Näin rakkaussuhde jalkapalloon syntyi: Anarkistinen juniorijoukkue vailla organisaatiota
Rakkaussuhde jalkapalloon syntyy jokaisella erilaista reittiä. Omani alkoi yhtä aikaa kaikkein suurimpia ja pienimpiä kisoja seuraten.
Seuran urheilureportteri on matkustanut Tanskaan seuraamaan jalkapallon EM-kisoja.
Terveisiä täältä Tanskan pääkaupungista Kööpenhaminasta, jonne Suomen miesten jalkapallomaajoukkue Huuhkajat on matkustanut pelaamaan EM-kisoissa. Rakkaussuhde jalkapalloon näkyy Kööpenhaminan kaduilla niin tansakalaisten kuin paikalle päässeiden suomalaistenkin kasvoilla.
Huuhkajia Kööpenhaminaan on seurannut joukko suomalaisia kannattajia sekä jokainen kynnelle kykenevä suomalainen urheilutoimittaja, meikäpoika heidän joukossaan.
Suomalaiskannattajat viihtyivät perjantaina Kööpenhaminan yöelämässä valloittaen erityisesti huvipuisto Tivolin lähistöllä sijaitsevan Old Irish Pubin. Yhteiselo tanskalaisten kanssa sujui ongelmitta, osin ehkä siksi, että suomalaiset ja Huuhkajat nähdään täällä enemmän sympaattisina maalaisserkkuina kuin esimerkiksi pelillisenä uhkana.
OI SUOMI ON! Helsinki-Vantaan lentokentällä oli perjantaina lähdetty nostattamaan kisaturistien tunnelmaa. © Jukka Vuorio
Lauantai-illan historiallista ottelua odotellessamme kukin voi tahollaan muistella, mistä, miten ja milloin oma henkilökohtainen suhde, kenties rakkaussuhde jalkapalloon syntyi.
Kiskon Toijan kenttä
Kerron oman tarinani. Jalkapallohistoriani juontuu kiinteästi lapsuuteen 1980-luvulla ja teini-ikään 1990-luvulla. Futiksen perässä juostiin silloin Kiskossa, Toijan kentällä. Sitä kuntaa ei enää olemassa, vaan on nykyään osa Salon kaupunkia. Kenttä sentään on. Samalta kentältä vähän suuremmille kentille, Veikkausliigaan saakka, on muuten ponnistanut Elmo Heinonen, joka nykyään pelaa Tepsissä lainalla Espoon Hongasta.
Varhaisimmat muistoni jalkapallon pelaamisesta ovat Toijan kentältä, kaikenikäisten lasten yhteisistä jalkapalloharjoituksista, joita veti paikallinen putkimies. Pienessä kunnassa missään ikäluokassa tuskin oli riittävästi lapsia, jotta niistä olisi saanut kokonaisen joukkueen, mutta kun mukaan otettiin kaikki halukkaat 9-12-vuotiaat, pelit saatiin pyörimään hyvin.
Tavallaan koko homma oli järjestetty hyvin anarkistisesti: taustalla ei ollut sen enempää urheiluseuraa kuin kuntaakaan. Kyse oli vain jalkapallosta pitäneestä putkimiehestä, joka kysyi kylän lapsilta, että haluatteko pelata jalkapalloa. Ja sitten pelattiin. Vapaasti syntynyt ryhmä määritteli itse omat sääntönsä ja kulttuurinsa, vaikka ei silloin tietenkään kukaan mistään anarkismista puhunut tai edes tuntenut koko sanaa.
Juuri silloin innostuin jalkapallosta myös katsojana. Samoihin aikoihin vuoden 1990 MM-kisojen kanssa, joiden aikana keräilin innokkaasti Diego Maradonan kuvia kotimaisista ja ulkomaisista lehdistä, tykkäsin käydä katsomassa jalkapallon Salon alueen kuntasarjaa (nykyään Salon mestaruussarja). Siinä Kiskon ja toisten samanlaisten pikkukylien kuten Muurlan, Suomusjärven ja Perttelin miehet kohtasivat toisensa peleissä, joissa hyökkäys oli paras puolustus.
Kuntasarjassa pelasi edellä mainitun putkimiehen lisäksi maanviljelijöitä, hitsaajia ja rakennusmiehiä. Muistan Kiskon joukkueesta lähes 30 vuoden takaa pelaajia, jotka eivät millään muotoa näyttäneet urheilijoilta, mutta joilla oli sille sarjatasolle sen verran kova ja tarkka potku, että he pystyivät mättämään hattutempun monta kertaa kaudessa.
Tanskalaisessa puistossa kasvoi tosi iso puu. © Jukka Vuorio
Teini-ikäisenä liityin kahdeksi vuodeksi mukaan miesten kuntasarjajoukkueeseen. Sarjataso luokitellaan virallisesti kai jonnekin Seiskadivarin alapuolelle, mutta tasoni sen paremmin pelin lukemisen kuin tekniikan suhteenkaan ei riittänyt missään sarjapelissä avauskokoonpanoon, ja vaihtopenkillekin minut otettiin mukaan kai siksi, ettei mukanaoloa oltu ehkä koskaan kielletty keneltäkään.
Rakkaussuhde jalkapalloon jatkuu oman junnun kanssa
Isäni oli muuten pelannut aikoinaan samassa futisporukassa, ja sain aina silloin tällöin kuulla, että isäsi oli paljon parempi pelaaja. Harmitti.
Niiden kahden vuoden jälkeen jättäydyin jalkapallossa katsojan rooliin, mikä onkin mitä mainioin tapa nauttia kuningaslajista.
Kunnes kuluvana kesänä aloitimme yhdessä päiväkoti-ikäisen lapseni kanssa yhteisen jalkapallokerhon. Se on ihana juttu. 3-vuotiaiden futiksessa säännöt unohtuvat nopeasti ja välillä jäädään katsomaan maalipuussa kiipeävää leppäkerttua. Sellaistahan sen ikäisten jalkapallon tulee ollakin. Rentoa tutustumista palloon, liikuntaa ja yhdessäoloa. Välillä vähän tuulettamisen harjoittelua.
Tänä kesänä, näissä EM-kisoissa Huuhkajia katsellessani, mietin todella usein, että tuokin pelaaja on joskus ollut innokas päiväkoti-ikäinen. Heitä on tsempattu, tuettu, kuljetettu ja autettu.
Tehdään se sama omille lapsillemme. Ei siksi, että heistä joskus tulisi maajoukkuepelaajia, vaan siksi, että ihan jokainen tarvitsee elämässään tsemppiä ja apua.
Ja jokainen joka apua saa…