Jääkiekon Suomen mestari Siim Liivik oli lapsena perheväkivallan uhri – ”Näin jääkiekon ainoana tienä päästä pois siitä paskasta”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Siim Liivikin elämäkerta julkaistiin 9. syyskuuta. Teos tuo esiin Liivikin rankan lapsuuden perheväkivallan pelossa. © Jukka Vuorio
Jääkiekkoilija Siim Liivik oli pelaajana klassinen esimerkki siitä, mihin palava tiikerin silmä voi jääkiekkoilijan viedä. Reilun kymmenen vuoden ammattilaisura ja lopuksi omilla ehdoilla ulos ja uuden uran pariin.

Sami Helenius, Pasi Nielikäinen, Jonne Virtanen, Jari Sailio, Atte Pentikäinen, Siim Liivik.

Siinä on tuttuja nimiä kaikille, jotka ovat viimeisen 20 vuoden aikana seuranneet jääkiekon SM-liigaa eli Liigaa.

Vaikka Raipe Helminen onkin kaikkien aikojen suurin suosikkini, heti siinä Raipen takana nämä esimerkkipelaajat ja kaikki heidän kaltaisensa edustavat ajattelussani pelaajatyyppiä, joka on aina saanut suurimman kunnioitukseni ja mielenkiintoni jääkiekon katsojana.

Nämä heleniukset, pentikäiset ja liivikit eivät ole tehneet ammattilaisuraansa lättysyöttöjensä tai kultaisen rannelaukauksen vuoksi, vaan ensisijaisesti hirvittävällä määrällä periksiantamattomuutta ja työtä. Valmiudella ja halulla tehdä kaukalossa sitä työtä, mitä muut eivät halua tai ennen kaikkea pysty tekemään.

Totta kai kuka tahansa menestynyt ihminen, koskee myös jääkiekkoilijoita, on onnistunut olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa, mutta mielestäni sekin edellyttää tietynlaista valmiutta ja asennetta.

Neuvostoliiton Virossa syntyneen jääkiekkohyökkääjä Siim Liivikin, 33, peliura päättyi keväällä 2020, kun koronapandemia päätti monikansallisen EBEL-liigan pudotuspelit ja kausi jäi pelaamatta loppuun.

Fuck you Liivik

Nyt, syyskuussa 2021, kirjakauppoihin ja kirjastoihin saapuu Liivikin elämäkerta FUCK YOU LIIVIK. Se on hyvä kirja, vähän erilainen urheilijaelämäkerta, ja menemme sen sisältöön tarkemmin Liivikin haastattelussa. Liivik saavutti urallaan yhden Suomen mestaruuden keväällä 2011 sekä yhden EBEL-liigan mestaruuden Itävallan Klagenfurtissa 2019.

Aika moni muistaa muuten Liivikin myös taiteilijanimellä Märkä-Simo JVG:n hittibiisistä Häissä, jossa Liivik räppää yhden säkeistön.

Tapasin Siimin 31. elokuuta kirjakustantamo Siltalan pressitilaisuudessa. Juuri edellisenä iltana olin saanut luettua Liivikin ja kirjailija Aki Ollikaisen teoksen, joten Seuran mies oli aivan ensimmäisten joukossa tekemässä kirjahaastattelua.

Jos tätä nyt voi sellaiseksi sanoa.

Siim Liivik, uuden kirjan alkupuoli käsittelee sun lapsuusvuosia. Kerrot siellä paljon hyvin henkilökohtaisia asioita, siis ensin varhaisimmat lapsuusmuistot Eestistä ja sitten pikkupoikana muutatte Vantaalle. Kerrot hyvin suoraan, että isäpuoli on ollut väkivaltainen ja lyönyt sekä sua että sun äitiä ja olette välillä olleet turvakodissa. Aiemmin et ole näitä asioita kertonut julkisuuteen. Tuntuiko se rankalta kertoa ne nyt?

