Jari Sarasvuo panosti valtavasti treenaamiseen, mutta tulokset jäivät ohuiksi – rakkaus sai ymmärtämään, mitä on todellinen lahjakkuus
Jari Sarasvuo kertoo Seuran miehen pitkässä haastattelussa suhteestaan liikuntaan ja urheiluun. Mies käydään nyt läpi geenejä myöten.
Seuran mies tavoitti Jari Sarasvuon haastatteluun Äkäslompolosta.
Jari Sarasvuo on mielenkiintoinen ihminen.
Hänen julkinen roolinsa on 1990-luvun alusta saakka ollut monipuolinen mediapersoona, yritysjohtaja ja -valmentaja, johon on julkisuudessa suhtauduttu aina intohimoisesti ja tunteikkaasti. Toiset ovat rakastaneet, moni on vihannut.
Omakin suhtautumiseni Sarasvuohon on vuosien varrella vaihdellut. Koko vuosituhannen alun ajattelin hänestä nihkeästi, vaikka en enää muista, mistä tämä nihkeys johtui. Ehkei oikein mistään. Voi olla, että jollain lailla olin kateellinen hänen menestyksestään.
Vuonna 2013 aloin kuitenkin kuunnella hänen radiomonologejaan Yle Puheella. Ohjelma on edelleen kuunneltavissa Yle Areenasta. Sitten 2014 haastattelin häntä Voima-lehteen. Viimeistään sen haastattelun prosessi muutti käsitykseni Sarasvuosta. Hän olikin mukava ja myötätuntoinen ihminen, joka tuntui haluavan aidosti yhteiskuntaa, jossa kaikki pääsevät mukaan.
Aloin tykätä hänestä.
Jari Sarasvuo Yle Puheen mainoskuvassa 2018. © Jukka Lintinen / Yle
Nyt Jari Sarasvuo on 55-vuotias suomalainen mies. Aviomies ja isä.
Hän on urheilullinen mies, joka esiintyy mediassa itsevarmana ja elinvoimaisena ihmisenä, joka tykkää sportsata niin, että vähintään hiki lentää.
Sellainen kiinnostaa ja inspiroi minua, joten päätin soittaa Sarasvuolle, ja kysyä hänen henkilökohtaisesta suhteestaan liikuntaan ja urheiluun.
Teimme tämän haastattelun puhelimitse tiistaina 29. joulukuuta 2020.
Kilometrien sijaan voimia
Hyvää huomenta Jari Sarasvuo. Haastattelua sopiessamme kerroit olevasi hiihtoleirillä Äkäslompolossa. Mitä se tarkoittaa?
”Meillä on kaveriperhe, joilla on samanlaisia liikunnallisia mieltymyksiä kuin meillä. Pari kertaa vuodessa lähdemme yleensä viikoksi ulkoilemaan ja liikkumaan. Äkäslompolo on lumivarma paikka, ja siksi meille hyvä. Täällä saa lisäksi olla omissa oloissaan, ei ole sellaista Levin tai Ylläksen tungosta.”
Paljonko tulee päivässä hiihdettyä?
”No tätä pimeää vuodenaikaa kun eletään, niin noin pari tuntia päivässä. Keväällä on sitten pidempiä hiihtopäiviä. Oma hiihtokauteni vasta alkaa tässä joulun tienoilla. Mulla ei ole sellaista tarvetta, kuin joillakin himohiihtäjillä, jotka keräävät kilometrejä tai tunteja ihan hulluna. Kerään sen sijaan lenkeiltä voimia tiivistahtista kevättä varten.”
Mitä sinulle noin muuten kuuluu?
”Nyt kuuluu tosi hyvää. Tässä aiemmin oli sellainen pitkä jakso, jolloin mietin, että mitä mä teen elämälläni. Mutta sitten tuli korona, ja se käsittämättömästi havahdutti mut hereille. Kohdallani kävi niin, että koronan tuoma eräänlainen eksistentiaalinen uhka virkisti. Sitä ennen tietenkin tein työni ja koetin olla hyödyksi, mutta jollain lailla olin kuin unessa. Varsinainen intohimon liekki oli ehkä vähän pienellä.”
Mutta korona sitten sen taas sytytti?
”Kun korona iski, mä tajusin, että tässähän voi elämäntyö kaatua. Että todella monelle ystävälle, tutulle ja asiakkaalle voi käydä erittäin huonosti. Reagoin siihen voimakkaasti. En tiedä, saako tämmöistä edes sanoa, mutta se tapahtuma [koronavirus] oli siinä mielessä suotuisa, että heräsin ammatillisesti henkiin.”
Ymmärrän kyllä tuon. Taistele, jähmety tai pakene.
”Meillä [Trainers’ House] etävalmennuksiin siirtyminen toimi hyvin. Mutta tietenkin mä ymmärrän hyvin, että hyvin monelle ihmiselle se sama tapahtuma on ollut kammottava. Että jos on vaikka ravintoloitsija tai artisti tai tapahtumajärjestäjä tai mikä hyvänsä, niin ei kaikki vain toimi etänä. Ei ravintolassa voi syödä etänä.”
Se johtuu geeneistä
Näin se on. Mutta Jari Sarasvuo, puhutaan sitten suhteestasi liikuntaan ja urheiluun. Minua kiinnostaa, että miten se suhde on tässä elämäsi varrella muuttunut. Minkälainen liikkuja sä olit vaikka 15- tai 20-vuotiaana?
”Lukuun ottamatta viimeistä kahtatoista vuotta, olen ottanut liikunnan ja urheilun aina kauhean tosissani. Se on ollut erittäin tavoitteellista ja siinä mielessä epätoivoista, että olen panostanut valtavasti, mutta se vaste on ollut aina heikko.”
Eli vaste siis tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että eri ihmisillä sama määrä treeniä tuottaa toisilla parempia tuloksia kuin toisilla. Joillakin tulokset näkyvät helpommin kuin toisilla.
”Joo. Vaikka pikkupoikana harjoittelin paljon, laadukkaasti ja ohjatusti ja vieläpä selvästi enemmän kuin monet kaverini, oli silti monia, joille en pärjännyt. Harjoitusvaste oli heikko. Teini-iässä tein valtavia treenirypistyksiä, joiden jälkeen rupesin tajuamaan, että en vain ole urheilullisesti lahjakas. Tykkään liikunnasta ja urheilusta ja asetan innokkaita tavoitteita, mutta ei siitä oikein suhteessa ponnisteluun ja panoksiin tule tulosta.”
Kyllä tässä geenit tulee mieleen.
”No siis vähän ennen 50 vuoden ikää kävin geenitesteissä, jotka tekivät selväksi, että olen niin sanottu tupla-non-responder, eli sekä kestävyysurheilu että voimaurheilu tuottavat heikon harjoitusvasteen. Mutta ei se mitään, minulle se on tarkoittanut itseään toistavaa ’päiväni murmelina’-trippiä. Jaksan aina innostua, teen kaikkeni ja lopulta tulokset ovat mitä ovat.”
Virpi avasi silmät
Mutta mitä silloin mainitsemasi 12 vuotta sitten tapahtui? Että sitä ennen otit liikunnan ja urheilun kauhean tosissaan, ja sen jälkeen et?
”Siinä tapahtui kaksi asiaa. Ensinnäkin rakastuin vaimooni Virpiin [entinen maajoukkuehiihtäjä ja moninkertainen arvokisamitalisti Virpi Sarasvuo o.s. Kuitunen] ja sitä kautta tajusin, mitä todella tarkoittaa high responder ja mitä tarkoittaa lahjakkuus. Ja samoihin aikoihin teetin sen geenitestin, jossa tutkittiin kykyä hermottaa lihasta ja tuottaa energiaa lihakseen. Oli hyvin vapauttavaa tutustua näihin huippu-urheilijoihin. Ymmärsin, että he treenaavat suhteellisen harvoin kovaa, heidän tehonsa ovat dramaattisesti matalammat kuin tavallisilla kuntoilijoilla.”
Se sai ajattelemaan uudella tavalla?
”Kyllä se käänsi ajattelua. Edelleen saatan tehdä kovan treenin, mutta ymmärrän tekeväni sen lähinnä oman fiiliksen vuoksi. Silloin haetaan vain sitä treenin jälkitilaa, mutta ei mitään sellaista, mikä liittyisi suorituskykyyn tai kehonmuokkaukseen. Ja kun rupesin ajattelemaan uudella tavalla, tulokset rupesivat paranemaan, aika huomattavastikin. Eli suhteeni liikuntaan ja urheillun on ollut terveemmällä tolalla nyt 12 vuotta.”
