Kirjailija Raija Oranen oli lapsena hukkua likakaivoon: ”Seisoin reunalla ja päätin hypätä, se tuntui seikkailulta”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Tommi Tuomi/Otavamedia
Raija Oranen voi paremmin kuin vuosikymmeniin. Yksi syy on pysyvä paluu Suomeen lähelle lapsenlapsia. Räntäsadekaan ei haittaa, kun tuntee olevansa juurillaan.

Kirjailija Raija Orasen, 69, sisällä valvoo ankara kansakoulunopettaja. Karttakeppi viuhuu näpeille heti, jos Raija yrittää olla iloinen, levätä tai liikaa nauttia elämästään.

”Olen raatajakansan ääriesimerkki. Työtä on tehtävä hampaat irvessä aamusta iltaan, ja maailma on saatava valmiiksi heti”, hän kuvaa.

Paljon valmista on syntynytkin. Raijan 31. romaani ilmestyy ensi elokuussa. Sen jälkeen julkaistuja teoksia – romaanien lisäksi lastenkirjoja, näytelmiä, televisiokäsikirjoituksia ja kuunnelmia – on yhteensä 81.

”Suomessa on vaikea tienata elantoa kirjoittamalla, koska kielialue on pieni. On tehtävä ihan hirveästi”, Raija toteaa.

Hän ja aviopuoliso Jyrki Oranen ovat joutuneet kamppailemaan tavallista enemmän taloudellisten ongelmien kanssa. Niillä on ollut osuutensa siihen, että Raija aikanaan sairastui masennukseen ja alkoholismiin.

Elämässä on ollut onneakin. Sen määrä on kasvanut varsinkin viimeksi kuluneen vuoden aikana.

Lapsuus

Olen dramaatikko. Se näkyi jo siinä, että kuulemma äitini synnytti minua kolme vuorokautta.

Kolmevuotiaana melkein kuolin. Asuimme Hyrynsalmella, Kajaani Oy:n omistamassa kiinteistössä, jonka tallirakennusten takana oli parisängyn kokoinen, aitaamaton likakaivo. Muistan, kuinka seisoin sen reunalla ja päätin hypätä. Se tuntui seikkailulta.

Minut löydettiin, kun näkyvissä oli enää punaisen kenkäni kärki. Onnekseni seitsemän vuotta vanhempi veljeni oli oppinut elvyttämään edellisenä päivänä uimakoulussa.

Lapsuuteni oli onnellinen. Olin neljästä sisaruksesta nuorin, ainoa rauhan aikana syntynyt, ja sen vuoksi sodassa olleelle isälle erityinen.

Muutimme vanhempieni rakentamaan, aravalainoitteiseen rintamamiestaloon, kun olin kahdeksanvuotias. Lapsuudenkotini on mukana kirjassa Valkea talo jokivarressa.

’Taas Raija puhuu itsekseen’, naurettiin, kun leikin mielikuvitusleikkejäni. En päässyt lapsena teatteriin, mutta lumouduin katsoessani kansakoulun juhlissa esitettyjä näytelmiä. Ehkä minulla oli haave tulevasta urasta, vaikka en sitä silloin tiedostanut.

Oma tie

Lähdin Hyrynsalmelta opiskelemaan Tampereen yliopistoon vuonna 1969. Samana vuonna aloin kirjoittaa näytelmää Kuka parantaa. Se sai alkunsa seuratessani, kuinka eräälle pienelle tytölle kävi elämässä huonosti. Näytelmä esitettiin televisiossa tammikuussa 1971. Televisio oli minulle tärkeä väline siitä lähtien.

Televisiosarjoja Puhtaat, valkeat lakanat ja Ruusun aika oli uskomattoman ihanaa tehdä. Niiden jälkeen tarjosin turhaan ohjelmaideoita kuudentoista vuoden ajan. Sitten kuulin, että useissa kokouksissa oli todettu minun saaneen menestystä jo tarpeeksi.

