Suomen urheilun historia: pussijuoksua, painia & politiikkaa
Suomalaisen urheilun historia tunnetaan parhaimmin hiihdosta ja juoksusta, mutta alkuhämäriin kuuluvat myös ravit, sirkuspaini ja sormikoukku.
Sirkka Vilander (o.s. Polkunen) (kuvassa vasemmalla) oli viestihiihdon olympiavoittaja vuodelta 1956. Keskellä kansanedustajanakin urallaan työskennellyt Heikki Hasu, joka voitti olympiakultaa yhdistetyssä vuonna 1948 ja maastohiihdon 4x10 kilometrin viestissä vuonna 1952. Oikealla kansallisen tason huippuhiihtäjä Maire Hahl, joka osallistui urallaan myös kansainvälisiin arvokisoihin. Kuva on vuodelta 1952.
Olen viime aikoina ajatellut hämmentäviä asioita.
Enimmäkseen olen ajatellut aikaa, kolmevuotiaan poikani aloitteesta.
Milloin dinosaurukset olivat täällä? Olitko sinä isi silloin? Milloin isi sinä olet syntynyt? Missä minä olin silloin?
Dinosaurukset hallitsivat maapalloa 200 miljoonan vuoden ajan, ja niiden katoamisesta on noin 65 miljoonaa vuotta. En osaa hahmottaa sellaisia kausia mitenkään.
Miljoona vuottakin menee aika lailla käsityskykyni ulkopuolelle. Vielä vähän aikaa sitten ajattelin, että tuhat vuotta on pitkä aika, mutta dinosauruksia ajatellessa se on aivan naurettavan pieni silmänräpäys.
Kysehän on perspektiivistä. Ajattelemmeko aikaa yksittäisen ihmisen näkökulmasta, vai kenties lajin näkökulmasta? Geologisesta vai kenties kosmologisesta näkökulmasta?
Huh huh.
No, olen toki viime aikoina ajatellut muutakin kuin ajan olemusta, kuten 1600-1700-lukujen tavallisia suomalaisia ihmisiä. Sitä, minkälaista heidän arkensa oli ja minkälainen he ehkä ajattelivat maailman olevan.
Sitten eräänä päivänä mieleeni juolahti, että näiden ihmisten maailmasta puuttui muuten Netflixin, Coke Zeron ja Hesen vekehampurilasen lisäksi myös urheilu. He eivät tienneet mitä urheilu on.
Alkoi kiinnostaa, milloin Suomessa on alkanut olla urheilua sellaisena, kuin sen nyt nykyhetkessä ymmärrämme. Urheilun historia ja sen alkuhämärä.
Soitto asiantuntijalle auttaa
Sen sijaan, että olisin ryhtynyt ahkerasti googlaamaan asiaa, päädyin soittamaan Jouko Kokkoselle, joka on suomalaisen urheiluhistorian asiantuntija. Filosofian tohtori Kokkonen on kirjoittanut aiheesta useita tietokirjoja ja työskentelee Liikuntatieteellisen Seuran julkaiseman Liikunta & Tiede -lehden toimituspäällikkönä.
Filosofian tohtori, tietokirjailija Jouko Kokkonen on suomalaisen urheiluhistorian asiantuntija. © Riitta-Ilona Pummi-Kuusela/Liikuntatieteellinen Seura
Onnekseni Kokkonen suostui suorittamaan läpivalaisun suomalaisen urheilun historiaan, minkä julkaisen nyt tässä. Puhelinhaastattelu tehtiin 14. tammikuuta 2021.
Jouko Kokkonen, milloin meillä Suomessa on alkanut olla urheilua sellaisena kuin sen nyt nykyhetkessä ymmärrämme? Eli emme puhu liikunnasta, vaan kilpatason urheilusta. Tuskin vaikkapa 1700-luvun keskimääräinen suomalainen paljon urheilua osasi kuvitella?
”1870-luvun alusta lukien on Suomessa järjestetty jonkin tyyppisiä urheilukilpailuja ja 1860-luvulta alkaen, jos ajatellaan hevosurheilua. Ravikilpailut olivat ensimmäiset kisat, jotka voidaan mieltää urheiluksi nykyajan perspektiivistä.”
Aijaa! Ravikilpailut, sehän on mielenkiintoista.
”Kyllä. Oli täsmällisesti mitattu rata ja otettiin myös ajat, jolloin voitiin myös vertailla ennätyksiä. Ennätyksien kirjaaminen ja tuloksien vertailuhan on modernin urheilun aivan ytimessä. Ja että eri paikkakunnilla olevissa kilpailuissa on samat säännöt.”
No siihen saakka hevoset olivat olleet lähinnä työhevosia, eikö vain? Käytettiinkö raveissakin siis aluksi työhevosia vai kuinka?
”Aivan aluksi kyllä. Jo 1800-luvun lopussa meillä alkoi olla kuitenkin yksinomaan ravikilpailuihin tarkoitettuja hevosia. Ja valtio muuten toki tätä ravitoimintaa, ravikilpailuthan saivat alkunsa valtion aloitteesta. Ajatuksena oli suomenhevosen jalostaminen. Suomenhevonen on jalostettu sitkeäksi, mutta suhteellisen nopeaksi. Ennen kaikkea suomenhevonen on tarkoitettu työsuorituksiin ja sillä on hyvä kestävyysominaisuudet.”
Saippuoitu tanko
Ja raveja ennenkö ei Suomessa kilpailtu?
”Toki kilpailtiin. Olihan sitä aiemminkin kisailtu kaikenlaista, esimerkiksi markkinoilla ja kansanjuhlissa, mutta siellä ne säännöt vaihtelivat ja keksittiin aina paikan päällä. Jos oli vaikka kilpajuoksua, niin se saattoi olla aivan minkä pituinen kisa tahansa, tai se voitiin juosta esimerkiksi alamäkeen. Suosittuja kisailumuotoja olivat pussijuoksu ja saippuoituun tankoon kiipeäminen. Eli kisailua oli ollut aiemminkin, muttei aivan urheiluksi laskettavaa.”
Mitenkäs urheilun historia kisailun puolesta muutoin?
”Suomalaisen urheilun esihistoriassa myös kaikenlaiset voimainkoitokset olivat suosittuja. Painia, sormikoukkua, kädenvääntöä ja tämän tyyppisiä kisoja.”
No milloin urheilusuoritusten ajanotto ja muu vastaava mittaaminen siirtyi hevosurheilusta myös ihmisurheiluun?
”Hiihtokilpailuja on järjestetty 1870-luvun lopulta asti, ja niissä ryhdyttiin ottamaan aikaa. Pitkään hiihtokilpailut olivat näkyvin osa suomalaista urheilua, ja sen rinnalla oli isosti myös ammunta. Ammuntakisat olivat suosittuja ja niihin osallistui paljon väkeä.”
Suomalaisen urheilun historia tuo itselläni ensinnä mieleen hiihdon ja juoksun. Milloin juoksussa alettiin kilpailla?
”Juoksukilpailut tulivat vasta myöhemmin, jonkin verran 1800-luvun puolella, mutta juoksu-urheilun läpimurto tapahtui 1900-luvun alussa.”
Miksi ei aloitettu aiemmin?
No sitten eräs pääkysymyksistä, eli miksi suomalaiset alkoivat urheilla vasta 1800-luvun lopussa?
”Se liittyy yhteiskunnan nykyaikaistumiseen. Yhteiskunta muuttui sellaiseksi, että urheilu oli mielekästä. Aiemmin urheilulle ei oikein ollut paikkaa. Aiemmin yhteiskunta oli ollut staattinen, mutta siitä tuli muuttuva, johon urheilu sopi.”
Liittyykö urheilun tulo yhteiskuntaan myös siihen, että ihmisillä alkaa kaupungeissa ylipäätään olla vapaa-aikaa?
”Kyllä. Kahdeksantuntinen työpäivä tuli Suomen itsenäistymisvaiheessa, jolloin arkeenkin tuli etenkin kaupungeissa vapaa-aikaa. Sitten vielä lauantaille lyhyempi työaika. Ja kun sunnuntai oli vapaapäivä niin siinähän sitä alkaa olla aikaa urheiluun.”
Ja siinähän tosiaan alkoi sitten myös kaupungistuminen ja teollistuminen.