Virpi Sarasvuo ja Jari Sarasvuo Veljeni vartija -elokuvan kutsuvierastilaisuudessa vuonna 2018. © Tiia Ahjotuli / Otavamedia
Kuulostaa hyvältä. Mutta entä nuori Jari Sarasvuo, mitkä lajit sulle silloin olivat tärkeitä?
”Ihan junnuna harrastin judoa. Murrosiässä ja muutenkin nuoruudessa oli sitten tärkeää yrittää nostaa painoja. Tiedätkö kun piti yrittää pärjätä parinvalintakisassa. Nuorena kuvittelin, että se tehdään rintalihaksilla. Ja sitten aina on olleet nämä epätoivoiset yritykset kestävyysurheilla, hiihtämistä ja tämmöistä. Mä innostuin monesta lajista, ja harjoittelin paljon ja opiskelin lajeja itsekin ja olin tietenkin niissä asiantuntija.”
No totta kai olit!
”Mutta joukkuelajeissa en ole ollut mukana. Niitä ehkä olisi elämässään kaivannut. Kun olen katsonut kavereita, jotka ovat pelanneet jalkapalloa tai jääkiekkoa, niin se joukkuelajikokemus on tuonut urheiluun jotain aivan erilaista kuin minun yksinäinen susi -puuhani. Olen puskenut tuolla pimeässä otsalamppu päässä ja koettanut päästä kuntoon, kun joukkuelajikaverit ovat päässet melkein vahingossa kuntoon, kun ovat viisi kertaa viikossa tavanneet treenatessa ja viikonloppuisin pelanneet.”
Rajun rääkin fiilis
Oletko sinä Jari Sarasvuo sellainen, että tykkäät rajun treenin rääkkifiiliksestä?
”Liiankin kanssa. Siihen on nuorempana liittynyt sokeutta omalle tekemiselle. Mulle se oli täysi yllätys, kun vaimoni, joka on kerännyt enemmän maastohiihdon maailmancuppisteitä kuin kukaan muu suomalainen, saattoi tulla lenkiltä kesken kaiken kotiin. Kysyin häneltä, että miksi tulit jo nyt 35 minuutin kohdalla takaisin, kun tarkoituksesi oli tehdä kahden tunnin treeni. Hän vastasi tehneensä urheilijan toiseksi parhaan päätöksen. Kysyin, että mikä on toiseksi paras päätös. Hän vastasi, että jättää lenkki kesken. Sitten kysyin, että mikä sitten on urheilijan paras päätös. Hän sanoi, että se on se, että jättää lenkin kokonaan väliin. Tajusin, että nämä maailmanluokan tekijät ovat herkkiä sen suhteen, että milloin ei pidä pakottaa.”
Mutta että siitä rääkistä kuitenkin tulee hyvä tunne.
”Voimakkaat tunteet addiktoivat. Mä olen addiktioherkkä. Jään koukkuun voimakkaisiin tunteisiin. Ja samalla kadotan siinä tajun kokonaisuudesta.”
Suunnitteletko paljon liikuntaasi?
”Mulla on monesti ihan järkevä pläni. Mutta sen harjoituksen aikana jokin ihme, jokin saatanan otus ottaa vallan minussa ja teen sen plänin vastaisesti. Harjoitus muuttuu kesken treenin. Suomessa on muuten monia huippu-urheilijoita, jotka eivät saavuttaneet omaa huippuaan siksi, että tekevät treeneissä omiaan. Juuri sellainen vika minulla on. Vaikka olisi tarkoitus rakentaa peruskuntoa, saatan ikään kuin salaa vetää siellä rajuja vetoja. Joskus olen mennyt niin pitkälle, että olen laittanut urheilukellon pois päältä, ettei se suunnitellun vastainen veto tallentuisi sinne. Se on neuroosi.”
Mutta tuo kuulostaa myös aivan inhimilliseltä.
”Totta kai erittäin inhimillistä ja hyvin tyypillistä, että haluaa varmistua, että olen just nyt huippukunnossa, kun oikeasti pitäisi mennä vielä syvempään monttuun, että olisi huippukunnossa sitten, kun muu maailma arvioi sinua.”
Kuopan välttelyä
No liikunnalla voi edesauttaa omaa terveyttä. Onko sinulla ollut sellaisia hetkiä, että olet oivaltanut, että oman terveyden eteen pitää tehdä töitä juuri liikunnan avulla?