”Ei se sillä hetkellä tuntunut, kun kirjailija Aki Ollikaisen kanssa niitä käytiin läpi. Mullehan ne oli niin tuttuja asioita, jotka olen käsitellyt sekä itseni että lähipiirini kanssa. Mutta nyt, kun ne ovat kirjassa ja kaikkien luettavissa, tuntuu vähän erikoiselta. Toisaalta, jos olisin voinut itse lukea lapsena jotain tuollaista, se olisi antanut mulle voimia ja ehkä rohkeutta ottaa yhteyttä johonkin. Ajattelin, että haluan kertoa nämä jutut, koska jos yksikin tyyppi tuolla on samassa tilanteessa, niin ehkä hän voi saada kirjasta toivoa ja valoakin.”

Kirjan aivan ensimmäisillä riveillä mua kyllä naurattikin, kun kerrot miten vastasit Sami Heleniuksen tanssiinkutsulle ei kiitos. Mutta heti sen jälkeen lukijaa ei enää naurata, kun kerrot miten isäpuoli löi. Eli se alku tekee hyvin selväksi, että kirjassa liikutaan nyt ääripäissä, on vuoroin hauskaa ja synkkää.

”Se kuvastaa juuri sitä, että nyt mennään ääripäästä ääripäähän. Tuo alku on itseasiassa aivan suosikkiosioni koko kirjassa.”

Sukupolvien ketju päättyy tähän

Mä olen useampia urheilijaelämäkertoja lukenut, ja ei niissä yleensä ole ihan näin rajuja lapsuuskuvauksia.

”No ei ole. Ja siksi on tärkeää puhua näistä asioista, koska kotiväkivaltaa on varmasti enemmän kuin me oikeasti ymmärrämmekään. Jos katsoo tilastoja, niin sieltä näkee, että perheväkivaltaa on paljon. Siitä pitää puhua ääneen ja saada kaikki ymmärtämään, että väkivalta ei ole ookoo, siitä voi lähteä pois ja siitä pääsee pois. Apua on olemassa.”

Mietin myös tämmöistä, että kuinka paljon sitä sitten lapsena tietää paremmasta elämästä? Että oikeasti väkivalta ei kuulu perhe-elämään? Vai ajatteleeko sitä vain elämästä, että se on mitä on?

”Joo, jotenkin sitä ajatteli, että se on mitä on. Mutta toisaalta kun kävi kavereiden luona, silloin sitä huomasi, että onpas täällä rauhallista ja mukavaa. Vaikka eihän sitä tiedä, mitä se arki sielläkin saattaa joskus olla. Joka tapauksessa oman kodin tapahtumia jotenkin häpesi ja piti itsellään senkin vuoksi. Kyllä mä lapsena ymmärsin, ettei väkivalta ole oikein ja mitä vanhemmaksi tulin, ymmärsin, että haluan itse aikuisena elää eri lailla. Halusin katkaista sen kierteen, monestihan tuollaiset asiat menevät sukupolvelta toiselle. Tulevaisuudessa, jos onni ja luoja suovat, saan joskus omiakin lapsia, ja voin antaa heille aivan erilaisen lapsuuden.”

Toi on todella tärkeä pointti tiedostaa, että monesti noi asiat menee yli sukupolvien. Ei sitä moni tule ajatelleeksi, että ne kehityskulut voi katkaista omalle kohdalle. Mutta sä olet sen tiedostanut.

”Kyllä. Enhän mä nuorena tuollaisia tiedostanut, mutta kun on vettä virrannut, olen lukenut paljon ja huomannut itsessänikin jotain piirteitä ja tunteita. Niitä olen sitten analysoinut ja työstänyt, että miksi minusta tuntuu tältä. Olen osannut tunnistaa tunteitani ja sitä kautta ymmärtänyt niitä. Ymmärrän myös, että kaipaan edelleen isää ja isähahmoa. Tällä aikuisella Siimillä, joka tässä on, on kaikki hyvin, mutta sisälläni on pieni ja pelokas Siim, joka edelleen yrittää tulla sieltä esiin, jos joudun outoihin tilanteisiin.”

Maailmankansalainen Siim Liivik

Mutta oletko miettinyt, että sun lapsuuden lähtökohdilla olisi ehkä ollut joku merkitys siihen, että onnistuit nousemaan ammattilaispelaajaksi ja tekemään sellaisen uran kuin teit? Kun sulla kaukalossa niin sanotusti tiikerin silmä paloi nuorena, niin olisiko se välttämättä palanut samalla lailla, jos olisi ollut jotenkin erilainen lapsuus?

