Johanna Rusanen-Kartano ”Pettäminen on tehnyt hirvittävän suuren haavan”

Oopperalaulaja Johanna Rusanen-Kartano, 45, elää uransa tärkeimpiä vuosia. Hän on viimein valmis niihin suuriin rooleihin, joista nuorena haaveili.

Tälläkin hetkellä kalenteri on täynnä. Parhaillaan Rusanen-Kartano laulaa Ilmajoella Tuomas Kantelisen säveltämässä Mannerheim-oopperassa, jossa hänellä on Mannerheimin taloudenhoitajan Idan rooli. Oopperan ensi-ilta on huomenna perjantaina.

Heinäkuussa ovat vuorossa muun muassa Aulis Sallisen Kullervo-ooppera ja Jean Sibeliuksen Kullervo Savonlinnan oopperajuhlilla.

Kuolemansynneistä Rusanen-Kartano ei siis varmasti sorru ainakaan laiskuuteen.

Vai sortuuko?

Ylpeys

Voiko menestynyt oopperalaulaja välttää kuolemansynneistä pahinta, ylpeyttä ja turhamaisuutta?

Johannan mielestä voi, mutta esiintyvän artistin on toisaalta pystyttävä olemaan ihailun kohteena. Silloin itsestään huolta pitäminen ja vaikkapa asujen vaihtaminen kesken konsertin kuuluvat työhön.

”Mä en pidä sitä turhamaisuutena vaan nöyryytenä yleisöä kohtaan.”

Menestyksestä hurmaantuminen sen sijaan olisi taiteilijalle vakava synti. Omahyväisessä hybriksessä oma haavoittuvuus ja lauluäänen herkkyys voivat unohtua.

Oopperalaulajan on Johannan mielestä tärkeä muistaa, että hän on välikappale säveltäjän ja yleisön välissä.

”Mitä suurempi tähti, sitä nöyrempi ja vaatimattomampi ihminen. Todelliset tähdet ovat sellaisia, että taide on heille paljon tärkeämpi asia kuin he itse.”

Vääränlainen itsensä pönkittäminen liittyykin Johannan mielestä epävarmuuteen. Ulkomailla hän on nähnyt kollegoja, joille ei kelpaa mikään.

”Täytyy korostaa itseään kiukuttelemalla jostain takahuonetarjoiluista, eivätkä oopperan omat peruukit tai korut kelpaa. Ja ohjaajalle sanotaan vastaan, että olen aina tehnyt tämän roolin tällä tavalla.”

Väärällä tavalla ylpeä taiteilija ei pysty ottamaan riskejä vaan pysyttelee mukavuusalueellaan.

Kateus

Sibelius-Akatemian seinälle kiinnitetyssä keikkajulisteessa oli kaksi reikää. Ne sijaitsivat Johannan silmien kohdalla.

Hän oli juuri voittanut Timo Mustakallio -laulukilpailun vuonna 1995. Voiton jälkeen hän jatkoi opintojaan, mutta oli paljon esillä mediassa ja sai esiintymistarjouksia. Sellainen herättää kateutta.

”Olin nuori ja naiivi, enkä tiennyt, että on sellaista ilkeyttä. Mutta teflonpinta on kasvanut, ja nettikommentteja en lue koskaan.”

Jatkuva vertailu ja tyytymättömyys itseä kohtaan olisi Johannan mielestä taiteilijalle suorastaan lamauttavaa. Itse hän sanoo tuntevansa vain kannustavaa, ei tuhoavaa kateutta.

”Tilanteissa, joissa on ollut kateuden siemen, olen kuitenkin ollut enemmän, että vau, tuopa tekee kadehdittavan hyvin, kyllä minäkin!”

Pieniä kateuden hippuja Johanna joskus tuntee niin kuin kaikki meistä – vaikkapa kollegan tuuheammasta tukasta. Se tosin lähinnä huvittaa eikä taida olla kovin suuri synti.

Viha

Johannan mielestä avoin vihapuhe on hyvä esimerkki siitä, että synnintunto olisi paikoin tervettä.

”Ensin sitä tehtiin nettikeskusteluissa kasvottomasti, mutta nyt ihmiset uskaltavat sosiaalisessa mediassa sivaltaa ihan omilla kasvoillaan, ja se vieläpä tuntuu olevan ihan hyväksyttävää. Tähän pitäisi saada joku roti.”

Kun Johanna tuntee vihaa, se liittyy yleensä epäoikeudenmukaiseen kohteluun, jonka kohteeksi hän itse tai läheinen on joutunut. Dramaattinen sopraano ei oikeassa elämässä ole vihassaan räiskähtelevä vaan märehtivä ja pitkävihainen.

”Sellainen musta tunne voi säilyä tosi pitkään. Voisin helposti mököttää useammankin päivän ja velloa synkissä tunnelmissa. Se liittyy ehkä kainuulaisiin juuriini. Minun täytyy kilvoitella jatkuvasti positiivisen ja valoisan ajattelutavan pitämisessä.”

Laiskuus

Vaikka haluaisi välttää syntiin lankeamisen, ihminen ei kuitenkaan saisi kieltää itseltään negatiivisia tunteita, Johanna Rusanen-Kartano sanoo.

Joo, puuskahtaa Johanna heti, kun aletaan puhua laiskuudesta. Hän sanoo olevansa äärimmäisen mukavuutta rakastava ihminen.

”Onneksi olen freelancer ja joudun koko ajan olemaan aktiivinen, jotta onnistun töissäni. Jos mulla olisi kahdeksasta neljään kuukausipalkkatyö, niin varmaan menisin aina siitä, missä aita on matalin.”