”Kyllä, ja samaan aikaan yhteiskunta kehittyi nopeasti kansalaistoiminnan pohjalta. Kun Aleksanteri II vapautti Suomen oloja, pystyttiin perustamaan yhdistyksiä, jolloin syntyi nuorisoseuroja ja raittiusyhdistyksiä sekä työväenliikkeen järjestöjä ja ammattiosastoja. Nämä edellä mainitut puolestaan ottivat toimintaansa mukaan urheilun. Ja tuon ajan ihmisen ihanne oli, että ruumiillisia ja henkisiä ominaisuuksia kehitettiin käsi kädessä. On toinen asia, että miten se onnistui, mutta siihen pyrittiin.”
Ja näiden nuorisoseurojen ja raittiusyhdistysten lisäksi alkoi sitten syntyä myös urheiluseuroja?
”Niitä alkoi syntyä 1880-luvulla ensin vähitellen, ja sitten tahti alkoi kiihtyä.”
IFK tuli Ruotsista
Eikös vuonna 1897 perustettu Helsingin IFK ole yksi vanhimmista edelleen toimivista urheiluseuroistamme?
”Helsingissä Ponnistus on vanhempi, se on perustettu 1887. Sitten on Viipurin Reipas, nykyään Lahden Reipas, joka on perustettu 1891, ne ovat kummatkin hyviä esimerkkejä edelleen toimivista seuroista.”
[Suomen vanhimmaksi edelleen toimiva urheiluseuraksi mainitaan toisinaan Segelföreningen i Björneborg, lyhenteeltään BSF, Porissa vuonna 1856 perustettu purjehdusseura. Kokkosen mukaan seura ei kuitenkaan historiansa alussa ollut ensisijaisesti urheiluseura, vaan rannikoiden puolustusta tukenut järjestö, joka vähitellen muuttui urheiluseuraksi.]
Ja 1920- ja 1930-luvuilla urheiluseuroja alkoi syntyä sitten joka paikkaan?
”Kyllä. Silloin urheiluseuratoiminta levittäytyy koko maahan. Sitä ennen, siis ennen Suomen itsenäistymistä, seurojen perustamista oli venäläistämispolitiikan vuoksi vielä 1900-luvun alussa rajoitettu, joten urheiluseuroja perustettiin aiemmin juuri nuorisoseurojen ja työväenliikkeen suojissa.”
Mikäs muuten sanomalehdistön rooli oli?
”Urheilun kiinnostavuutta lisäsi toki tulosten julkaiseminen. Lehdet myös kilpailivat esimerkiksi olympiakisojen aikaan, mikä niistä saa nopeimmin tiedon suomalaissuorituksista kerrottua.”
Tuli muuten tuosta työväenliikkeestä mieleen eräs ajatus, jota jotkut yrittävät varjella, että urheilua ja politiikkaa ei pitäisi sekoittaa. Mutta eikö urheilun historia ja politiikka nimenomaan ole aivan alusta saakka kulkeneet käsi kädessä?
”Jos ajatellaan suomalaisten urheiluseurojen toimintaa historian valossa esimerkiksi ennen itsenäistymistä, niin se oli kansalaistoiminnan vahvistamista, mikä puolestaan on poliittista, ei siitä pääse yli eikä ympäri. On turha teeskennellä, että urheilu ja politiikka olisivat erillään. Tosin päiväkohtaisen politiikan ja urheilun kytkeminen on sitten eri asia.”
Urheiluliike on historiassa ollut jakautunut työväen seuroihin ja porvariseuroihin. Onko näin ollut alusta saakka? Onko muita jakoja ollut?
”Ennen vuotta 1918 urheiluliike oli muodollisesti yhtenäinen, mutta kyllä siellä aiemminkin jo selvästi erottui työväenliikkeen ja niin sanotun porvaripuolen seurat ja lisäksi oli vielä kielellinen jako suomenkielisiin ja ruotsinkielisiin seuroihin. Edellä mainittu IFK on muuten itseasiassa tullut Ruotsista. IFK-seuroja on aikoinaan ollut kaikissa Suomen ruotsinkielisissä kaupungeissa. Nykyään ne ovat jo osasta kaupungeista kuolleet. HIFK on nykyään tunnetuin, mutta edelleenkin elinvoimaisia ovat esimerkiksi Vaasan VIFK, Maarianhaminan IFKM sekä Turun ÅIFK [Åbo IFK].”