”Olen miettinyt. Mä halusin sitä [ammattilaisuraa] niin paljon, etten nähnyt mitään vaihtoehtoja. Silloin näin jääkiekon ainoana tuntemanani tienä päästä pois siitä paskasta mitä oli. Monta kertaa teki mieli luovuttaa, mutta koin, että lätkästä mä voin saada sen hyväksynnän kelpo kansalaiseksi. Vanhempana tosin mietin, ettei se niinkään voi olla, että lätkän pelaamisen vuoksi on kelpo kansalainen, eihän se niin voi mennä, että arvotetaan jonkun pelaamisen vuoksi eikä ihmisenä.

Kirjassa teet selväksi, että etenkin nuorempana sulla oli selkeästi ulkomaalaisen identiteetti suhteessa suomalaisiin? Sekin sai ajattelemaan, kun itse esimerkiksi lätkää katsoessani olen aina ajatellut sut suomalaiseksi pelaajaksi.

”Kyllä mä nykyään olen suomalainen ja mun koti on täällä. Samaan aikaan kuitenkin mun sydän on myös aina Eestissä ja mulla on sinne kaipuuta. Haluan päästä puhumaan sitä kieltä ja syömään niitä ruokia. Tykkään tosi paljon käydä Eestissä, jo koen aina heti juurtuvani sinne. En oikeastaan koe, että olisin vain suomalainen tai eestiläinen, ajattelen itseni maailmankansalaisena.”

Koitko sä muuten vielä liigapelaajana olevasi ulkomaalainen?

”No, silloin vielä Liigassa tuli aika paljon sitä huutelua, että et ole täältä ja niin edelleen. Ehkä se kuului jotenkin siihen aikaan, enää sellaista ei paljon kuule halleissa. Onneksi. Itse käyn vielä jossain höntsäjäillä, ja siellä on jotain näitä vanhoja dinosauruksia, ketkä edelleen heittävät sitä samaa väsynyttä läppää, mitä he ovat aina heittäneet. Se on sääli, mutta ehkä hekin joku päivä oppivat. Mutta ihan samalla lailla vanhemmat ihmiset Virossa ovat rasisteja suoraan sanottuna. Suomi ja Viro ovat molemmat varmaan Euroopan rasistisimpia maita, ihan tilastojenkin valossa.”

Siim Liivik (vas) hämmentää ottelussa Lukkoa vastaan syyskuussa 2012. © Roni Rekomaa / Lehtikuva

HIFK vai maaseutu

No sä teit jääkiekossa hyvän ammattilaisuran. Kirjassa sä toteat nuorena miettineesi, että jos uran tekeminen vaatii sitä, että välillä täytyy tapella, olkoon niin. Mä olen tässä viime vuosina haastatellut esimerkiksi Sami Heleniusta ja Jonne Virtasta, jotka ovat kummatkin sanoneet ihan samaa. Mutta en mä sun pelaajatyyppiä kyllä minään tappelijanakaan näe.

”Kun mä nuorena halusin pelata HIFK:ssa, ei siellä olisi ollut mulle tarjolla muun roolin paikkaa, koska siellä oli niin paljon niin taitavia pelaajia. Jos olisin halunnut pelata eri tavalla, sekin olisi varmaan ollut mahdollista, mutta pelipaikka olisi pitänyt sitten hakea jostain maaseudulta. Mutta mä halusin pelata HIFK:ssa. Jossain vaiheessa vaihdoin joukkuetta, ja pelasin esimerkiksi Ruotsin pääsarjassa. Siellä pääsin aloittamaan ikään kuin alusta ja luomaan roolini uudelleen. Pelasin siellä eri tavalla kuin Liigassa.”

