Fiinisti Fordilla - harrastuksena museoautoilu
Marja-Liisa Järvi nauttii museoautoilusta kyläteillä. Kun hän hyppää 30-luvun auton rattiin, hän rullaa hiukset ja kietaisee puuhkan kaulaan.
Ford T, vuosimallia 1926, on tyylikkäästi punamusta. Se kiiltää niin, että sen kyljestä kuljettaja voi peilata kuvajaisensa: katsoa, että sukan saumat ovat suorassa ja pillerihattu napakasti kutreilla. Auto on kuin uusi, vasta kaupasta ulos ajettu. Tosin kyseistä mallia ei ole kaupattu uutena 90 vuoteen.
”Jos ei poikien päitä enää tässä iässä muuten käännetä, niin tällaista ajamalla ne kääntyvät!” Marja-Liisa Järvi, vuosimallia 1940, hihkaisee auton ratin takaa.
Marja-Liisa ulkoiluttaa museoautoja kesäisin, sillä museoautolla saa ajaa vain kolmenakymmenenä päivänä vuodessa.
Niinä päivinä hän osallistuu autollaan museoautoharrastajien ajotapahtumiin ja erilaisiin hyväntekeväisyystempauksiin.
Päivittäiseen ajoon ei museoautoa hankita. Se ostetaan usein esimerkiksi tunnesyistä.
”Moni harrastaja hankkii auton, joka herättää muistot omasta lapsuudesta. Mieheni Markuksen isällä oli samanlainen T-Ford kuin meillä nyt.”
”Käsissä pitää olla sen verran muskelaita, että saa vanhan auton kääntymään ahtaassakin paikassa”, Marja-Liisa Järvi sanoo.
Marja-Liisan isällä oli aikanaan moottoripyörä ja äidillä auto. Äiti oli Opel Olympiallaan Nurmijärvellä harvinaisuus.
1900-luvun ensivuosikymmeninä autoilu kuului miesten elinpiiriin. Naiset joko käyttivät ammattikuljettajaa tai liikkuivat miehensä kyyditseminä.
Sota-aikana Marja-Liisan äiti joutui luovuttamaan autonsa armeijalle, eikä sitä saatu takaisin, vaikka pieni tyttö sitä hartaasti odotti.
Myöhemmin Markus Järvi toteutti vaimonsa autotoiveen. Mies on vannoutunut mobilisti, joka tartutti innostuksensa vaimoonsa. Nykyään pariskunnan autotallissa Nurmijärvellä on kymmenkunta autovanhusta – kaikki ajokuntoisia.
”Yhtään isoa kunnostusta vaativaa autoa ei autovanhainkodissamme ole. Nykyään hankimme vain alkuperäiskuntoisia tai täysin entisöityjä autoja ja nautiskelemme ajelusta vanhoilla kyläteillä.”
Museoautoilu sopii maltilliselle kuljettajalle, sillä esimerkiksi T-Fordilla voi ajaa neljää-, enintään kuuttakymppiä. Siinä vauhdissa ehtii ihailla maisemia ja unohtaa kiireen.
”Museoauton kuljettajan pitää olla hyvässä fyysisessä kunnossa. Auto voi jättää tielle.”
”Vanhoilla autoilla matkantekoon saa varata aikaa, mutta niin saisivat autoilijat tehdä nykyään muutenkin. Kiire on liikenteessä vaaraksi”, yli 50 vuotta autoillut Marja-Liisa huomauttaa.
Vaikka museoautolla ajetaan rauhallista vauhtia, poliisi voi pysäyttää sen tien sivuun. Ei sakottaakseen, vaan ihaillakseen autoaarretta, kuten Marja-Liisalle on tapahtunut.
”Vanha ajopeli herättää liikenteessä huomiota, eikä sillä haluaisi häiritä muita. Museoautolla ajetaan arvokkaasti, ja sitä kohdellaan kunnioittavasti.”
Naiset autoilevat nykyään paljon, mutta museoautoharrastajissa heitä on Marja-Liisan mielestä hämmästyttävän vähän.
Kun Marja-Liisa lähtee 1920–30-luvun autolla ajotapahtumiin, hän rullaa hiukset ja pistää puuhkan kaulaan.
Jos menopelinä on 1960-luvun auto, kuten Pyhimys-Volvona tunnettu Volvo P1800, hän kietaisee uumalleen kellohameen ja hiuksiinsa sifonkihuivin ja vetäisee käsiin hansikkaat. Pukeutumalla oman ajoneuvon aikakauden ja tyylin mukaisesti hän kunnioittaa iäkästä autoaan, mutta myös ajotapahtumaa seuraamaan tullutta yleisöä.
”Harrastus herättää mielenkiinnon menneisiin vuosiin ja historiaan. Joku näkee kaikki autot ympäristöhaittana, mutta minun mielestäni museoautoilu on vanhan ajoneuvokulttuurin vaalimista.”
Museoautolla ajetaan tyylillä.
Vuonna 2007 Marja-Liisa perusti ystävineen Naisten Automobiiliklubin. Toisin kuin miesten vastaavissa kerhoissa, naisten klubissa ajotapahtumat suuntautuvat yleensä naisia kiinnostaviin kulttuurikohteisiin.
Tulevana kesäkautena Marja-Liisan autoineen saattaa nähdä esimerkiksi naistenviikon sunnuntaina perinteisesti järjestettävissä Naisten Automobiiliajoissa Hämeenlinnan seudulla.
Monet Naisten Automobiiliklubin jäsenet perehtyvät autojensa aikakauden mukaiseen rekvisiittaan paitsi asuja myös meikkejä myöten. Asuista on riittänyt iloa myös muille: naismobilistit ovat järjestäneet vintage-muotinäytöksiä, joiden tuotto on lahjoitettu hyväntekeväisyyteen.
Klubin jäsenistä jotkut ovat entisöineet, jopa koonneet itse autonsa osa osalta.
Kesäisin eri puolilla Suomea järjestettävät ”rompetorit” ovat harrastajien varaosien hankinta- ja tapaamispaikkoina suosittuja.
”Museoauton kuljettajan pitää olla hyvässä fyysisessä kunnossa eikä tekniikan tuntemuksesta ole haittaa. Auto voi jättää tielle, ja sitä joutuu työntämään. Minulle autojen pesu ja vahaus käyvät kuntoilusta!”
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti