistaa Helsingin Vanhankaupunginlahden maastosta mahdollisimman monta eri muuttolintulajia. Lisäksi Laine antaa päivälle kaksi erityistehtävää: metsästä on löydettävä punarinta ja veden ääreltä uivelo.

Rastaan murteet

”Punarinta tulee usein matalapaineen mukana tihkusateisena yönä. Nyt sen pitäisi olla jo paikalla”, Lasse J. Laine kertoo.

Punarinnat muuttavat eteläisestä Euroopasta Suomeen säistä riippunen huhti- ja toukokuussa. Suomessa punarinnat pysyttelevät enimmäkseen sankoissa, kuusivoittoisissa metsissä.

Lähes 6 000 lintulajia maailmalla havainnut ja yli 90 maassa retkeillyt Laine on vuosikymmenten aikana ihastunut kauniiseen ja lyyrisesti laulavaan punarintaan.

Lämpimän yön jälkeen metsikkö on täynnä lintuja. Puiden lomasta ja latvoista kuluu viserrystä, tirskuntaa, siritystä, piipitystä, vihellystä ja säksätystä.

”On siellä ainakin kiuru”, totean.

Laine nyökkää ja pyytää nimeämään lisää lajeja, mutta äänet kuulostavat korvissani katkeamattomalta yhteiskonsertilta. Kiurun lisäksi toisen laulajan nimeäminen tuntuu miltei mahdottomalta.

”Talitintti”, ehdotan.

Laine itse tunnistaa äänistä hetkessä ainakin tiklin, keltasirkun, viherpeipon ja sinitiaisen.

Ja talitintin!

Tunnistin kaksi lajia, Laine lähes kaksikymmentä.

Hänen linnunsävelkorvansa on uskomaton.

Lintujen äänten tunnistaminen vaatii monipuolista tietoa linnuista, niiden elintavoista ja siitä, minkälaisessa ympäristössä kukin laji viihtyy. Viserrysten erottamiseen toisistaan voi käyttää myös mielikuvia.

”Sinitiaisen helisevä ääni assosioituu helposti hopeatiukuun.”

Varmin tapa oppia tunnistamaan lintuja on seurata ääntä niin pitkään kunnes saa linnun näkyviinsä. Jos ei opi tuntemaan lintujen ääniä, suurin osa linnuista jää tunnistamatta.

Laineen vihertävän sormikkaan etusormi nousee ylös. Nyt hiljaa! Sama viserrys toistuu kuusikosta useaan kertaan. Linnun jälkeen visertää Laine: tri-tryy-tri, tri-tryy-tri.

”Se on punakylkirastas. Laulun vaihtelevaa alkuosaa seuraa heikommin kuuluva loppuvisertely. Punakylkirastaalla on yli 200 eri murretta.”

Lintumiehen merkkipäivä

Huhtikuun alussa suurin osa varhaisista muuttolinnuista on jo palannut Suomeen. Myöhäisemmät, hyönteisiä syövät muuttajat, pajulinnut, kertut ja satakielet saapuvat vasta toukokuussa ilmojen lämmettyä tarpeeksi. Silloin ravintoa on jo varmasti tarjolla.

Yksi huhtikuun päivistä on tietokirjailija Lasse J. Laineelle erityisen muistorikas. Tasan 50 vuotta sitten, 7.4., hän pinnasi kavereidensa kanssa lukiosta ja lähti linturetkelle Porkkalaan.

”Näimme kevään ensimmäiset kurjet, tavit, pilkkasiivet, riskilät, sääksen ja sinisuohaukan. Se päivä jäi pysyvästi mieleen.”

Laine alkoi pitää lintuhavainnoistaan päiväkirjaa jo vuonna 1961. Sittemmin hän on työskennellyt luontotoimittajana, tutkijana, luennoitsijana ja tietokirjailijana.

Linnuista tuli hänelle ammatti.

Mutta nyt kuuluu hippiäinen. Se laulaa niin korkealta, että ääni katoaa iän myötä ihmisen korvista.

”Kun kuulee hippiäisen vielä 69-vuotiaana, ei voi olla kuin tyytyväinen.”

Metsikkö alkaa harventua polun varrelta. Kuuset vaihtuvat koivuihin, haapoihin ja leppiin. Runkojen lomasta erottuu jo harmaana seisova merenlahti.