Silloin kun sä tulit Liigaan, oli vielä ihan tavallista, että siellä hanskat putosivat jäähän ja oli tappeluita. Oli Heleniusta, Nielikäistä, VandenBusschea ja niin edelleen. Melkein kaikilla joukkueilla taisi olla äijä tai pari, jotka pystyivät niitä hommia hoitamaan. Sun liigauran alusta (2008) ei ole kuin reilut kymmenen vuotta, mutta tuntuu, että silloinen Liiga ja tämän päivän Liiga ovat ihan tyystin eri maailmoja. Eikö vaan?

”Tosi eri maailma. Melkein kaikilla oli joku pelaaja, joka teki enimmäkseen vain niitä töitä. Itse olin sellainen hybridi. Viime kaudellahan ei tainnut olla yhtään tappelua ilman hanskoja?”

No ei ainakaan sen jälkeen tuli ne akvaariot.

”Juurikin niin, on se muuttunut. Mun mielestä tappelut ovat aina jollain lailla kuuluneet jääkiekkoon. Vaikka en tarkoita sellaista etukäteen tiedossa olevaa menoa kuin Heleniuksella ja Nielikäisellä aikoinaan.”

Onko 10 vuotta pitkä vai lyhyt aika?

Niin kun ajattelee vaikka sun läpimurtokautta 2010-2011, siitähän ei ole kuin kymmenen vuotta. Onko se sitten pitkä vai lyhyt aika. Ainakin liigamaailmassa tosi pitkä aika, että miten se kulttuuri on muuttunut.

”On muuttunut tosi paljon sekä Liigassa että yhteiskunnassa. Nuoret pelaajat ovat nykyään vähän erilaisia kuin ennen ja he myös tulevat Liigaa entistä nuorempina. Liigaan on tullut lisää joukkueita. Onko se sitten hyvä vai huono asia, no, mun mielestä pitäisi olla vähemmän joukkueita. Pelaajat ovat nyt urheilullisempia, eivät ehkä pämppää niin usein. Pelaajat ovat tosi valveutuneita ja kaikkea dataa on kaikilla tosi paljon enemmän.”

Niin pyörivätkö nuoret pelaajat enää yökerhoissa?

”Eivät todellakaan, tosi harvoin. Kun itse pelasin viimeisiä vuosia, sen huomasi jo silloin. Kun oli joukkueen saunailta, nuoret pelaajat kysyivät, että onko pakko tulla. Omina nuoruusaikoina ne oli tärkeitä iltoja, joita oikein odotettiin. Mun mielestä nuo illat kohottavat joukkuehenkeä, mutta nykyään se joukkuehengen kohottaminen tehdään eri tavalla. Ei nuorille maistu enää keskilämmin keskiolut.”

HIFK:n Max Wärn, Siim Liivik ja Eetu Pöysti juhlivat liigakultaa keväällä 2011.

Mä olen viime kausien aikana huolestunut nuorista pelaajista, kun ne eivät juuri tuuleta maaleja. Monesti vain joku vieno hymy ja fistbump syöttäjän kanssa. Mitä ihmettä, ennen tuuletettiin ihan innoissaan?

”Totta kai tuuletin innolla silloin kun itse pääsi maalintekoon, se oli aina iso asia. Mielestäni onnistumisesta saa ja pitää nauttia täysin rinnoin. Nyt varmaan sekin vaikuttanut tuulettamiseen, ettei ole ollut yleisöä. Toki pleijareissa nähtiin jo aika hyvin tunnetta.”

Lataus yleisöstä

Sulle olisi ollut vaikeaa pelata ilman yleisöä?

”Se olisi ollut todella vaikeaa. Kun kausi päättyi pandemiaan, niin oli ehkä parempi, että kausi päätettiin kokonaan kuin että olisimme pelanneet tyhjille katsomoille. Mun rooli kiekossa oli sellainen, että hain sen latauksen yleisöstä. Tyhjässä hallissa vastustajan agitoiminen verbaalisesti olisi jotenkin tuntunut ja kuulostanut typerältä.”

Kerrot kirjassa avoimesti alkuaikojen palkoistasi Liigassa. Täytyy sanoa, etteivät ne vastaa sitä mielikuvaa, mikä meillä katsojilla liigapelaajien arjesta on. Että HIFK:n mestaruuskaudella 2010-2011 tilille tuli verojen jälkeen tonniviissataa.

