Helga, 80, ja Helena, 91, viihtyvät perhehoidossa: ”Haluaisin muuttaa tänne pysyvästi”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Parkinsonin tautia sairastava Helga Lampinen ja muistisairas Helena Antinkaapo asuvat perhehoitokodissa Luhangassa. Päivään kuuluvat talon touhut ja leikinlasku.

Aurinko lämmittää kahvipöydässä istuvan Helga Lampisen, 80, selkää ja paistaa vastapäätä istuvan Helena Antinkaapon, 91, kasvoihin.

Myrna-kupit ja marjapiirakka on katettu pöytään. Varsinainen aamukahvi on jo juotu, mutta vieraiden kunniaksi tehdään toinen kierros.

Ollaan Luhangan Judinsalossa. Paikalla maalaistalossa ovat isäntäväki, perhehoitajat Miia, 42, ja Seppo, 45, Keihäsniemi sekä ympärillä hyörivät Eelis, 3,5, Oskari, 5, ja Elmeri, 6. Martta, 7, ja Saku, 10, ovat koulussa ja 22-vuotias Toni armeijassa.

Helga asustaa Keihäsniemien luona kaksi viikkoa kerrallaan, Helena on pitkäaikaishoidossa.

”Minä haluaisin muuttaa tänne pysyvästi vaikka heti”, Helga toteaa.

Lyhyt kokemus laitoshoidosta kiukuttaa häntä vieläkin.

”Se ei ole minua varten. Siellä on aina joku, joka räksyttää väärästä istumapaikasta tai mistä vaan.”

Helga, Miia ja Seppo jutustelevat kuin vanhat ystävät. Ja viljelevät keskenään hurttia huumoria.

”Taitaa se Helga olla aika masokisti, kun tulee meillekin tänne aina vain uudestaan kärsimään”, Seppo veistelee.

”Kyllä, kyllä, kun ei paremmastakaan ole tietoa”, Helga nyökkäilee.

Poppoo nauraa, ettei tällainen puhetyyli sovi kaikkien korville.

Elmeri ja Eelis haluavat samaan kahvipöytään Miia-äidin, Seppo-isän ja Helgan kanssa. ©SILVI KAARAKAINEN/OTAVAMEDIA

Miia lohkaisee piirakasta muhkeat palat sekä Helgalle että Helenalle.

”Olen kuullut monissa senioritilaisuuksissa valituksia, ettei kahvi maistu oikealta kahvilta, jos se pitää juoda mukeista”, hän selittää kauniita kuppeja.

Miia haikailee, että tulee jo etukäteen ikävä Helgaa, joka lähtee iltapäivällä kotiinsa, kerrostaloasuntoon Joutsaan.

Helga asuu siellä yksin, mutta onneksi tytär on samassa talossa.

”Hän auttaa, käy kaupassa ja muuta. Mutta jos kaadun, niin kaadun. Ei toista voi koko ajan varjella. Olen sanonut hänelle, että mene sinä nyt niin paljon kuin ehdit. En minä pelkää mitään, kuolemaakaan.”

”Alli nukkuu joka päivä sylissäni”, Helga kertoo. ©SILVI KAARAKAINEN/OTAVAMEDIA

 

Mustavalkoinen Alli-koira hyppää lempipaikkaansa Helgan syliin. Kun Helga silittää koiraa, kädet eivät Parkinsonista huolimatta vapise.

Helena pyörittelee sormissaan pikkuleipää ja ihmettelee, mitä sillä tehdään. Miia neuvoo panemaan suuhun, mutta Helena jatkaa, että entäs jos sen liottaisi kahvissa.

Eelis kiehnää Helenan kyljessä.

”Varovasti penkiltä alas”, Helena kehottaa ja tukee lasta käsivarresta.

Elmeri työntää autoaan keittiön lattialla niin, ettei jyrinältä tahdo kuulla toisten puhetta.

”Ei se häiritse eikä satu korviin. Työskentelin 34 vuotta pyykkärinä Joutsan vanhainkodin pyykkituvassa, jossa oli aina meteliä”, Helga kertoo.

Kyllä hän silti joskus komentaa napakasti, että ”pojat”, mikä tarkoittaa, että nyt vähän rauhallisemmin.

Helga on tapansa mukaan herännyt tänään varhain. Hän näkee sängystään vaahteran ja pihlajan sekä ikivihreän tuijan.

Vuode on aamuisin pedattu tuota pikaa. Hän ei halua pyytää apua niin kauan kuin omat voimat ja taidot riittävät.

”Viisainta on tehdä itse, kun kerran vielä pystyy.”

Miia aloittaa keittiötouhut jo aamukuudelta. Kun on iso perhe ja iso talo, kotiaskareita riittää.

Miia ottaa niihin Helgan ja Helenan apureiksi viikkaamaan pyykkiä, kuorimaan ja pilkkomaan vihanneksia tai mikä puuha heiltä minäkin päivänä parhaiten sujuu.

Yleensä kymmeneen nukkuva Helena on tänä aamuna jo ehtinyt pyyhkiä pölyt olohuoneesta, Miian innostamana. Ilman sitä se ei olisi tapahtunut.

Seppo on nukkunut yövahtina olohuoneessa – tai nukkunut ja nukkunut. Helena nimittäin on levoton yöliikuskelija. Ulko-oveakin hän käy usein räpläämässä.

Kunnes Seppo ohjaa hänet takaisin omaan sänkyyn.

Helga havahtuu Helenan yökuljeskeluun vain harvoin, koska heidän huoneensa sijaitsevat ison talon eri päissä.

