Upea näyttelijäpari! Aino Seppo ja Esko Salminen tunnustavat parisuhteensa kivijalan: ”Toista ei voi koskaan pitää itsestäänselvyytenä”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Tommi Tuomi / Otavamedia
Kun Aino Seppo ja Esko Salminen tutustuivat, molemmat olivat vielä haavoilla edellisen suhteen jäljiltä. Kumpikaan ei kokenut olevansa valmis uuteen suhteeseen. Silti he rakastuivat toisiinsa.

You are a lucky guy, olet onnekas kaveri. Niin sanoi Kurt Wallanderin roolista tunnettu Krister Henriksson näyttelijä Esko Salmiselle, 77, heidän tavatessaan taannoin ensi kerran 45 vuoteen. Esko oli juuri esitellyt kollegalleen vaimonsa, näyttelijä Aino Sepon, 59.

Ja oikeassahan Henriksson oli. Esko lausuu:

”Minulla on onni saada elää ihmisen kanssa, joka rakastaa minua.”

Ainon ja Eskon suhde alkoi, kun kumpikaan heistä ei sitä toivonut.

”Ihastumista ja rakastumista ei voi valita. Suhteessa pysyminen on valinta”, sanoo Aino.

Aino ja Esko näyttelevät parhaillaan Helsingin kaupunginteatterissa Arthur Millerin näytelmässä Hinta, jossa kysytään, minkä hinnan maksamme tekemistämme elämänvalinnoista.

”Aika harvoin katson taaksepäin. Tietyille asioille ei voi mitään, ne ovat jo tapahtuneet. Miksi velloa menneissä”, kysyy Esko.

Hän esittää Ainolle kuitenkin ajatusleikin:

”Jos tämä on harjoituselämä ja syntyisimme uudelleen, tekisitkö samat valinnat?”

Entä mikä silloin olisi toisin? Ja mitä ylipäänsä voi valita?

Ei sittenkään juristi

Lempiruoka on spagetti, lempieläin poni ja toiveammatti näyttelijä. Näin lukee Ainon alakouluikäisenä täyttämässä Ystäväkirjassa.

Mieli muuttui, kun ikävuodet karttuivat. Aino arveli olevansa näyttelijäksi liian ujo ja sulkeutunut. Lukion jälkeen hän pääsi opiskelemaan sekä kauppakorkeakouluun että oikeustieteelliseen tiedekuntaan ja valitsi jälkimmäisen.

”Juristina pystyisin auttamaan sellaisia, joita kukaan muu ei auta.”

Vajaassa vuodessa Aino huomasi, ettei ala herättänyt sellaista intohimoa, joka olisi kantanut yli kuivakan pänttäämisen. Sitten häntä pyydettiin mukaan Tuija-Maija Niskasen ohjaamaan televisioelokuvaan Seth Mattsonin tarina. Kokemus oli ratkaiseva. Hän päätti peloistaan huolimatta pyrkiä Teatterikorkeakouluun.

”Halusin kokeilla, etten joutuisi katumaan. Päätin myös, että pyrin uudelleen, jos en ensimmäisellä kerralla pääse.”

Toista kertaa ei tarvittu.

”Joskus leikin ajatuksella, minkälaista elämä olisi ollut, jos olisin jatkanut oikeustieteellisessä. Juristina minulla olisi ollut ainakin vapaat viikonloput ja parempi palkka kuin näyttelijänä. Ehkä toisessa elämässä kokeilumielessä tekisin toisin, nähdäkseni, mitä sitten tapahtuu.”

Hetken mietittyään Aino lisää:

”Mutta toisin valittuani en olisi tutustunut Eskoon.”

Vailla vaihtoehtoa

Mikä oli Eskon vaihtoehto näyttämölle? Todellisuudessa sellaista ei ollut.

”Kuten Goethe sanoo omasta kirjailijuudestaan, jos minua elämä ei olisi vienyt teatteriin, olisin vankimielisairaalassa lepositeissä.”

