”Jääkylmä on kamalaa luettavaa” – Tommi Kovanen pimeällä ja pitkällä polulla

Tammikuussa 2013 Lukon ykköskentällisen puolustaja Tommi Kovanen lähti hakemaan maalin takaa ottelun ensimmäistä irtokiekkoa. Kovanen lähetti kiekon kaukalon ränniä pitkin eteenpäin, ja seurasi katseellaan kiekkoa.

Rauman Äijänsuon jäähallissa pelattiin Lukon ja Espoon Bluesin välistä liigaottelua.

Juuri kun kiekko lähti pitkin ränniä, Kovasen näkökentän ulkopuolelta luisteleva Bluesin hyökkääjä Tommi Huhtala rysäytti rajun taklauksen suoraan Kovasen selkään. Taklauksen seurauksena Kovanen löi ensin kasvonsa ja sitten koko kroppansa kaukalon päätypleksiin, putosi jäälle ja jäi siihen makaamaan.

Kun Kovanen tuli vähitellen tajuihinsa, lista vammoista oli pitkä. Kasvoissa oli useita murtumia, samoin kylkiluissa. Aivotärähdys oli ollut kova.

Tai oikeammin aivotärähdys oli aivovamma.

Sitä Kovanen ei oikein vielä vuonna 2013 ymmärtänyt tai hyväksynyt.

Muutama kuukausi loukkaantumisen jälkeen Kovanen yritti paluuta jääharjoituksiin, mutta pienikin rasitus alkoi huimata.

Kun lääkäri sanoi selvällä suomella, ettei missään tapauksessa suosittele enää pelaamista, Kovanen ei voinut uskoa.

Kovanen ajatteli, että pelikunto tulee vielä. Että aivot parantuvat siinä missä luutkin.

Niin ei koskaan tapahtunut.

Nyt aivovammasta ja sen seurauksista on kirjoitettu jo kaksi kirjaa.

Kovasen ja Jenny Rostainin kirja Kuolemanlaakso (Bazar Kustannus, 2017) oli myyntimenestys ja toi tekijöilleen sekä itse asialle – sääntöjen vastaisille taklauksille ja loukkaantumisille – suurta mediahuomiota.

Kuolemanlaakso esitteli lukijoille entisen jääkiekkoilijan, joka oli kokenut todella kovia, mutta joka lopussa oli kuitenkin selviytyjä ja jonkinlainen sankari.

Seuraavaksi Rostain kirjoitti oman tarinansa teoksessa Liian rikki kuolemaan (Bazar, 2019). Hänelläkin on elämässään selviytymistä riittänyt.

Surun kyyneleet

Nyt Jenny Rostain ja Tommi Kovanen ovat tehneet eräänlaisen jatko-osan Kuolemanlaaksolle. Jääkylmä (Bazar 2020) on Kuolemanlaaksoa synkempi, kylmempi ja kovempi kirja, joka kertoo Kovasen elämästä aivovamman kanssa sekä vamman vaikutuksesta miehen käytökseen ja sitä kautta hänen lähipiiriinsä.

Jääkylmä on kamalaa luettavaa.

Teoksen teksti sai useamman kerran surun kyyneleet silmiini.

Aivovamman muuttama Kovanen toimii kirjassa tavalla, jota voisi kai tavallisissa olosuhteissa kuvailla sekoiluksi, mutta kun kyse on vakavan vamman aiheuttamista seurauksista, en oikein tiedä, onko sekoilu sopiva sana. Pikemminkin voisi sanoa, että Kovanen ja hänen lähipiirinsä kärsivät aivovamman seurauksista yllättävän rajulla, monipuolisella ja pitkäkestoisella tavalla.

Monessa kohdassa tämä tiivistyy Kovasen rahankäyttöön. Ensin, kirjan alussa, tarinat siitä miten Kovanen seikkailee taksilla ympäri Helsingin pankkeja nostamassa kymmeniä tuhansia euroja käteistä tai ostaa veneen, vaikkei osaa ajaa sitä, naurattavat.

Mutta pian, kun Kovanen kertoo siitä, miten nuo asiat eivät hänestä olleet ensinkään hauskoja, lukija vakavoituu. Aivovammasta johtuvista alati monipuolistuvista ongelmistaan Kovanen ei kerro kenellekään. Lopulta, kun Kovanen on tuhlannut rahansa ja ajautuu päivä päivältä yhä huomattavampiin ongelmiin, lukija vain toivoo jonkinlaista valonpilkahdusta Kovasen elämään.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Tommi Kovanen kertoo kokemuksistaan pienen poikansa kanssa, tunnen itsekin pienen pojan isänä niin vahvaa sympatiaa, etten voi olla vetistelemättä.

Juuri tuo asia, isyys, nousee omassa lukukokemuksessani kaikkein tärkeimmäksi ja kiinnostavimmaksi seikaksi. Samalla se tekee tarinasta niin väkevän ja surullisen.

Kirjailija Jenny Rostainilta teos on hänen tähänastisista kirjoista paras. Teksti rullaa lukijan yli kuin brutaali härkävankkuri täynnä mustaa multaa.

Muutosta peliin kaivataan

Olennaista kirjan viimeisen sivun jälkeen on jatkaa keskustelua siitä, miten pelaajia voisi entistä paremmin varjella Tommi Kovasen kohtalolta sekä auttaa heitä uran päättymisen jälkeen. Kovanen ei ole ensimmäinen päävamman saanut, eikä valitettavasti varmaan viimeinenkään.

Olen itsekin ollut aina kovan taklauspelin kannattaja, minulle katsojanahan kyse on kuitenkin urheiluviihteestä. Mutta en minä tietenkään ikinä ole toivonut, että kukaan kaukalossa mustelmaa enempää loukkaantuu.

Yksi hyvä asia on, että Liiga ja Pelaajayhdistys kertoivat äskettäin perustaneensa päävammarahaston. Päähän kohdistuneista taklauksista tulleet sakot kerätään erilliseen rahastoon, jota käytetään pelaajaturvallisuuden edistämiseen, ja tarvittaessa tapauskohtaisesti yksittäisten pelaajien kuntouttamiseen.

Jääkylmä saa miettimään uudelleen omaa asennoitumista taklauspeliin. Kyllä sääntöjen mukaan tapahtuva olkapää olkapäätä vasten voi edelleen olla kaunis asia jääkiekossa, mutta viimeistään tämän kirjan myötä selkään ja päähän osuvat taklaukset näyttävät yhä rumemmilta ja tuomittavimmilta.

Ei taklaamista varmaan kokonaan koskaan jääkiekosta poisteta, mutta jotenkin se nyt pitäisi mennä jokaisen pelaajan jakeluun, ettei ketään ole missään tilanteessa hyväksyttävää taklata esimerkiksi selästä naama edellä pleksiin.

Juttua muokattu 5.10. kello 13.55: Toisin kuin tekstissä aiemmin kirjoitettiin, Kovanen ei viettänyt taklauksen jälkeen yötä sairaalassa.

Lue myös: Koronatalous ja taklauspeli liigapelaajien mielessä – Jonne Virtanen: ”Avojään taklauksesta tulee aina pelikielto”

Lue myös: Kiekkoleijonasta asunnoton alkoholisti – Hannes Hyvönen nousi pohjalta: ”Olen kiitollisempi viimeisen neljän vuoden valinnoistani kuin koko lätkäurastani”

Lue myös: Kaikki Seuran mies -blogin tekstit löydät tästä linkistä