Olisin voinut tehdä rahaa kirjoittamalla viihdettä, romanttisia tarinoita ja dekkareita, mutta se ei kiinnosta minua. Olen kirjoittanut sekä aikalaistodistuksia että historiaa. Tavoitteeni on ollut kuvata Suomen kansallisen olemassaolon aika ja sen logiikka.

Päätin jo varhain kirjoittaa teoksia, joita voi lukea tai katsoa kymmenienkin vuosien päästä.

Olen saanut henkilökohtaisesti kiittävää palautetta arvovaltaisilta tahoilta, kuten presidentti Sauli Niinistöltä ja kenraali Gustav Hägglundilta. Se merkitsee paljon. Tiedän, että kirjani ovat hyviä. Sen todistavat niiden arvostelutkin. Kuitenkin olen saanut urani aikana vain kerran yksivuotisen apurahan enkä ole ollut kertaakaan edes ehdolla kirjallisuuspalkintojen saajaksi.

Minua vihataan, mutta en tiedä syytä siihen. Olen ilmeisesti ärsyttävä, enkä osaa sosiaalista peliä. En ota huomioon ja pahaa tarkoittamatta loukkaan kanssaihmisiä. Kirjoittaessani presidentti Kekkosesta tunnistin itsessäni saman kainuulaisen luonteenlaadun. Olemme salamannopeita, älykkäitä, itsepäisiä ja äärimmäisen kärsimättömiä.

Varjoa

Isä sairastui astmaan, kun olin viisitoistavuotias. Hädissäni menin naimisiin, vaikka isä sanoi, ettei pitäisi. Hän ehti saattaa minut alttarille vuonna 1967 juuri ennen kuolemaansa.

Isän kärsimystä ja kuolemaa oli vaikea ymmärtää. Seuraavat kymmenen vuotta näin joka yö unta, jossa isä olikin hengissä. Hän oli torjuva ja kylmä minua kohtaan eikä kertonut, missä oli ollut. Unet ilmensivät, että koin isän kuoleman tunnetasolla hylkäämisenä.

Enää näen hänestä unta vain harvoin. On muita asioita, joista en pääse ikinä yli ja sellaisia, joita en koskaan anna anteeksi. Olen katkera siitä, että urani televisiossa katkaistiin, enkä voi hyväksyä tappiota kiinteistökauppaa koskevassa oikeudenkäynnissä.

Kuvittelimme ostaneemme unelmiemme kiinteistön Mäntsälästä neljätoista vuotta sitten. Päärakennus osoittautui lahoksi, homevaurioiseksi ja korjauskelvottomaksi. Kun se lopulta poltettiin viiden palokunnan voimin, meiltä paloi neljännesmiljoona velkaeuroa. Kuitenkin hävisimme myyjää vastaan nostamamme oikeusjutun.

Olin pitkään alkoholin suurkuluttaja, jonka juomisesta oli kadonnut hauskuus. Päivittäin kului pari pulloa viiniä, konjakkia ja olutta. Söin myös masennuslääkkeitä ja unettomuuteen rauhoittavia lääkkeitä. Sillä yhdistelmällä hankin diabeteksen ja lihoin.

Lopetin alkoholinkäytön syksyllä 2004. Lääkäri kysyi, voisinko pitää taukoa kohonneiden maksa-arvojen vuoksi. Vastasin, että itse asiassa juominen loppui kokonaan juuri nyt.

Masennuslääkkeistä luovuin vajaa kolme vuotta sitten. Käytän enää vain ravintolisiä, vitamiineja ja kroonisen unettomuuden vuoksi unilääkkeitä.

Valoa

Raija Oranen

Raija ei juurtunut Espanjaan. ”Ihmisillä on sama sääntö kuin kukilla ja puilla; juuret ovat siellä, mihin on siementynyt.” ©TOMMI TUOMI/OTAVAMEDIA

Kuopukseni sanoi äitini kuollessa, että ’hän oli niin hyvä minulle’. Tavoitteeni on, että omat lapsenlapseni voivat kuollessani sanoa samoin minusta.

Lapsenlapsia on viisi: Voldemar, 12, identtiset kaksoset Aamu ja Nuppu, 9, Nelli, 8, ja Nanna, 3. Yritän olla heille kaveri, kuunnella ja olla lähellä.