Kisko & Kiuruvesi
Itse vietin lapsuuttani 1980-luvulla, ja silloin vielä eli erottelu työväen seuroihin ja porvariseuroihin. Meilläkin Kiskossa oli Kiskon Työväen Urheilijat sekä Kiskon Kiskojat. Mutta ei siitä erottelusta lapsena mitään ymmärtänyt.
”Ei varmasti. Olen itse Kiuruvedeltä kotoisin ja muistan, että kun olin vähän isompi, niin silloin se kamppailu Jänteen ja Teräksen välillä tuntui kiivaalta. Kiuruvedeltäkin olisi saatu esimerkiksi hyvä lentopallojoukkue tai hiihtoon maakuntaviestijoukkue, jos urheilijat kummastakin seurasta olisi pantu samaan joukkueeseen, mutta ei se silloin tullut kysymykseen. Paikallinen kamppailu koettiin niin tärkeäksi.”
Joo näin se koettiin Kiskossakin vielä 1980-luvulla.
”Mutta asia muuttui sitten 1990-luvulla, SVUL katosi kartalta. Esimerkiksi Kiuruveden naapurissa Pielavedellä Sampo ja Alku pystyivät yhdistämään kaksi aikamoisen hyvää lentopallojoukkuetta, ja siitä tulikin sitten pitkäksi aikaa tosi vahva seura. Jos yhdistymistä ei olisi tehty, niin kumpikin seura olisi vain hitaasti nahistunut.”
Kyllä Sampo muistetaan lentopalloväen parissa edelleen hyvin. Mutta jos palataan vielä vähän historiassa taaksepäin, niin milloin suomalaiset ovat ryhtyneet niin sanotusti harrastamaan liikuntaa?
”Aivan yläluokan eliitti on oikeastaan harrastanut liikuntaa jollakin lailla aina. Heillä on ollut aikaa sekä taloudellisia mahdollisuuksia aivan huvikseen esimerkiksi käydä ratsastamassa ja kävelemässä. 150 vuotta sitten he alkoivat myös purjehtia huvikseen, pelata tennistä ja luistella. Sieltä se sitten vähitellen levisi laajempiin kansankerroksiin. Mutta tavoitteellinen liikunnan harrastaminen on aika nuori asia, sitä on tehnyt sivistyneistöstä pieni osa reilut sata vuotta.”
Perheenäiti puntilla
Eli milloin tavallinen kansalainen, perheenäiti tai perheenisä, alkoi käydä vaikkapa juoksulenkillä tai nostamassa puntteja? Nykyään tuntuu, että jokainen käy koko ajan jossain crossfit-salilla.
”Liikunta yleistyi vasta 1960-luvulla koko kansan pariin. Ennen sitä esimerkiksi juoksu oli tarkoitettu vain nuorille miehille ja tavoitteellisille urheilijoille, juoksevia naisia ei oikein katsottu hyvällä. Mutta hiihto on ollut aina laji, joka on sallittu kaikenikäisille ja sekä miehille että naisille.”
Miten tuo sukupuolijakauma muuten, onko ollut lajeja, joissa tämä erottelu olisi historiassa ollut kovin selkeä?
”Esimerkiksi yleisurheilulajit olivat tuonne 1940-luvulle saakka etenkin porvaripuolella sellaisia, joita ei katsottu naisille sopiviksi. Ja vielä 1980-luvulla käytiin keskustelua siitä, saavatko naiset juosta maratonia.”
Ai niin myöhään vielä?
”Kyllä, silloinhan vasta naisten maraton tulee MM-kisojen ohjelmaan, 1983 Helsingissä. Vastustajat sanoivat, ettei naisen elimistö kestä sellaista rääkkiä. Siinä oli kyse patriarkaalisesta ajattelusta, että näytetään naiselle kuuluva paikka. Vastustajat olivat yleisimmin noin 60-70-vuotiaita urheilujohtajamiehiä. Todellisuudessahan nykytutkimus kertoo, että naisen elimistö kestää sitä itseasiassa paremmin.”
