Isän menetys ja koulukiusaaminen ovat seuranneet Jari Sinkkosen elämää aikuisuuteen asti

Jaa kaverilleTilaa Seura
Jari Sinkkonen
Huilun soitosta oli vähällä tulla Jari Sinkkoselle ammatti. Klassisen musiikin ystävä esiintyy edelleen pianistiystävänsä kanssa. © Kari Hautala/Otavamedia
Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on seurannut suomalaisten lasten elämää aitiopaikalta yli 30 vuotta. Itse hän joutui lapsena koulukiusatuksi.

Kun lastenpsykiatri Jari Sinkkonen jäi kesäkuussa eläkkeelle, tapahtuma tuli jopa hänen uniinsa.

”Soitin unessa huilua lähtöjuhlissani, mutta ihmiset alkoivat jutella kovaan ääneen. He häipyivät, ja jäin yksin soittelemaan”, Sinkkonen kertoo.

Vaikka hän koki olevansa tyytyväinen jäädessään eläkkeelle, unissa tapahtui jotain muuta.

”Unen viesti oli, että koska soittamisellani ei ollut enää mitään väliä, minullakaan ei ole enää tarkoitusta tai merkitystä. Tietoisesti en ollut näin ajatellut.”

Eläköityminen on Sinkkosen tapauksessa ollut suhteellista. Keväällä häneltä ilmestyi kirja ja syksyllä kaksi. Luennointia olisi enemmän kuin sielu sietää.

”Ei tässä viikkotunteja lasketa, mutta olen pyrkinyt vähentämään aikaisia aamuherätyksiä. Rakastan tätä hommaa sen verran, ja koen sen erittäin palkitsevana – niin kauan kun sitä ei ole liikaa.”

Sinkkonen on työskennellyt lastenpsykiatrina yli 30 vuotta, viimeksi Pelastakaa Lapset -järjestössä. Tuona aikana lasten ja nuorten maailma on muuttunut radikaalimmin kuin koskaan, sotavuosia lukuun ottamatta.

Lapsi on yksilö

Yksi viime vuosikymmenten suuria muutoksia on ollut tietotekniikan nopea murros, jonka ovat kohdanneet myös lapset. Teknisissä taidoissa lapset ovat kirineet ohi vanhemmistaan.

Ongelmana ei Sinkkosen mielestä ole kehityksen nopeus vaan vanhempien aseettomuus sen edessä, että lapset altistuvat jatkuvalle digitaaliselle ylikuormitukselle. Sen seurauksena lasten levottomuus on lisääntynyt.

”Tutkimusten mukaan väkivaltapelien pelaaminen vaikuttaa lapsen empatiakykyyn sekä lisää väkivaltaisia mielikuvia”, Sinkkonen sanoo.

”Suomessa ongelmaan ei ole kiinnitetty samalla tavalla huomiota kuin Yhdysvalloissa.”

Pelaamista tai netin käyttöä Sinkkonen ei tyrmää, mutta hän kannattaa ruutuajan rajoittamista.

”Se on annostelukysymys. Lapsi ei ole pieni aikuinen eikä kestä nykyajan ärsykekuormitusta. Pelit ovat niin koukuttavia, että pieni mieli askartelee pelimaailmassa myös silloin, kun kone on kiinni.”

Koko uransa ajan Sinkkonen on myös peräänkuuluttanut lasten yksilöllisyyden huomioimista kasvatuksessa. Tämä ei ole sattumaa. Hänen kolmesta lapsestaan esikoinen on luonteeltaan kipakka, toinen lapsi taas temperamentiltaan rauhallisempi.

”Tämä on monen lapsiperheen ongelma. Se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle.”

Lisää resursseja

Lastenpsykiatrian tämän hetken suurin haaste on Sinkkosen mukaan lasten impulsiivisuus ja pitelemätön aggressiivisuus.

”Tarkoitan tällä niin silmittömiä raivokohtauksia, että kaikilta loppuvat eväät. Lapsi käy päälle, räkii ja potkii.”

Silmittömän aggressiivisuuden taustalla on se, että lapsi turhautuu helposti ja sietää heikosti pettymyksiä. Ilmiön juuret ovat kasvatuksessa. Lastenpsykiatri on työssään tavannut paljon lapsia, joille ei ole koskaan sanottu ei.

”Kieltämisen pelätään loukkaavan lasta, joten vanhemmat järjestävät mieluummin monimutkaisen tanssi- ja laulunäytöksen kuin sanovat ei. He eivät huomaa, kuinka vakavaa turvattomuutta lapsessa aiheuttaa se, että hänelle annetaan periksi kaikessa. Tärkeimpiä asioita kasvatuksessa onkin auttaa lasta sietämään pettymyksiä.”

Koulusurmat ja muut äärimmäiset väkivallanteot ovat harvinaisuudestaan huolimatta osa suomalaista todellisuutta. Uteluihin seuraavan murhenäytelmän todennäköisyydestä Sinkkonen tarjoaa vastaukseksi syvän huokauksen.

”Ei voi tietää.”

Edellisten koulusurmien aikaan vaadittiin ja luvattiinkin lisää koulupsykologeja ja voimavaroja nuorisopsykiatriaan.

Tämä on Sinkkosen mukaan asia, josta ei voi puhua niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä.

”Koulupsykologien määrä on selvästi liian pieni ja terapeuttien määrä taas on jakaantunut epätasaisesti.”

Mahdollisuus terapeutin puheille pääsemiseen riippuu siis pitkälle asuinpaikkakunnasta. Sinkkonen itse asuu Helsingissä, mutta hän tekee etäyhteyden avulla konsultaatioita Joensuuhun, jossa keskussairaalan lastenpsykiatrian yksikössä työskentelee yksi ainoa lääkäri.