”On paljonkin. Mulla on sukurasitteita sekä aivo- että sydänterveydessä. Ymmärrän, ettei liikunnalla vielä estetä sydänsairauksia, ainakaan loputtomiin, mutta haluan viivästyttää niitä sen minkä voin. Jos korkea verenpaine, tai vaikkapa sepelvaltimotauti, on perinnöllinen – mun isähän kuoli alzheimeriin – niin ei niitä geenejä pysty liikunnalla uudelleenkirjoittamaan. Mutta, sitä pysty lykkäämään, että milloin se tulee päälle. Voi elää tosi aktiivista elämää vaikka 75-vuotiaaksi, ja vasta sitten joutuu painimaan kohtaloon kirjoitettujen juttujen kanssa.”
Ja sekö on se sinun juttu liikunnan kanssa?
”Mun juttu liikunnassa on nykyään se, että pidän sillä erilaisia taipumuksia kurissa. Ylivoimaisesti tärkein syy liikkua melko haastavalla tasolla on, että se minulla se torjuu masennusta. Jos mä en liiku, masennus voittaa. Ja se on niin karmeaa, ettei sieltä kuopasta meinaa päästä ylös, en mä sitä halua.”
Oletko nykyään ensisijaisesti kestävyysurheilumies?
”Teen selvästikin niin, että joka päivä mulla on päivässä joku pätkä, jossa mä hengästyn, hikoilen ja väsyn. Se ei välttämättä ole mikään iso treeni, mutta yritän jostakin välistä napata semmoisen, että aineenvaihdunta lähtisi käyntiin. Mutta joka toinen päivä näistä on sellainen, että teen kestävyystreenin.”
Jari Sarasvuo ja fläppitaulu. © Kaisa Rautaheimo / Otavamedia
Juoksua farkuissa
Ja arjessa se on sitten juoksua?
”No se menee välillä ihan naurettavaksi. Lähden kävelylenkille jossain ihan siis farkuissa, mutta yhtäkkiä alan lisätä intensiteettiä. Alan juosta kamppeissa, jotka eivät ole mitään lenkkeilykamoja. Minulla on syvään keski-ikään lipuneen kauniaislaisen äijän kamat, farkut, kävelykengät ja joku kansitakki, ja yhtäkkiä spurttaan minuutiksi juoksuun. Sitten taas kävelen, ja kohta ajattelen, että nyt voisi spurtata kaksi minuuttia. Mä huijaan itseni treeniin. Lopulta kun tulen takaisin kotiin, farkut ja kalsarit ja kaikki ovat aivan hiessä.”
Siis toi mielikuva sinusta tekemässä farkuissa jotain random-spurtteja Kauniaisten kaduilla… Se naurattaa.
”Joo, ihan saatanan koomista. Nauran sille itsekin. Siis näyttää siltä, että olisin lähtenyt kauppareissulle tai töistä tulossa, ja sitten juoksen jotain mäkivetoja siellä. Mutta I don’t care! Kauniaisissahan on totuttu tämmöiseen, kun siellä asuu aika paljon kaikenlaisia eksentrikkoja.”
Ohjeita ruuhkavuosien keskelle
No Jari Sarasvuo, mainitsit, että masennus iskee, jos ei urheile. Mutta tuleeko sinulle liikkumattomuudesta myös ihan fyysistä pahaa oloa?
”Jos olen liikkumatta, niin kolmen-neljän päivän jälkeen luulen aina, että olen tulossa kipeäksi. Päähän ja lihaksistoon tulee sellaisia tuntemuksia. Ne ovat varmaan jotain vieroitusoireita. Ihminen kaipaa sitä mielihyvää, johon on koukuttunut. Mutta tän fyysisen oirehtimisen lisäksi myönnän, että mulle tulee myös syyllisyyttä, jos en liiku. Toisaalta on niinkin, että en ole menossa mihinkään fitness-kisoihin, joten miksi helvetissä tuntea syyllisyyttä. Mutta minulle tulee epäkelpo olo, jos en liiku.”
Mitä sanot ihmisille, jotka sanovat sulle, ettei heillä ole aikaa liikunnalle?
”Mä totean, ettei se pidä paikkaansa. Kyllä aikaa löytyy, varsinkin aamusta. Totta helvetissä löytyy, sehän on prioriteettikysymys. Nythän meillä [Trainers’ Housella] alkaa tämä Fight Club, jossa ensimmäiset treenit on kuudelta aamulla. Suurin osa ihmisistä, oli lapsia tai ei, oli yksinhuoltajuutta tai ei, pystyy tekemään kuudelta aamulla jumpan, ja sitten on päivän liikunta tehtynä. Sitten on paljon ihmisiä, jotka lounasaikaan syövät eväät ja lähtevät tekemään napakan 23 minuutin treenin sen sijaan, että olisivat lounasruokalassa 45-60 minuuttia. Kysehän on siitä, minkälaista elämää haluaa elää. Jos haluaa elää vitaalia elämää, niin sille löytyy kyllä aikaa. Se on sitten eri asia, että voiko harjoitella täysmatkatriathloniin, moni ei varmaan voi, mutta suurin osa ehtii tehdä joka päivä jumpan.”