No urheilun historia tosiaan on epätasa-arvoinen. Mutta nykyaikanakaan naisilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia työllistyä urheilijoina kuin miehillä. Olisivatko tästä näkökulmasta ehkä hiihto ja yleisurheilu nykyään tasa-arvoisimmat lajit?
”Kyllä, ja uinti on kolmas. Mutta kaikissa niissä se kärki, joka toimeentulonsa saa urheilemalla, on sekä miehissä että naisissa aika kapea.”
Verenmaku suussa
Näin on. Eli 1960-luvulla liikunta yleistyi jotakuinkin koko kansan asiaksi. Entäs tilanne sitten 1970-luvulla?
”70-luvulla tulivat sitten suuria massoja liikuttaneet hölkkä- ja muut kuntotempaukset. Ja nythän muuten kannattaa huomioida sellainenkin asia, että vaikka nykyhetken ihminen harrastaa liikuntaa paljon, niin se päivän kokonaisliikuntamäärä ei välttämättä ole noussut, jos sitä vertaa vaikka entisaikojen tehdas- tai maataloustyöläiseen.”
Niin muuten nuo ”koko kansan kuntotempaukset”, minkälaisia ne olivat luonteeltaan?
”Niissähän mentiin osassa hyvinkin hampaat irvessä. Nykyään vaikkapa joissakin maraton-tapahtumissa on ruuvia löysätty hyvinkin paljon.”
Niin muistaakseni esimerkiksi noissa 80-luvun hölkkäkisoissa äijät menivät kyllä lähes verenmaku suussa, vaikka kyse oli jostain piirinmestaruustasosta? Ja toisaalta ne kisat kyllä kiinnostivatkin paikallisesti paljon nykyistä enemmän?
”Onhan Helsingissä juostavan maratonin keskitulos pudonnut reilusti. Ajat olivat 80-luvulla paljon kovempia. Nykyään sinne lähdetään ajatuksella, ettei ole pakko päästä alle neljän tunnin. 80-luvulla moni ajatteli, ettei edes lähde sinne, jos ei mene alle kolmen ja puolen tunnin. Naurettiin niille, joilla meni kuusi tuntia.”
Paavo Nurmi Karjalan maratonilla vuonna 1933. © Otavamedian arkisto
Eliitillä oli aikaa urheilla
No entä jos ajatellaan aivan SM-tason urheilua, puhutaan vaikka yleisurheilulajeista tai joukkueurheilusta, niin milloin Suomessa alkoi olla ihmisiä, jotka olivat päätoimisesti urheilijoita? Tai edes puoliammattilaisia?
”Painissa voidaan mennä 1800-luvun puolelle, paini oli meillä pitkään ihan ammattilaislaji ja rahapalkkiot olivat huomattavia. Niitä kannatti todella tavoitella. Kyse oli tosin osittain sirkus- ja näytöspainista, joista osa saattoi olla tulokseltaan etukäteen sovittuja, mutta oli siellä aitojakin joukossa. Samoin hiihdossa ja ammunnassa oli tarjolla rahapalkintoja, jotka vastasivat tavallisen työmiehen usean kuukauden palkkaa. Mutta siinä vaiheessa, kun amatööri-ihanne ja olympiakisoissa valtasi alaa, ammattilaisuus kuoli pois.”
Niin tosiaan urheilun historia on nykyvinkkelistä sillä lailla kummallinen, että olympiakisoihin eivät ammattilaiset saaneet osallistua?
”Niin, jos oli ottanut vastaan rahapalkintoja tai aikoinaan tiukassa rajauksessa edes virassa oleva voimistelunopettaja ei saanut osallistua. Se sai alkunsa anglosaksisesta amatööri-ihanteesta, eli elitismistä. Eihän rikas eliitti tarvinnut korvausta menetetystä työajasta, ja heillä oli aikaa ja varallisuutta urheilla ilman korvausta. Suomessa suhtautuminen ammattilaisuuteen oli hyvin pragmaattinen, eli kun Suomessa alkoi olla isoja yleisurheilutähtiä, niin kyllä heille palkkioita maksettiin, mutta niin sanotusti tiskin alta.”
Siitähän se Paavo Nurmikin lopulta jäi kiinni.