Helgan yöpöydällä on harmaalankainen sukankudin.

”Kantapäätä pitäisi jatkaa, mutta Parkinsonin takia ei kärsi tehdä kuin vähän aikaa kerrallaan.”

”Älähän noin kovasti”, Helena toppuuttelee Eelistä rollaattorin vauhdittamisessa. ©SILVI KAARAKAINEN/OTAVAMEDIA

Sairaus on heikentänyt myös Helgan liikkumista eikä hän mielellään lähde ulos avustettunakaan toisin kuin hyväjalkainen Helena, joka Miian tai Sepon kanssa käy usein katselemassa tai ruokkimassa maatalon eläimiä, jos rollaattorikeli sen sallii.

Pihalla aitauksessa käyskentelee ympäri vuoden kymmenkunta kyyttöä. Eläinkuntaan kuuluvat lisäksi poni, lampaita, kanoja, koiria ja yksi kissa.

Sääntöjä perhehoitokodissa ei oikeastaan ole. Kun kerran ollaan kotona, ollaan sitten joustavasti ja vapaasti ilman tiukkoja aikatauluja.

Vain ruoka-ajoista pidetään kiinni. Ja päiväkahvit juodaan aina olohuoneessa Keihäsniemen suvun ikivanhan pöydän ääressä.

Helena on asettunut lempipaikkaansa keinutuoliin ikkunan viereen. Mustan lampaantaljan päällä on lämmin istua ja seurata päivän Suomi-filmiä. Välillä hän kurkkii myös pihamaalle.

”Miten korkeiksi puut kasvavat? Taivaaseen ne ilmeisesti pyrkivät. Tuokaan koivu ei ole vielä suoranainen seiväs”, Helena toteaa.

Yhtäkkiä hän Eeliksen leikkiä katsellessaan laulaa luikauttaa, että ”pienet jalat, pienet jalat, piirin aloittaa”.

Helgakin katselee joskus Suomi-filmejä, pelaa pasianssia korteilla tai täyttää sudokuja. Yhtenä iltana hän oli jäänyt katsomaan televisiosta myöhäisjännäriä niin, että näki yöllä painajaisia.

”Vastedes Helga saakin katsoa vain Pikku Kakkosta”, Seppo vitsailee.

Miia opiskeli perhehoitajaksi vuosi sitten Jyväskylässä, Seppo saman vuoden syksyllä.

”Maatalous ei nykyään kannata. Kun oli tottunut asumaan Sepon vanhempien naapurina, ajatus vanhuksista perhehoidossa tuntui luontevalta. Haastavinta tässä on, että lasten on saatava olla lapsia ja samalla taattava rauha vanhusasukkaille”, Miia sanoo.

Työ sitoo niin, että aina on jommankumman oltava paikalla, mutta perhehoitajiksi ryhtyminen ei ole yhtään heitä kaduttanut.

Miia työskenteli aiemmin vanhainkodissa, jossa työtahti oli kova.

”Joka kerta kun lähdin iltavuorosta, oli paha mieli, kun tuntui, etten ollut ehtinyt kiireen takia tehdä kenenkään hyväksi yhtään mitään.”

Seppo työskenteli myös kodin ulkopuolella. Hän on tyytyväinen, kun perhehoitajana saa työskennellä kotona, ja aikaa jää maataloustöillekin.

Kaksin he pystyvät paremmin antamaan asukkailleen yksilöllistä hoitoa ja ottamaan huomioon näiden toiveet ja mieltymykset.

”Meille valikoituu ihmisiä, jotka viihtyvät isossa perheessä maalaisympäristössä, joilla ei ole eläinallergiaa ja jotka tykkäävät eläimistä ja lapsista. Niin kuin Helga ja Helena. Mutta koskaan ei voi etukäteen varmasti tietää, miten yhteiselo sujuu.

perhehoito

Maalaismiljöön katseleminen viehättää niin pieniä kuin isojakin talon asukkaita. ©SILVI KAARAKAINEN/OTAVAMEDIA

Hoidollisena vaatimuksena on, että asukkaan on pärjättävä perhehoitokodissa. Ensimmäisen asukasvalinnan tekee aina kunnan viranomainen. Miia ja Seppo eivät voi ottaa ketään luokseen vain omasta halustaan.

”Me olemme asukkaittemme tukena ja turvana, ettei kenenkään tarvitse pelätä, että jotakin sattuisi. Monista asukkaiden omaisista on tullut suorastaan ystäviä”, Miia ja Seppo kertovat.

Helga ja Helena antavat päivällisruoalle, karjalanpaistille ja lanttulaatikolle täydet pisteet. Annoksen suuruus tosin epäilyttää.

Miia toteaa, että ei hätää, kierrätys kyllä toimii, sillä koirat ja kanat syövät loput.

Helgaa ja Helenaa huvittaa Mustikka-kissan touhu tiskipöydällä. Se on hypähtänyt sinne juustopalan perään, mutta saa emännältä lähtökäskyn alas lattialle.

Ruuan päälle alkaa väsyttää. Helga haluaa mennä päiväunille, mutta sitä ennen Seppo tuo iltapäivälääkkeet.

”Siinä on sinulle rotanmyrkkyjä”, hän letkauttaa.

Helga nauraa riemuissaan:

”Ei tunnu yhtään kalsealta, kun kuulee tätä leikinlaskua!”

Lue myös:

Yhteisöllinen asuintalo – Mitä se tarkoittaa?

 

X