Kjell Westö: ”Meillä on hämmästyttävä kyky katsoa toiseen suuntaan kuin minne pitäisi”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Kjell Westö esiintyy lokakuussa Göteborgin kirjamessuilla. Osa kirjailijoista boikotoi messuja, koska niille osallistuu äärioikeistolainen lehti. ”Päätin, ettei sitä areenaa voi niille hirviöille luovuttaa.” © Sampo Korhonen/Otavamedia
Kjell Westön uuden romaanin päähenkilö on keski-ikäinen mieskirjailija. Onko Westö siis kirjoittanut kirjan itsestään?

Vuosi sitten syyskuussa kirjailija Kjell Westö saapui yksin mökilleen Nauvoon keskiyön jälkeen.

Mökki on Westölle tärkeä paikka, tarvittaessa myös pakopaikka. Hän ehkä pikkuisen piilottelee siellä nytkin, kun uusi romaani Rikinkeltainen taivas on ilmestynyt.

Vuosi sitten sen raakaversio oli juuri valmistunut.

Westö oli kirjoittanut Rikinkeltaista taivasta kolme vuotta. Hänen kirjoitusprosessiinsa kuuluu pitkä kypsyttelyvaihe, jonka aikana henkilöt pääsevät kasvamaan moniulotteisiksi, täyteläisiksi hahmoiksi. Uuden tekstin aloittamiseen on siksi kulunut aina hyvä tovi edellisen kirjan ilmestyttyä.

Syysyön pimeydessä Westö kantoi tavaroitaan sisään. Silloin avonaisesta ovesta mökkiin lennähti lepakko.

Westö yritti aluksi hätistellä ei-toivottua vierasta ulos luudanvarrella. Mutta mitä enemmän hän puuhasteli ja sytytteli valoja, sitä itsepintaisemmin otus möllötti katonrajassa.

Viisikymmentäviisivuotias kirjailija tunsi olonsa jokseenkin avuttomaksi. Sitten hän muisti kuulleensa, että taloon eksyneet lepakot löytävät ulos, kunhan on ristiveto ja pimeää.

Syyskuu oli onneksi lämmin, joten Westö saattoi jättää mökin etu- ja takaoven auki ja kömpiä sänkyyn. Ennen nukahtamistaan hän kuunteli, miten lepakko viuhahteli pimeydessä sinne tänne.

Luultavasti kirjailija olisi nukkunut huonosti, jos olisi tiennyt jo silloin, että lepakon puremasta voi saada vesikauhun.

Aamulla lepakko oli poissa – ja Westöllä mielessä kirjan idea. Kun hän joitakin viikkoja myöhemmin kokeili kirjoittaa, henkilöt olivat aivan valmiita.

Sellaista ei ollut koskaan aiemmin tapahtunut.

Nyt Kjell Westö on ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa, että kun romaani ilmestyy, seuraava käsikirjoitus on jo pitkällä. Siitä tulee saaristolaisromaani, jossa Helsinkiä ei ehkä edes mainita.

Tähän asti Helsinki, joka on Westön syntymäpaikka ja koti, on ollut keskeinen miljöö hänen teoksissaan.

Niin on myös Rikinkeltaisessa taivaassa.

Rinnastus houkuttaa

Rikinkeltainen taivas on Kjell Westön seitsemäs romaani. Runoilla 1980-luvun lopulla aloittanut kirjailija on edennyt urallaan lyhyistä teksteistä pitkiin, lyriikasta novellien kautta romaaneihin.

Esikoisromaani Leijat Helsingin yllä (1996) teki Westöstä tunnetun. Siinä on myös Westön kirjoista eniten aineksia hänen omasta elämästään.

Rikinkeltaisen taivaan minäkertoja on kirjailija, jonka 1990-luvulla ilmestynyt omaelämäkerrallinen esikoisromaani on ollut valtava menestys.

Houkutus rinnastusten tekemiseen on suuri.