Sen sijaan hengen laiskuuteen Johanna ei sorru. Pelkkä valmiiksi pureskeltu viihde tai muu kevytkulttuuri ei hänelle riitä. Hän haluaa haastaa itseään ja poistua mukavuusalueeltaan.

”Mutta mä oon sillä lailla mukavuutta rakastava, että mun on tosi helppo vetää lunkisti välillä. Se olisi terve kuolemansynti monille ihmisille.”

Laulajalle lepääminen on myös äänen huoltoa. Johanna sanoo pystyvänsä nukkumaan missä tahansa vaikka kymmenen tunnin yöunet.

Uran kannalta Johanna elää tärkeimpiä vuosiaan; hän on parin viime vuoden aikana laulanut niitä suuria rooleja, joita hänelle on nuorena povattu, kuten Toscan ja Turandot’n. Tulossa on Wagnerin Brünnhilden rooli Kansallisoopperassa.

Siksi pitää olla läsnä ja valpas tässä ja nyt.

Ahneus

Johanna pitää eräänlaisena ahneutena sitä, että haalimme kotiin tarpeetonta tavaraa. Se on synti, johon hän on itsekin langennut.

”Nämä konmarittamiset on ihan terveitä vastavoimia. Mä oon hamstraaja, en osaa heittää mitään pois. Koti on kuin venäläinen osto- ja myyntiliike. Olisi hyvä periaate, että kun hankit jotain, niin luovut jostain.”

Johannalla on kokemusta myös töiden ahnehtimisesta; liian varhain liian vaikeiden roolien laulamisesta. Hänen piti opetella kärsivällisyyttä ja sanomaan ei.

”Tilaisuus tekee varkaan kenestä tahansa nuoresta taiteilijasta. Palo nuorena on kova, kun on monta vuotta odottanut, että milloin mä pääsen lavalle. Menin esimerkiksi laulamaan Wagneria kilpailuun vuonna 2000. Placido Domingo sanoi, että olet erikoisääni mutta menepä kotiin ja odottele 15 vuotta.”

Menestys voi myös johtaa ahneuteen, sitä alkaa janota lisää.

”Onneksi mulla on lapsi, se pitää asiat oikeassa tärkeysjärjestyksessä. Mikään ei mene lapsen edelle, ei mikään oopperarooli missään.”

Ylensyönti

On ollut aikoja, jolloin Johanna on ajatellut painoaan jatkuvasti.

”Mulla on ollut tosi vaikeita kriisejä sen kanssa. Alle kolmikymppisenä laihdutin kolmekymmentä kiloa, kun opiskelin Saksassa. Kun tulin kotiin, olin alle kuuskytkiloinen kuikelo ja vahdin joka ikistä suupalaa. Olin niin ortorektikko kuin olla voi, tosi ahdistunut.”

Kun Johanna päästi irti itsensä tuomitsemisesta ja samaan aikaan päättyneestä huonosta parisuhteesta, elämä ja laulaminenkin alkoivat sujua. Nykyään pääasia on pysyä terveenä ja jaksaa juosta kahdeksanvuotiaan Aleksanteri-pojan perässä.

Johannan mielestä olisi tärkeämpää puhua koko kulttuurimme vinoutuneesta suhteesta ruokaan kuin yksittäisten ihmisen paino-ongelmista. Samaan aikaan kun maapallon toisella puolella nähdään nälkää, meille lennätetään haluamiamme herkkuja.

”Se on synti, johon itsekin sorrun. Että me ollaan totuttu siihen, että oli vuodenaika mikä hyvänsä, niin meidän pitää saada parsaa ja mansikoita. Sehän on ihan naurettavaa.”

Ruoka on Johannalle kuitenkin suuri nautinto ja harrastus. Hän tykkää kokeilla uusia reseptejä ja ruoanvalmistustapoja; äskettäin hän osti sous vide -keittimen, jota ei ole ehtinyt vielä testata.

”Soisin, että alettaisiin suosia normaalia vuodenaikakiertoa ja käytettäisiin enemmän marjoja, sieniä ja juureksia, kuten huippukokit jo käyttävät. Ehkä surullisinta on, ettei arvosteta kotimaista järvikalaa. Itsekin olen syyllinen siihen, että oma lapsi tykkää syödä lohta ja sushia, mutta vierastaa ahventa ja haukea.”

Himo

Himo on Johannan mielestä kuolemansynneistä vaarallisin, jos se johtaa toisen ihmisen satuttamiseen.

”Mä olen kokenut sen itse, mua on satutettu sillä lailla, ja se on tehnyt hirvittävän suuren haavan. Mä olen ihan yliherkkä koko asialle. Sisälläni on arpi, joka ei koskaan unohdu. Pettäminen on loukkaus ja nöyryytys toisen koko ihmisyyttä kohtaan.”

Johanna elää nyt onnellisessa parisuhteessa, johon sisältyy hyvin tietoinen päätös muista himoista kieltäytymisestä.

Pettämisestä toipumiseen meni kauan, ja ihmisiin luottaminen on Johannalle edelleen vaikeaa. Silti hän sanoo, että synneistä kaikkein pahin olisi kuitenkin yrittää kieltää itseltään inhimilliset tunteet.

”Ihmisyyteen kuuluu negatiivisia tunteita, joiden kanssa joutuu käymään jaakobinpainia. Parisuhteessa voi olla hankala tilanne, ja sitten tulee joku, joka tarjoutuu siihen. Siinä vaiheessa sä itse teet sen, mitä oma moraali ja pää sanoo.”

Vihreänkirjava silkkitunika ja koru Marina Rinaldi.