Lapsuudenystävä oli tärkeä tuki, kun Jorma Hynninen menetti Reetta-puolisonsa: ”Yllättäen tullut kuolema oli minulle tuskaisa kokemus”

Kellertävä olkihattu ja musta nahkalippalakki. Kun oopperalaulaja Jorma Hynninen, 76, ja opetusneuvos Pekka Leinonen, 76, painavat lätsät päähänsä, molempia naurattaa.

Hatut ovat yhtä vanhoja kuin heidän ystävyytensä, yli 50-vuotiaita. Päähineet ovat kiertäneet miesten matkassa muun muassa eri puolilla Eurooppaa, kun entiset opiskelukaverit ja juuri valmistuneet opettajat olivat ikimuistoisella bussimatkalla.

Opiskelu yhdisti

Jorma ja Pekka tutustuivat toisiinsa kesäkuussa vuonna 1960, kun he aloittivat nelivuotiset opinnot opettajaseminaarissa Heinolassa. He asuivat aluksi samassa vuokrahuoneessa.

Jorma: Ensimmäiset muistoni Pekasta liittyvät hänen puheliaisuuteensa. Hän oli vilkas karjalaispoika, suorastaan suulas. Hän keksi lähes joka tilanteeseen sopivan kommentin. Pekka oli myös ideanikkari, joka oli aktiivisesti mukana järjestämässä seminaarielämään kuuluneita erilaisia juhlia ja tempauksia. Hänen persoonaansa ei voinut olla huomaamatta.

Pekka: Totta, että olen ollut meistä aina puheliaampi tapaus. Jorman muistan säntillisenä ja taiteellisesti lahjakkaana nuorena miehenä. Hän jarrutteli välillä turhankin lennokkaita ideoitani. Musiikkiharrastus yhdisti meitä. Lauloimme muun muassa opettajaseminaarin kuorossa.

Jorma: Ystävyytemme syventyi vuonna 1963, jolloin olimme jo opettajaopintojemme loppusuoralla. Olimme molemmat suunnittelemassa vuosikurssimme opintomatkaa. Mottomme oli, että mahdollisimman pitkälle mahdollisimman halvalla. Teimme ikimuistoisen bussimatkan – monelle ensimmäisen ulkomaanreissun Etelä-Saksaan. Muistan ikuisesti, kun seisoimme leirintäalueen pihalla ja näimme sumun keskeltä kohoavat Alpit.

Pekka: Vuosikurssimme opettajaseminaarissa oli erityisen yhteisöllinen. Järjestimme muun muassa kerhoja, konsertteja ja juhlia. Jorma kävi kuvataidekerhossa, minä näytelmäkerhossa ja kamariorkesterissa. Vietimme yhdessä niin koulupäivät kuin vapaa-ajankin. Opiskelijaporukallemme tuli niin tiivis yhteishenki, että kokoonnumme yhä vuosittain muistelemaan menneitä.

Perhematkoja

Jorma ja Pekka ovat matkustaneet paljon yhdessä. Kuva on vuoden 1967 Venetsian matkalta, jonka kohokohta oli jalkojen uitto Canal Grandessa.

Valmistumisen jälkeen Jorman ja Pekan tiet erkanivat. Pekka aloitti opettajan työt Tohmajärvellä Pohjois-Karjalassa. Jorma taas sai opettajan viran Karttulasta Pohjois-Savosta. Yhteydenpito tapahtui kirjeitse, sillä kummallakaan ei ollut edes omaa lankapuhelinta. Tapaamiset olivat tärkeitä.

Jorma: Ystävyyden lisäksi olemme olleet opiskeluajoistamme lähtien perheystäviä. Pekka tapasi puolisonsa Ullan opettajaseminaarin toisena päivänä vuonna 1960. Minä tapasin puolisoni Reetan oppikoulussa vuonna 1957.

Pekka: Ystävyytemme tiivistyi, kun perheemme kasvoivat. Meillä on samanikäiset lapset. Sekä meille että Hynnisille syntyivät lapset vuonna 1964 ja 1965 – kahden viikon välein. Vitsailimme, että toiselle on heti ilmoitettava, jos aikoo hankkia lisää lapsia. Hynniset saivat kolmannen lapsen vuonna 1976. Minä sanouduin vaimoni kanssa sopimuksesta irti, ja meistä tehtiin lapsen kummi.

Jorma: Perheidemme yhteys säilyi, vaikka asuimme eri puolilla Suomea. Koska opettajien lomat olivat pitkät, tapasimme toisiamme usein kesäisin. Vietimme paljon aikaa mökilläni Sorsakoskella. Yhteiset lomareissumme olivat helppoja, sillä samanikäisillä lapsilla oli seuraa toisistaan. He ovat hyviä ystäviä edelleen.

Pekka: Kesällä 1969 pakkauduimme kaikki kahdeksan samaan farmariautoon ja lähdimme reilun viikon matkalle Pohjois-Norjaan. Yövyimme teltassa. Meillä oli todella hauskaa! Myös yhteiset sienestys- ja marjastusretket, perunnannostopäivät, juhlat ja mökinrakennustalkoot ovat olleet osa elämäämme.