Punarinta ei viihdy avarilla rantamailla, vaan kuusikoissa. Jääkö se nyt näkemättä?

Kaislikon takaa kuuluu joutsenten töräytyksiä. Hanhiparvi pyyhältää auramuodostelmassa yli. Sorsat lilluvat saalistamassa tyynellä pinnalla.

Laine pystyttää kaukoputkensa tähystyspaikalle.

Kun ei kerran punarintaa löydetä, rupeamme etsimään uiveloa.

Oivallus nokasta

Kun katsoo kaukoputken läpi noin kilometrin päähän, tulee pieni saari miltei silmien eteen. Sen koivujen ja leppien latvoissa on kartiomaisia, risuista kyhättyjä röykkiöitä. Iso pitkäkaulainen lintu leijuu siipiään harvakseltaan lyöden puiden yllä ja painuu näkymättömiin.

Haikara on laskeutunut pesäänsä.

Lasse J. Laineen ääni kuuluu aivan selkäni takaa.

”Mutta mikä haikara?”

Toinen haikara liihottaa saarta kohti ja painuu alas. Risuröykkiöstä pilkottaa kirkkaana oranssinkellertävä, pitkä nokka. En osaa antaa haikarasta tarkempaa lajinimeä, joten Laine vastaa kysymykseensä itse.

”Harmaahaikara.”

Nyt kaukoputken läpi näkyy sorsapari. Puolisukeltajina ne pyllistelevät vedessä hakiessaan toukkia ja pieneliöitä pinnan alta. Kun sorsien päät nousevat näkyviin, ne painavat suuret, leveät nokkansa rintamustaan vasten.

Nokan muoto synnyttää minussa oivalluksen.

”Lapasorsa.”

Laine nyökkää tyytyväisenä ja hymyilee. Oppi on mennyt ainakin kerran perille.

Laine tunnistaa Helsingin Vanhankaupunginlahdelta kymmeniä lintulajeja. Yön ja aamun aikana kevätmuutto on kiihtynyt. Lisää joutsenia laskeutuu ruovikon reunaan. Kalkattavia hanhiparvia liitää selkenevällä taivaalla.

Laine kumartuu tähystämään kaukoputken taakse. Hän löytää nokikanoja, taveja, sinisorsia, haapanoita ja soitimella olevia telkkiä, mutta kaunis, valkea vesilintu ei osu linssiin.

Punarinta on hukassa eikä uiveloakaan näy.

Väärin tunnistettu

Yhä useampi lintulaji talvehtii ilmaston lämpenemisen myötä Suomessa, mutta eräät linnut, kuten riekot, ovat siirtyneet elämään yhä pohjoisemmaksi.

”Eläin- ja kasvilajien levinneisyydet ovat koko ajan muutostilassa. Lintujen käyttäytymiseen tulee uusia piirteitä, kun ne yrittävät sopeutua vaihtuviin olosuhteisiin. Niiden ääntely, elintavat ja pesimäkäyttäytyminen muuttuvat jatkuvasti”, Lasse J. Laine kertoo.

”Vaarana on, että ilmaston lämmetessä pohjoiset lintulajimme harvinaistuvat. Jos tilanne pysyisi edes nykyisellään, meillä säilyisi oma linnustomme omine erityispiirteineen.”

Hanhiparvi lähestyy taas taivaanrannasta, mutta se ei lennä yli, vaan linnut laskeutuvat lahdelle. Laine järjestää toisen kokeen. Nyt kaukoputken linssissä ui hanhipariskunta. Kummallakin linnulla on valkeat poskilaikut.

Sen täytyy olla valkoposkihanhi.

Lainetta naurattaa.

”Nimi harhauttaa. Kanadanhanhella on valkeat posket. Valkoposkihanhella on kokonaan valkea naama.”

Mutta myös arvostettu asiantuntija voi mennä vipuun. Linnut onnistuvat kerta toisensa jälkeen yllättämään jopa tietokirjailija Laineen. Esimerkiksi idänuunilinnun laulu voikin tulla peukaloisen kurkusta.

”Nuori lintu voi oppia naapurilajinsa äänen. Vääriä värssyjä esittävä lintu ei saa koskaan itselleen kumppania.”