Missä turbovaihde?
Olen tosta kaikesta samaa mieltä. Mutta tässä kun olen mitä täyteläisimpien ruuhkavuosien keskellä, niin täytyy sanoa, että omakohtaisesti säännöllisen jumpan tai lenkin esteenä on saamattomuus. Että kun ensin tekee työpäivän ja sitten on illan lapsien kanssa, niin mitään turbovaihdetta on siihen vielä lisäksi vaikea löytää.
”Tajuan tuon täysin. Se on täysin inhimillistä. Ensinnäkin lasten kanssa oleminen on kuormittavaa. Ensin olet työpäivän töissä, ja sen jälkeen normaalivanhemmuuteen kuuluu ajatus, että tehdään jotain yhdessä lasten kanssa. Ja lapsilla on odotus, että he saavat vanhemmilta aikaa ja huomiota. Tuohon saamattomuuteen auttaa monesti se, että sulla on sosiaalinen sopimus jonkun tai joidenkin kanssa siitä, että tehdään tahoillamme sama pieni treeni. Voidaan lähetellä toinen toisilleen esimerkiksi tsemppiviestejä.”
No työssäsi valmennat, opastat ja ohjaat monenlaisia ihmisiä, myös monia johtajia. Olettaisin näin, että viestisi on, että pelkällä timmillä kropalla ei vielä pitkälle pötkitä, vaan yleisempaattista elämänasennetta tarvitaan myös. Onko näin?
”No mitä esimerkiksi johtamiseen tulee, niin ei pelkällä elinvoimalla tai energialla ole merkitystä, jos ei ole myötätuntoa. Vuosi vuodelta se käy vain selvemmäksi, että maailma vaatii yhä enemmän toisten ihmisten huomioonottamista. Seneca sanoi jo 2000 vuotta sitten, että ensin merkitys, sitten vaikutus. Eli jos tavoitellaan jotain vaikutusta, sitä täytyy edeltää merkitys. Ja se merkitys usein liittyy ihmisten inhimillisiin tarpeisiin.”
Nyrkkeilymatsi
No Jari Sarasvuo, mennäänpäs sitten vielä vähän taaksepäin elämässäsi, eli mikä on suhteesi kamppailu-urheiluun?
”No lapsena oli siis kaikennäköistä judoa, taekwondoa, nyrkkeilyä ja tämmöistä koettanut harrastaa. Minusta ne ovat erittäin mielekkäitä urheilulajeja sekä toimiva nuorisotyön muoto. Mun lapsuudessahan nuoriso oli väkivaltaisempaa kuin nykyisin, päinvastoin kuin nykyisin kirjoitetaan. Nyt nuoriso on kunnollisempaa kuin silloin. On totta, että äärimmäistä väkivaltaa voi ilmetä karkeammassa muodossa enemmän kuin ennen, mutta noin yleisesti nuoriso lyö vähemmän. Mun nuoruudessani oli niin, että kun häiriköivä nuori alkoi käydä kamppailu-urheilusalilla, niin se häiriköinti loppui. Se väkivallan energia ja kapasiteetti muutti salilla muotoaan. Loistavaa nuorisotyötä.”
Oikeastaan halusin kysyä tätä siksi, että yritän rakentaa tässä aasinsiltaa erääseen kuuluisaan nyrkkeilyotteluun.
”Okei! Mikä?”
No olet siihen [Jari Sarasvuon ja Simo Rantalaisen välinen nyrkkeilyottelu Hyvät, pahat ja rumat -televisio-ohjelmassa 1994] itse osallistunut ja se on esitetty televisiossakin…
”Niin, aivan! Joo, se oli käänteentekevä kokemus.”
Mitenkäs se nyt meni, kauanko sinulla oli aikaa treenata sitä ottelua varten?