Mahdolliset yhteneväisyydet Rikinkeltaisen taivaan kirjailijan ja Westön itsensä välillä ovat kuitenkin vain metafiktiivistä leikittelyä, jota Westö on harrastanut aiemminkin.

Westö sanoo tarvinneensa romaaniin minäkertojan, jotta tarinan pitkä aikajänne ja henkilögalleria pysyisivät kasassa.

”Koko tarinan suodattaminen yhden tietoisuuden kautta oli ainoa mahdollisuus.”

Siihen, miksi minäkertoja on noin 55-vuotias heteroseksuaali mieskirjailija, siis kuin Westö itse, on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin Westö sanoo olevansa hiukan arka suhteessa kulttuuriseen omimiseen, josta on käyty keskustelua Suomessakin. Hän ei halua asettua itselleen täysin vieraisiin nahkoihin, vaikka se kirjallisesti onnistuisikin.

”Ja minäkertojasta tulee intensiivisempi, jos ottaa sellaisen roolin, joka on suht lähellä itseä. Nyt puhun nimenomaan ammattiroolista.”

Yksityiselämässään romaanihenkilö ja Kjell Westö sitten eroavatkin jo vaikkapa siinä, että romaanin kirjailija ei mene naimisiin eikä saa lapsia. Westöllä on takanaan pitkä, vuonna 2012 päättynyt avioliitto, ja hänellä on kaksi aikuista poikaa.

Kjell Westö ei kirjoita muistelmia

Rikinkeltaisen taivaan kertojan nimeä ei mainita teoksessa kertaakaan, eikä sitä tule lukiessa välttämättä edes ajatelleeksi. Se on kirjailijan taitoa; lukija eläytyy tekstiin minäkertojan näkökulmasta niin, ettei kaipaa edes omaa nimeään.

”Se on tapa asettaa teoksen toiset henkilöt keskiöön. En ole ennen käyttänyt nimetöntä kertojaa. Se oli teknisesti jossain määrin vaativaa, mutta silti helpompaa kuin kuvittelin.”

Romaani alkaa nykyhetkestä lähes trillerinomaisesti, mutta pian tekstissä siirrytään 1960-luvulle kertojan lapsuuteen.

Viettäessään kesää isänsä vuokraamassa pikku mökkipahasessa jossakin Uudenmaan rannikkoseudulla kertoja tutustuu läheisen lomakartanon yläluokkaisiin asukkaisiin, etenkin itsensä ikäiseen Alexiin ja tämän pikkusiskoon Stellaan. Vanhemman sukupolven kautta kertomus kurkottaa myös menneeseen, aina kansalaissotaan asti, mutta pääosin seurataan kasvuvuosina muodostuvan kaveriporukan elämää keski-ikään ja näihin vuosiin saakka.

Kertoja purkaa kokemuksiaan esikoiskirjaansa, mutta toteaa, ettei kertonut asioita kuitenkaan aivan niin kuin ne olivat. Hän alkaa haaveilla kirjasta, jossa hän kertoisi totuuden Alexin, Stellan ja heidän kaikkien elämästä.

Westölle itselleen sellainen ei olisi mahdollista. Hän sanoo ihailevansa omasta elämästään kirjoittavien, kuten Karl Ove Knausgårdin rohkeutta.

”Arvelen, että sellaisilla ihmisillä on vahva sisäinen runko, joka pitää heidät koossa. Jos mä kirjoittaisin kaiken auki, lapsuuteni, aikuiselämäni kriisit, niin mä en paljastaisi asioita vain itsestäni vaan myös muista, ja tiedän, että hajoaisin siihen.”

Westö on kyllä yrittänyt kirjoittaa myös suoraan omasta elämästään – vain todetakseen menevänsä aivan kipsiin.

”Ei siitä tule yhtään mitään. Eli mä en tule kirjoittamaan muistelmiani! Toisille sopii totuuden etsiminen. Mä taas tiedän käyttäväni kirjoittaessa kaikkea kokemaani, mutta tunnen vapautuvani vasta, kun erkanen siitä.”