Kuka kantaisi vastuun?

Vuorovaikutus psykiatrian ja lastensuojelun ammattilaisten välillä on Sinkkosen mielestä heikkoa. Taustalla on rakenteellinen ongelma: Kasvatus- ja perheneuvolat kuuluvat sosiaalitoimen alaisuuteen. Lastenpsykiatrian osastot ja poliklinikat taas kuuluvat terveydenhuollon piiriin.

Kahtiajako aiheuttaa ongelmia kriisitilanteessa, jossa lapsi tai nuori on välittömän avun tarpeessa. Sinkkosella on kokemusta myös ääritapauksista.

Sosiaalitoimen piiriin kuuluvasta lastenkodista toimitettiin potilas nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Hän oli suunniltaan ja raivon vallassa. Poliklinikalla käskettiin viedä nuori pois, koska lastensuojelun resurssipula ei kuulemma ole terveydenhuollon ongelma.

Kahtiajaon ratkaisun Sinkkonen uskoo löytyvän matalan kynnyksen palveluista. Ongelmien kanssa painivan lapsiperheen tulisi voida saada apua ilman lastensuojeluilmoitusta, joka on monelle perheelle punainen vaate. Ihmiset pelkäävät, että lapset otetaan pois.

”Meillä on hyvin sairaita lapsia, joilla on karmeat lapsuusiän kehitysolosuhteet, joissa lastensuojelu on ollut mukana. Jossain vaiheessa lapsi on tullut hoitoon, jossa on todettu hänen olevan impulsiivinen ja pitelemättömän aggressiivinen siinä määrin, ettei hän pysty käymään koulua edes pienluokassa.”

Nuorisopsykiatrian tulevaisuus löytyy Sinkkosen mukaan kahtiajaon purkamisesta. Käytännössä tämä tarkoittaa sairaalaosaston ja lastensuojeluyksikön välimuotoa eli hoidollista lastensuojeluyksikköä, jossa sosiaalitoimi ja terveydenhuolto tekevät yhteistyötä.

Sinkkonen uskoo, että tulevaisuudessa mennään juuri tähän suuntaan. Esimerkiksi Diakonissalaitoksella Helsingissä on jo nyt lastensuojelullinen yksikkö, jossa työskentelee erikoislääkäreitä.

”Olen aivan varma, että laajalla organisaatiouudistuksella tilannetta on mahdollista muuttaa paremmaksi. Tällä hetkellä sairaaloissa työskentelevät erikoislääkärit ja terapeutit eivät oikein tahdo ottaa lastensuojeluihmisten esille tuomia huolia vakavasti.”

Isä muistui terapiassa

Jari Sinkkonen kasvoi Kontiolahdella perheen ainoana lapsena. Koulussa hän joutui kiusatuksi. Omat lapsuudenkokemukset ovat jättäneet häneen jälkensä niin ihmisenä kuin terapeuttina.

”Olin huilua soittava poika, jolla oli punainen villatakki. Naama pestiin lumella, opettajat eivät huomanneet, enkä kertonut siitä kenellekään. Muistikuva on tuore, vaikka tapahtumista on aikaa yli 50 vuotta”, Sinkkonen kertoo.

”Omien terapia-asiakkaitteni kanssa on tullut esille, miten syvälle tällainen menee. Siksi energinen puuttuminen kiusaamiseen on välttämätöntä.”

Psykologiasta hän kiinnostui 15-vuotiaana, kun ensimmäiset Sigmund Freudin teokset suomennettiin. Taitavaa huilistia oli kosiskeltu opiskelemaan Santa Cecilian musiikkiakatemiaan Italiaan, mutta ajatus tuntui mahdottomalta.

”Piti saada oikea ammatti. Helsingin lääketieteelliseen en päässyt, mutta minut hyväksyttiin opiskelemaan Sveitsiin, jossa koulutettiin vuosina 1960–80 yhteensä 307 suomalaista lääkäriä. Suomessa oli hirveä lääkäripula, ja järjestelmä oli tarkoitettu auttamaan sodassa kärsinyttä maata.”

Valmistuttuaan Sinkkonen työskenteli Joensuun terveyskeskuksessa ja lastenpsykiatrisessa toimistossa sekä Lastenlinnassa Helsingissä. Psykoterapeutin koulutukseen kuuluva oma terapia mullisti hänen käsityksensä itsestään.

”Henkilökohtainen terapia on psykoterapeutille välttämätön. Minulle se oli valtavan merkittävä ja yllättävä kokemus. Oman isäni menettäminen 16-vuotiaana oli kokemus, josta puhumiselle ei missään vaiheessa aikaisemmin ollut ollut tilaa.”

Valoa näkyvissä

Haasteista huolimatta Sinkkonen näkee tämän päivän lasten ja nuorten tulevaisuuden valoisana.

”Synnyin sotien jälkeiseen maailmaan, jossa lasten piti olla reippaita ja tottelevaisia. Heidän oireilunsa ei näkynyt päällepäin, vaan ilmeni ahdistuneisuutena ja masennuksena”, Sinkkonen sanoo.

”Nykyajan lapsista löytyy yhä enemmän niitä, jotka osaavat keskustella ja tuoda itseään esille ilman, että heidän tarvitsee olla röyhkeitä tai nokkavia.”

Erityisen lämmin muisto liittyy oman tyttären ensimmäiseen joulujuhlaan. Yksi tyttären koulutovereista kiipesi näyttämölle, tarttui mikrofoniin ja alkoi laulaa kuin estraditaiteilija.

”Tämän päivän lapset ovat minun sukupolveeni verrattuna spontaanimpia, rohkeampia ja puheliaampia – myönteisessä mielessä avoimia.”

X