Eija Vilpas: ”Ihmisten ahneus pöyristyttää”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kesällä 60 vuotta täyttänyt näyttelijä Eija Vilpas on huolissaan siitä, etteivät vallanpitäjät tee tarpeeksi ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.

Rakastan

lapsiani, sukulaisiani, ystäviäni, luontoa ja eläimiäni. Meillä on kaksi koiraa ja yksi kissa.

Elämä on tällä hetkellä ihan hyvää. Siinä ei ole liikaa stressiä, vaan elo kulkee suhteellisen tasaisesti. Pieni häslinki ei tosin haittaa. Meneepähän syksy ja pimeys ohi nopeammin, kun ympärillä tapahtuu.

Lapseni ovat jo aikuisia ja muuttaneet pois kotoa. Niinhän sitä luulisi, että minulla olisi nyt enemmän aikaa itselleni, mutta kellon kanssa sitä vain mennään. Olen jo vuosia työskennellyt niin, etten ole pitänyt pitkiä lomia. Sellainen on kuitenkin jossain vaiheessa tulossa.

Näyttelijän työ on vahva intohimolaji. Se on oikeastaan tapa hahmottaa maailmaa. Mieleni työskentelee esitysten ja harjoitusten ulkopuolellakin. Näyttelijänä ja käsikirjoittajana olen jatkuvassa vuorovaikutuksessa oman elämäni kanssa, josta poimin ideoita.

Tunnustan,

että pelkään ympäristön muutosta. Melkein joka päivä saa lukea valtamerissä kelluvista muovilaatoista ja siitä, miten isoja ne ovat.

Viime talvi oli niin lämmin, että väkisinkin miettii, saadanko tänne etelään kunnon hiihtokelejä enää ollenkaan. Tosiasia on, että maapallon lämpötila on noussut. Maailman vallankäyttäjien käytös tässä asiassa ihmetyttää tai oikeastaan pelottaa. Ne, joilla on kaikki valta, eivät halua toimia tämän asian eteen. Ihmisten ahneus on pöyristyttävää. En vain voi ymmärtää sitä.

Huolehdin

terveydestäni nukkumalla tarpeeksi. Unesta on tullut iän myötä entistä tärkeämpää. Kaipaan säännöllistä, katkeamatonta unta.

Herään yöllä herkemmin kuin ennen, eikä kyse ole mistään luovasta tuokiosta tai suden hetkestä. Yritän silloin vain hakea paremman asennon ja saada unen päästä mahdollisimman nopeasti taas kiinni.

Huomaan unenpuutteen vaikutukset selvästi. Valvominen tai huono uni vie vireystilan nopeasti, jolloin seuraava päivä menee vähän sumussa.

Vaalin terveyttäni myös liikkumalla paljon. Liikun koirien kanssa metsässä ja tykkään käydä myös marjastamassa tai muuten vain metsässä pällistelemässä.

Ennustan,

että hurahdan seuraavaksi suunnistukseen. Tykkäsin siitä puuhasta ihan hirveästi jo koulussa, vaikka minulla ei minkäänlaista luontaista suuntavaistoa ollutkaan. OIen eksynyt lukuisia kertoja elämäni aikana, koska suuntavaistoni on niin mielettömän huono.

Onneksi en ole sen vuoksi myöhästynyt koskaan esimerkiksi töistä. Lähden nykyään aina sen verran ajoissa, että löydän joka paikkaan perille navigaattorin avulla.

Epäilen,

että mikäli Hansu ja Pirre säilyvät hengissä, he jatkavat samaa rataa kuin nämä edelliset 30 vuotta. He pulpahtavat esiin milloin mistäkin.

Yksi asia Hansun ja Pirren vuosikymmeniä kestäneelle suosiolle on varmaan ollut se, että olemme Riitta Havukaisen kanssa itse tykänneet tehdä näitä hahmoja. Hansun ja Pirren tekeminen olisi puuduttavaa, jos emme itse nauttisi parivaljakon seikkailuista. Vaikka hahmot on tehty jo 30 vuotta sitten, ne elävät tätä päivää ja menevät muun maailman mukana.

Huumorilla on ollut elämässäni valtavan suuri merkitys. Käsittelen sen kautta monia asioita ja pyrin löytämään järisyttävistäkin jutuista ajan myötä jotain koomista. Arkipäivässäkin tapahtuu niin paljon hauskoja juttuja. Joskus niitä asioita pitää kyllä oikein kaivella, etenkin näin syksyllä, kun on pimeää ja märkää. Syksy latistaa ainakin minua alaspäin. Tunnen luissani valon vähyyden ja ilman raskauden.

Täytin

viime kesänä 60 vuotta. Tässä iässä rupeaa väistämättä miettimään, että työvuosia on enemmän takana kuin edessä. Elämä on nyt myös tietyllä tapaa luopumisen opettelua. Kuolema on lähempänä kuin syntymä. Se on tosiasia, joka pitää vain hyväksyä.

Nuorempien työkavereiden kanssa on ollut hauska tehdä töitä. Teatterityö on muuttunut vuosien varrella hurjasti. Silloin kun minä valmistuin 1987, töitä riitti jokaiselle. Nyt kiinnityksiä on vaikea saada ja työt tehdään pätkissä.

Itse sain ensimmäisen vakituisen paikkani nimenomaan Helsingin Kaupunginteatterista ja samassa talossa olen edelleen.

Olen viihtynyt talossa erinomaisesti. Minulla on niin sanottu hautakivikiinnitys. Se on ollut tietysti helpottava tekijä omassa elämässäni, mutta samalla työ on vaatinut sitoutumista puolin ja toisin.

Vakituinen työ mahdollisti aikanaan myös sen, että pystyin jäämään virkavapaalle, kun sain lapsia. Eläkepäivät koittavat sitten joskus, mutta en ole vielä ajatellut asiaa sen kummemmin. Vielähän tässä on työvuosia jäljellä – ja hyvä niin.

X