Kaukoputken jalat painuvat kasaan ja putki heilahtaa taas Laineen selkään. Matalalta merenlahdelta saatiin koko joukko havaintoja, mutta se, mitä haettiin, puuttuu yhä.

Uivelo pysyy poissa.

Aamun aikana on tunnistettu jo kymmeniä lajeja, mutta niitä kahta, joita lähdettiin erityisesti hakemaan, ei ole nähty eikä kuultu.

Missä ovat uivelot? Missä piilottelee punarinta?

Piilokojusta klubille

Tietokirjailija Lasse J. Laine suhtautuu hieman varauksella sanaan ”bongari.”

”Bongareiksi mielletään ne, jotka lähtevät minä vuorokauden aikaan tahansa toiselle puolelle Suomea katsomaan jotain meillä harvinaista lintulajia. Bongarit kilpailevat keskenään.”

Laine tunnustautuu lintujen tarkkailijaksi. Hän nauttii saadessaan kuljeskella yksin metsissä ja rannoilla tekemässä omia löytöjään ja havaintojaan.

”Kun malttaa seurata lintujen käyttäytymistä ja tekemisiä, syntyy aina myönteinen elämys. Luontoharrastuksesta saa positiivista energiaa elämäänsä.”

Aina ei Laineenkaan maltti ole pitänyt. 1970-luvulla hän tutki vuosikausia kirjokerttua väitöskirjaansa varten. Pitkät rupeamat piilokojussa saivat nuoren miehen välillä levottomaksi.

”Kun kojusta pääsi lopulta ulos, niin joskus oli pakko lähteä Hesaklubille tanssimaan.”

Ranta on jäänyt taakse, ja ympärillä on taas metsä. Laine tunnistaa äänistä lukuisia lajeja, mutta punarinta ei anna kuulua itsestään.

Sen pitäisi livertää sankassa kuusikossa, mutta sitä ei kuulu eikä näy. Ehkä olemme liian aikaisessa? Kenties punarinta saapuu Suomeen vasta myöhemmin?

Seuraavaksi kaukoputki pystytetään kalliolle. Laine asettuu sen taakse ja tarkentaa näkymän.

Reilun kilometrin päässä ruokailevien sorsien joukosta erottuu kymmenkunta valkeaa vesilintua.

Ne ovat uiveloita.

Edes toinen tehtävistä on suoritettu.

”Uivelo on kaunein sorsamme. Sen vuoksi sen haluaa nähdä aina yhä uudestaan.”

Hippiäinen puhelimessa

Kotimatkalla hippiäinen alkaa sirpittää Lasse J. Laineen älypuhelimesta. Oikea hippiäinen pomppii hennon kuusen yläoksilla ja vastailee puhelimen ääneen.

Atrapilla eli houkutinäänellä lintu yritetään saada lähemmäksi valokuvausta varten.

Laineella on arkistoissaan yli 200 000 valokuvaa linnuista, mutta hän ei voi vastustaa kiusausta kuvata taas kerran Euroopan pienintä lintua, täysikasvuisena vain yhdeksän grammaa painavaa hippiäistä.

Kun lintu laskeutuu alaoksille, Laine lähestyy sitä varoen, kamera sätkättää pitkän sarjan, ja hippiäisestä tallentuu upeita lähikuvia muistikortille.

Laine pitää linturetkeä onnistuneena. Aamupäivän aikana Helsingin Vanhankaupunginlahden rannoilla ja metsissä havaittiin yli 60 eri lintulajia.

Myös uivelo.

Mutta toinen tehtävä jäi täyttämättä. Punarintaa ei nähty eikä kuultu.

”Punarinnan käyttäytyminen on muuttunut. Se pesii nykyään myös asumusten liepeillä”, Laine kertoo.

”Kun kevät vielä etenee, näen sen kotipihallani.”

Laine nostaa kaukoputken jalustoineen taas olkapäälleen ja lähtee reippain askelin polkua eteenpäin. Aurinko on noussut jo puiden latvojen yläpuolelle. Leppoisa tuuli haiskahtaa suolalle. Polunvarren heinikon seassa kellertää leskenlehtiä.

Kuusten siimeksestä kuuluu viserrys: tri-tryy-tri, tri-tryy-tri.

Se on alkuääni.

Laulaja on punakylkirastas.

Tunnistin sen ihan itse.

X