Kiire kostautui

Kjell Westö menee kipsiin, jos hän yrittää kirjoittaa suoraan omasta elämästään. © SAMPO KORHONEN/OTAVAMEDIA

Paitsi menestyksen Rikinkeltaisen taivaan kirjailijakertoja kokee myös flopin: toinen romaani epäonnistuu.

Kjell Westöllä on kokemusta molemmista. Häntä on jäänyt vaivaamaan erityisesti suuren menestyksen ja Finlandia-palkinnon saavuttaneen Missä kuljimme kerran -romaanin (2006) jälkeisen teoksen kohtalo.

Älä käy yöhön yksin ilmestyi jo kolme vuotta myöhemmin; hitaalle kypsyttelijälle se oli liian rivakka tahti.

Westö ei itsekään osaa sanoa, mitä silloin tapahtui. Mitään kiirettä ei olisi pitänyt olla, oli apuraha ja menestyskirjan jälkeen muutenkin turvatumpi taloustilanne.

”Silloin mä halusin jostain ihmeen syystä nopeuttaa julkaisemista. Seuraus on se, että Älä käy yöhön yksin -romaanissa on mun mielestä rakennustelineet seinillä, ne näkyy liikaa. Olisi pitänyt työstää vuosi lisää.”

Se harmittaa erityisesti siksi, että omasta mielestään Westö kirjoitti romaaniin joitakin parhaita kohtauksiaan.

Tarinan on kuitenkin kuljettava läpi pitkänkin romaanin Westön mielestä niin, että se tuntuu lukijan mielestä helpolta, ikään kuin itsestäänselvältä.

Epämiellyttävä kysymys

Kjell Westölle on ominaista lavea, näennäisesti jopa lempeä kerrontatyyli, joka yhdistyy hyvin raskaisiinkin aiheisiin.

Tai kuten Rikinkeltaisen taivaan kertoja toteaa lapsuuden kesistään: niiden yllä lepäsi kimallus, jolla oli musta reunus.

Romaanissa on kyse myös muistamisesta; mitkä asiat kukin muistaa ja miten, mikä muistoissa on totta ja mikä kenties valhetta.

Kirjan alkupuolella on väkivaltainen kohtaus, jossa minäkertojan ystävä pahoinpidellään.

Kertoja vain katsoo vierestä, ja muisto jää vaivaamaan häntä.

”Mä oon itsekin ainakin kerran kouluaikoina seissyt ringissä ja katsonut, kun uudempi ystäväni mukiloi vanhaa ystävääni, enkä uskaltanut tehdä mitään. Sehän on ihan klassinen tilanne”, Kjell Westö sanoo.

Sellainen kokemus jättää jälkeensä epämiellyttävän kysymyksen: olisinko voinut tehdä jotain?

Se on Westön mielestä kysymys, jota me haluamme arkielämässä yleensä paeta, oli sitten kyseessä jokin yksityiselämän sattumus tai globaali hätä. Jälkimmäistäkin romaanissa käsitellään, kun yksi henkilöistä matkustaa Välimerelle kuvaamaan pakolaisia.

Ihmisten tapa paeta viihteeseen silloin, kun maailma on muuttumassa pimeäksi paikaksi, yhtä aikaa kiehtoo ja pelottaa Westötä, ja siitä hän myös haluaa kirjoittaa.

”Nykypäivänä mahdollisuudet kadota hömppään ovat äärettömät. Meillä on hämmästyttävä kyky katsoa ihan toiseen suuntaan kuin sinne minne pitäisi.”

Rikinkeltaisen taivaan loppupuolella minäkertoja puuskahtaa, että ”elämä kuluu eikä me opita mitään”. Ja sen jälkeen tulee uusia ihmisiä, jotka eivät opi mitään.

Se on masentava ajatus, mutta ei romaanin koko totuus.

Westö sanoo painiskelleensa pitkään sen kanssa, millaiseen loppusointuun hän haluaa kirjansa lopettaa.

Lukija saa päättää tykönään, onko se molli vai duuri.

X