”Kyllähän mulla olisi ollut ihan riittävästi aikaa. Mutta mä en ottanut niin kauhean tosissani sitä Simon haastetta. En ymmärtänyt, että se oli hänelle isompi asia kuin minulle. Simohan edeltävän syyskauden viimeisen HPR-lähetyksen viimeisen 30 sekunnin aikana sanoi, että ’olen antanut itseni ymmärtää, että et uskaltaisi ottaa tämmöistä nyrkkeilyhaastetta vastaan’, johon sitten vastasin, että toki uskallan. Ja sovittiin sitten, että kevätkaudella tämä matsi järjestetään.”
Ja sitten?
”En tosiaan ajatellut, että se olisi niin totta se haaste tai se ottelu. Pitkin kevättä kuulin sieltä täältä, että Simo valmistautuu siihen ihan tosissaan. Rupesi tulemaan varoituksen ääniä. Ymmärsin, että tähän täytyy nyt alkaa valmistautua. Sitten eräs kaveri tarjoutui, että hän voi treenata mua. Muistaakseni käytiin hänen kanssaan kahdeksan kertaa salilla lyömässä vähän pistareita ja lopuksi vähän sparrattiin. Se ei ihan riittänyt valmistautumiseksi.”
TV-tempausten klassikko
Se oli aikamoinen klassikkotempaus ja show. Pala tv-historiaa, joka edelleen muistetaan.
”Se oli komeasti järjestetty. Vesa-Matti Loiri oli kehätuomarina ja Ilmo Lounasheimo selostajana.”
Pystytkö vielä tavoittamaan sen fiiliksen, kun vastustaja tulee kovaa päälle? Hiipiikö siinä mieleen, että tämä ei tainnutkaan olla ihan hyvä idea?
”Tajusin siinä nopeasti, että tässä voi käydä huonosti. Ja oli mulla sen jälkeen puolitoista kuukautta kylkiluut kipeät. Se oli raju kokemus huomata, että tässähän tulee nyt turpaan. Toisaalta olin sillä lailla turvassa, että luotin kehätuomariimme Veskuun. Hän sanoi ennen matsia, että jos hän näkee tahallista vahingoittamista, niin hän nukuttaa sen vahingoittajan. Hänen auktoriteettinsa taisi antaa mulle vähän suojaa. Mutta oli se varmaan elämäni intensiivisin liikunnallinen kokemus.”
Jari Sarasvuo vuonna 2003. © Pekka Nieminen / Otavamedia
Kohti viivytystaistelua
No varmasti! Mutta Jari Sarasvuo, vielä palaisin asiaan, jota oikeastaan jo alussa sivuttiinkin. Eli jokaisella meistä eräänä päivänä tulevat vastaan iän mukanaan tuomat seuraukset. Ja siitä eteenpäin se on sitten eräänlaista viivytystaistelua. Miten sä suhtaudut ajatukseen tästä eräästä päivästä?
”No ensinnäkin se minun parasta ennen -päivä on jo mennyt. Mä olen 55. Subjektiivisesti koen olevani elämäni kunnossa, voin esimerkiksi liikkua haastavalla tasolla kaksi tuntia. Mutta kun katson vanhoja harjoituspäiväkirjoja ja huomaan, että millä painoilla olen tehnyt rinnallevetosarjoja tai mitkä on olleet kilometrivauhdit, niin on se selvää, että parasta ennen -päivä on jo takana. Viimeinen käyttöpäivä ei ole vielä tullut vastaan.”
Mutta vieläkin tulee varmaan kohtuullisia painoja ja vauhteja.
”Jos mä nyt ryhtyisin keskittymään vain maastavetoon, niin varmasti saisin vielä rikottua henkilökohtaisen ennätykseni. Pidän sitä ihan selvänä. Jos mä esimerkiksi en tekisi mitään muuta kuin harjoittelisin juoksemista, niin varmasti pääsisin puolimaratonin alle kahteen tuntiin. Yleisesti ottaen personal recordit ovat takana päin, ja se on ihan ok.”
Se on ihan ok?
”Suhtaudun asiaan levollisesti ja hetkittäin jopa huvittuneesti. Se kuuluu tähän kaareen, että kun on saanut jatkaa sukua ja toteuttaa itseään niin sosiaalisesti kuin ammatillisestikin, niin loppuelämä on sitä, että koettaa tällä tasangolla pysyä niin pitkään kuin mahdollista. Ja se on kivaa näin.”
Se on mukava kuulla. Kiitos haastattelusta Jari Sarasvuo, sekä pitkää ja menestyksekästä tasangolla pysymistä.