Jorma: Leinoset ovat aina olleet perheellemme sydänystäviä. Sellaisia ei elämässä tapaa kovin monia. Vuosikymmeniä kestänyt ystävyytemme on kuin pitkä avioliitto. Olemme tunteneet toisemme niin pitkään, että tiedämme toistemme tavat ja ymmärrämme metkut. Aivan kuten parisuhteessa, myös ystävyyssuhteessa toinen on hyväksyttävä sellaisena kuin hän on. Suhtaudun ymmärtäväisesti siihen, että Pekka saattaa kertoa samat jutut innokkaana moneen kertaan. Pekka taas hyväksyy minun kummalliset tapani. Olemme niin läheisiä ja välillämme vallitsee sellainen kunnioitus, että pystymme olemaan eri mieltä loukkaantumatta.

Jaetut surut

Pitkään ystävyyteen mahtuvat elämän kaikki sävyt. Kun Pekka sairastui harvinaiseen leukemiaan vuonna 1992, Jorma oli ensimmäisiä, joille hän soitti.

Pekka: Puheliaana ihmisenä halusin käsitellä sairauttani avoimesti ja jutella siitä läheisten kanssa. Jorma oli sairauden alusta lähtien tukenani ja kävi katsomassa minua sairaalassa. Jorma taas käsittelee surua yksityisemmin.

Jorma: Vaimoni Reetta kuoli syöpään alkukeväästä 2017. Melko yllättäen tullut kuolema oli minulle tuskaisa kokemus. Pekka on osannut tukea minua juuri oikealla tavalla. Hän on antanut tilaa surulleni, mutta ollut kuitenkin läsnä. Hän on soitellut ja kysellyt kuulumisia, mutta ymmärtänyt, että minun tapani surra on vetäytyä välillä omiin oloihini.

Pekka: Ystävyytemme perustuu siihen, että osaamme antaa toisillemme sopivasti tilaa. Meillä on sanaton ymmärrys välillämme. Vaistoamme toistemme yksityisyyden ja seurallisuuden tarpeet. Meidän ei muutenkaan tarvitse selitellä asioita toisillemme. Jos soitan Jormalle, enkä saa häntä kiinni tiedän, että hän palaa asiaan heti vapauduttuaan.

Jorma: Meitä yhdistää se, että osaamme ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se annetaan. Sekä Pekalla että minulla on ollut sairauksia ja olemme menettäneet läheisiämme. On arvokasta, että vierellä on ystävä, johon voi tukeutua ja jonka kanssa voi jakaa arkea kaikissa tilanteissa.

Toiselta opittua

Jormaa ja Pekkaa on yhdistänyt aktiivinen harrastaminen ja touhuaminen eri järjestöissä. Pohdiskelevan savolaisen ja puheliaan karjalaisen yhteistyö ei ole joka kerta sujunut saumattomasti.

Jorma: Pekan ideasta toteutimme Sininen hetki -konsertin, joita on järjestetty vuodesta 2003 lähtien. Työskentelymme yhdessä on ollut helppoa. Vain kerran meille syntyi konflikti.

Pekka: Jorma on tarkka, ja minä taas suurpiirteisempi. Silloin erään kutsuvieraan yllättävä lähtö muutti yhteisen suunnitelmamme, ja kiitokset piti lausua jo konserttisalissa eikä vasta kahvitilaisuudessa. Kesken konsertin en pystynyt kertomaan Jormalle muutosta, ja Jorma oli siitä pahoillaan.

Jorma: Emme koskaan huuda tai riitele, mutta keskustelemme kiihkeästi. Pekka on minua impulsiivisempi. Kun minä suunnittelen asiat tarkasti etukäteen, ystäväni luottaa hetken inspiraatioon. Saimme asian selvitettyä, eikä siitä jäänyt kitkaa välillemme.

Pekka: Yksi tärkeimmistä Jormalta oppimistani asioista on luottamus siihen, että ystävyytemme kantaa – myös erimielisyyksien yli. Ystävyytemme ei tarvitse sääntöjä tai sopimuksia, vaan se toimii itsestään. En koskaan soita Jormalle siksi, että ylläpitäisin ystävyyttämme. Soitan siksi, että minulla on hänelle asiaa.

Iloa elämään

Ystävykset eivät kadehdi toisiaan. ”Olen onnellinen Jorman menestyksestä musiikkimaailmassa”, Pekka sanoo. ©VESA TYNI/OTAVAMEDIA

Jorma kiertää Suomea ja maailmaa konsertoimassa. Pekka on mukana monissa järjestöissä. Samasta opinahjosta alkoivat erilaiset urapolut. Miehet eivät ole koskaan kadehtineet toisiaan.

Jorma: En usko, että kummallakaan on syytä kadehtia toista.

Pekka: Jorma on oikeassa. Olemme kumpikin löytäneet sopivan ammatin ja tavan elää. Olen onnellinen Jorman menestyksestä musiikkimaailmassa. Jorma esiintyi usein koulun juhlissa, ja tiesin jo silloin, että hänestä kuullaan vielä. Silloin tällöin olemme olleet vaimoni kanssa Jorman keikkamatkalla Suomessa tai Euroopassa. Meillä on ollut ikimuistoisia iltoja niin Pariisissa kuin Wienissäkin.

Jorma: Yhteiset matkat ovat olleet aina mukavia. Ystävyytemme alkoi opiskeluaikojen spontaanilla hauskanpidolla, ja sellaisena se jatkuu edelleen. Huumori on se liima, joka pitää meidät yhdessä. Tuomme toistemme elämään paljon iloa.

Juttu on julkaistu Vivassa 7/2017.