Muutimme Espanjan Aurinkorannikolle, Fuengirolaan, ensimmäisen kerran talvikaudeksi syksyllä 1998. Olin kärsinyt masennuksesta vuosia, ja lääkäri arveli, että auringonvalo voisi auttaa. Siitä lähtien olemme viettäneet siellä keskimäärin puolet jokaisesta vuodesta.

Mietin pysyvää paluuta Suomeen pari vuotta, koska ikävöin niin paljon lapsenlapsia. Halusin mamman elämän, olla riittävän lähellä heitä. Sitä paitsi en juurtunut Espanjaan. Se oli työpaikka, eikä ollut aikaa opetella kieltä tai kulttuuria. Nyt tunnen olevani kotona.

Toukokuussa palasimme Suomeen pysyvästi. Syksyn ajan nautin jopa räntäsateesta. Teemme pieniä pyrähdyksiä aurinkoon, mutta emme enää ole poissa kuukausia.

Sydämellä

Ensimmäinen avioliittoni päättyi eroon nopeasti. Ehdin kuitenkin saada pojan, Jirimikon, jonka toinen aviomieheni Jyrki sitten adoptoi.

Tapasin Jyrkin helmikuussa 1972 ja kosin häntä kahden viikon kuluttua. Naimisiin menimme seuraavana vuonna ja Oskari syntyi vuonna 1974.

Jyrki on älykäs, komea ja miellyttävä. Hän tykkää seurustella ihmisten kanssa ja tasoittaa sosiaalista kulmikkuuttani.

Olemme molemmat äärimmäisen voimakastahtoisia ja tasavertaisia. Minä olen kainuulaista raatajakansaa, asiat tehdään heti. Jyrki on eteläsavolaisena loivalähtöinen. Hän analysoi, pohtii ja ennen kaikkea aikoo. Meillä on ainainen taistelu käynnissä kaikesta. Temperamentit karahtavat yhteen monta kertaa päivässä.

Olisimme eronneet, ellen olisi lopettanut juomista. Jyrki joutui huolehtimaan ja sietämään minua, eikä humalaista ole helppo sietää. Sammuin vessan pöntölle, kaatuilin ja riitelin. Hän ei olisi jaksanut sitä enää kauan.

Suhteemme on mitattu molemmin puolin. Kun Jyrkin johtama ja osittain omistama matkatoimisto meni konkurssiin vuonna 1991, menetimme kaiken. Mietin aamuyön tunteina, oliko Jyrki mitätön mies joutuessaan sellaiseen tilanteeseen. Sitten tajusin, ettei syy ollut hänen vaan romahtaneiden Neuvostoliiton markkinoiden ja Persianlahdella alkaneen sodan. Päätin, että tästä mennään yli yhdessä.

Tässä ja nyt

Osa Mäntsälän kiinteistöstä on myyty. Kun siitä loput ja Hirvensalmella oleva talo saadaan kaupaksi, kodiksi jää rivitalossa oleva, 90-neliöinen asumisoikeusasunto Veikkolassa.

On ihanaa jatkaa tarinoiden kertomista, kun rahahuolet ovat poissa. Toivon, että elän ja jaksan kirjoittaa vielä paljon.

Täytän 70 vuotta elokuussa, mutta en aio juhlia sitä. Sairastuin 30-vuotiaana kamalaan kuolemanpelkoon enkä ole toipunut siitä päiväksikään. Pelkään elämän loppumista, sillä minulla ei ole jumalaa eikä siten toivetta pelastumisesta.

Kävin kasvojen kohotusleikkauksessa vuonna 1996, koska masennus oli romahduttanut myös ulkonäköni. Juomisen ja masennuslääkkeiden lopettamisen sekä diabeteksen kuriin saamisen myötä alan näyttää jälleen omalta itseltäni. Olen nuoremman näköinen ja paremmassa kunnossa kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Lue myös:

Tyylituomari: Raija Oranen on kuin ruhtinatar konsanaan

Raija Oranen samastui Aino Acktén tarinaan: ”Tiedän, millaista on tulla ylikävellyksi”

X