”En tiedä, että mitä junioridiilit nykyään ovat, mutta sitä se silloin oli. Yökerhossa näki lukiokavereita, jotka luulivat, että mulla on rahaa, mutta sanoin heille, että sun kesäduunista saa enemmän hilloa kuin tästä. Kyllähän ne tienestit nousevat sitten kun näyttöjä ja kokemusta on, mutta edelleen fakta on se, että kun pelaa keskitason liigauran, niin kyllä silloin uran jälkeen mennään töihin.”

Siim Liivik kuuluu C Moren liigatiimiin. Häntä nähdään ja kuullaan läpi kauden Liigan otteluiden tv-lähetyksissä. © C More

Mistä tulikin mieleen, että olet nykyään siis töissä media-alalla, näkyvimpänä duuni C Moren liigatiimissä telkkarissa. Teet myös podcasteja ja selvästikin kutsumus on median ja brändien parissa. Alkoiko tää putki näiden töiden parissa jotenkin kesästä 2015, kun hakeuduit kesätöihin Sanomalle?

”Kyllä varmaan, vaikka ei nyt silloin vielä täysin tiedostaen. Olin silloin kiinnostunut koettamaan ja katsomaan, että mitä tämän alan duuni on. Se mitä mä kesällä 2015 Sanomatalossa huomasin, oli se, että maailma on täynnä kiinnostavia tarinoita. Samalla ryhdyin miettimään, että jossain vaiheessa haluan tuoda oman tarinani esiin. Uran loppuvaiheessa tein jo ihan tietoisesti töitä sen eteen, että pääsen uudestaan ainakin testaamaan tätä alaa.”

Omilla ehdoilla ulos

No sun peliura päättyi keväällä 2020, kun koronapandemia keskeytti EBEL-liigan kauden.

”Joo, olin tosiaan ennen viimeistä kautta tehnyt päätöksen, että se on mun viimeinen kausi. Olin päättänyt vielä kerran antaa kaikkeni ja samalla nauttia pelaamisesta. Tavoitteena oli voittaa vielä mestaruus, mutta kun korona iski ja pelit loppuivat, niin se oli siinä. Ei mua jäänyt yhtään kaivelemaan, että pitäisikö pelata vielä yksi kausi. Oli kevyt mieli laittaa matkalaukut kasaan ja pyyhkiä ne pölyt viimeisen kerran.”

Moni jääkiekkoilijahan ei itse päätä sitä, että milloin ura loppuu.

”Ja se on tosi sääli. Loukkaantumiset ovat tosi valitettava asia, ja aina niitä jollekin tulee. Itsekin pelkäsin, että mitä jos loukkaantuu pahasti, niin enhän mä osaa tehdä mitään muuta duunia. Mutta nyt kun sain itse tehdä sen päätöksen ja valmistautua, olin oikeastaan ihan saatanan innostunut siitä ajatuksesta, että nyt tämä on ohi. Ei niin, että huh, vihdoin, vaan ikään kuin olisin valmistunut koulusta seuraavalle uralle.”

Niin oisko sulla heittää jotain ajatusta nykyisille ammattipelaajille, jotka ehkä miettivät uran jälkeistä elämää?

”En mä voi neuvoa, että mitä pitää tehdä, mutta voin sanoa, että kannattaa pitää mieli avoinna ja miettiä vaihtoehtoja. Jollain tavallahan ammattipelaaja on niin syvällä siinä lätkäkuplassa, ettei se edes voi kunnolla tietää tulevaisuudestaan ennen kuin se kupla puhkaistaan. Se urheilijaelämä vaatii kuitenkin niin paljon. Jos sä alat olla vähän niin kuin jo muualla, niin se on pois sun ammattilaisurasta.”

 

Liiga alkaa 9. syyskuuta.

 

Lue myös: Atte Pentikäinen söi kiekkoja ja niisti vastustajien nenät – ”Totta kai itsensä pitää brändätä, ja paras tapa siihen on olla oma itsensä”

Seuran mies Twitterissä

Seuran mies Instagramissa

Lue myös: Kaikki Seuran miehen jutut pääset lukemaan tästä linkistä

X