”Kyllä, ei hän varmaan ollut syytön amatöörisääntöjen rikkomiseen, mutta hänestä haluttiin tehdä varoittava esimerkki, kun pimeän maksamisen käytäntö oli laajentumassa ja uhkasi jopa KOK:n ja Kansainvälisen yleisurheiluliiton monopolia.”
Entä jalkapallon ammattimaisuus?
”Noin 1940-luvulta alkaen oli tehtaiden joukkueita, jotka järjestivät urheilijoilleen ja pelaajilleen puoliammattilaisuuteen verrattavat olot. Esimerkiksi Valkeakosken Hakassa pelaajilla oli tehtaalla nelituntinen työpäivä, ja loput työpäivästä harjoiteltiin jalkapalloa.”
Lastenhoitajia ja tilintarkastajia
Teemu Selänne työskenteli SM-liigassa pelatessaan vielä osa-aikaisesti päiväkodissa. Kuvassa hän pelaa lasten kanssa jääkiekkoa tammikuussa 1991.
Missä vaiheessa jääkiekossa aletaan puhua ammattilaisuudesta tai edes puoliammattilaisuudesta?
”Jääkiekossa raha alkoi liikkua pelaajien suuntaan jo 60-luvulla, kun Tampereelle [1965] ja Helsinkiin [1966] saatiin jäähallit. Silloin halleissa oli nykyistä suuremmat yleisökapasiteetit ja lipputuloista riitti myös pelaajille, ja sitähän pelaajat alkoivat vaatiakin. Pelaajat alkoivat saada asuntoja ja autoja käyttöönsä ja heille maksettiin pisterahoja. Silloin urheiluseurat eivät olleet kirjanpitovelvollisia, millä pystyttiin puljaamaan. Rahat siirtyivät kenkälaatikoista taskuihin. Kun HIFK voitti kultaa 1969, niin kyllä niillä kavereilla oli jo aika komeat tulot. Monessa joukkueessa pelaajien tulot olivat kuitenkin vielä satunnaisia, ja suoraan sidoksissa siihen, minkä verran yleisöä kävi.”
Ja SM-liiga aloitti sitten syksyllä 1975.
”Siinä vaiheessa puhutaan kaikkien liigajoukkueiden kohdalla jo vähintään puoliammattilaisuudesta. Vaikka suurin osa pelaajista kävi yhä päivätöissä, niin jääkiekosta saadut sivutulot olivat jo merkittäviä.”
Mutta muistaakseni vielä 90-luvun alussa pelaajilla oli ainakin ilmoitettuina ammatteina esimerkiksi tilintarkastaja ja maanmittaaja. 2000-luvun alussa kaikkien ammatti oli jo jääkiekkoilija.
”Siinä on tietysti sekin, että ottelumäärä on koko ajan lisääntynyt niin valtavasti. Liigan ensimmäisellä kaudella runkosarjassa oli 36 peliä, nyt 60. Ei nykyään enää käytännössä pysty käymään jossain jääkiekon ulkopuolisessa työssä.”
Kiima on kaikonnut
Ja nyt on muuten normaalien runkosarjaotteluiden kiinnostavuus romahtanut. Urheilun historia voi olla hieman ajan kultaama, mutta ei vaikkapa Tapparan ja HIFK:n kohtaaminen täytä enää lehtien palstoja ja kahvipöytäkeskusteluja entiseen tapaan päivää ennen ottelua ja päivää sen jälkeen. Vain kovimmat kannattajat ylipäätään tietävät, että tämmöinen matsi pelataan.
”Kyllä kyllä. Ennen oli kiihkeät ennakkospekulaatiot ja jälkipelit.”
No johtuuko se mielenkiinnon väheneminen siitä, että ihmisillä on nykyään kaikenmaailman netflixit ja crossfit-harrastukset sun muut omat menot, että ei ole aikaa enää sille oman kaupungin seuralle?
”Johtuu tuosta mutta myös urheilusta itsestään, eli kun on tavoiteltu ottelumäärää lisäämällä taloudellista maksimia, niin se on syönyt kiinnostavuutta. Tulee liikaa tapahtumia, joilla ei ole niin suurta merkitystä.”
Se on juurikin näin. Urheilun historia on nyt rahtusen selkeämpi, kiitos keskustelusta Jouko Kokkonen!
Lue myös: Kaikki Seuran miehen kirjoitukset näet tästä linkistä