Kansallisteatteri tuli Eskolle tutuksi jo lapsena, sillä siellä näyttelivät äiti Kyllikki Väre ja isä Unto Salminen. Kun äiti kuoli aivoverenvuotoon 38-vuotiaana, isä alkoholisoitui ja Eskosta alkoi pitää huolen eno Jorma Väre. Hän suunnitteli Eskosta Väreen veljesten maalikaupan, Suomen Tapetti ja Värin, jatkajaa. Esko olikin siellä kouluaikana työssä varastomiehenä ja myyjänä. Kauppiaan ura ei ollut kuitenkaan todellinen vaihtoehto.

”Nuori ihminen ajelehtii.”

Siinä olisi voinut käydä huonosti. Teini-ikäistä Eskoa houkuttivat myös katu ja niiden jengit.

”Sisälläni oleva raivo olisi voinut suuntautua yhteiskunnan vastaiseen toimintaan.”

Sen sijaan hän löysi tiensä Kellariteatterin, jonka Helsingin kaupungin nuorisotyölautakunta perusti vuonna 1956 ajatuksena saada nuoret pois kadulta. Sen jälkeen näyttämö oli elämän keskipiste.

”Olen täyttänyt sitä, mitä sanotaan kutsumukseksi.”

Se on antanut, mutta myös vienyt.

”Sosiaalinen miljööni on teatterissa tai elokuvassa. Ei ole muuta maailmaa eikä oikeastaan ystäviä niiden ulkopuolella, koska työaikojen vuoksi muiden alojen ihmisiä voi tavata vain harvoin.”

Työ vaatii monin tavoin itsekeskeisyyttä. Esko ihailee naisia ja miehiä, jotka ovat pystyneet hoitamaan sekä ammatin että perheen.

Aino on yksi heistä.

”Työnjaosta ei keskusteltu. Aika nopeasti uusperheen perustamisen jälkeen tuli selville, ettei Esko ole sitä sorttia, joka hoitaa kotia.”Aino.

Ratsuväen luutnantit

Aino ja Esko tutustuivat näytellessään Moliéren Tartuffessa Helsingin kaupunginteatterissa 1980-luvun loppupuolella.

Molemmat olivat ajaneet karille aiemmissa ihmissuhteissaan, eivätkä haavat olleet vielä umpeutuneet. Uusi rakkaus ei ollut toivelistan kärjessä.

”Olimme kuin kaksi ratsuväen luutnanttia, jotka olivat pelanneet kaikki rahansa, eivätkä halunneet kokea sitä heti uudelleen”, vertaa Esko.

Valinta ei ollut heidän.

”Yhtenä päivänä havahduimme siihen, että olimme rakastuneet ja halusimme elää toistemme kanssa.”

Aino ja Esko muuttivat yhteen. Uusperheeseen kuuluivat myös Eskon lähes aikuinen poika Kristo ja tytär Kreeta, joka asui vuoroviikoin heidän ja äitinsä luona, sekä Ainon tytär Saara. Yhteinen lapsi Sonja syntyi vuonna 1991. Kreeta oli aloittamassa koulua ja Saara vielä tarhaikäinen.

Esko Salminen ja Aino Seppo

Ainon mukaan Eskolla on valikoiva muisti. ”Hän muistaa kaiken, mikä liittyy teatteriin tai elokuvaan. Sen sijaan hän unohtaa kaiken arkipäivään liittyvän, mitä on sovittu, mitä pitäisi tehdä tai mihin olen menossa.” © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Työ teatterissa vei kuusi päivää viikossa. Molemmat näyttelivät myös televisiosarjoissa.

Vastuu perheen arjesta oli Ainolla.

”Lapsenvahteja tarvittiin legioona. Syyllisyydentunteilta en välttynyt ja yhdessä vaiheessa jäinkin virkavapaalle.”

Toisaalta lapset tasapainottivat elämää.

”En voinut jäädä makaamaan näytelmän maailmaan, oli pakko keskittyä muuhunkin. Olen sopeutuvainen. Kun perheessä oli pieniä lapsia, piti elää sen mukaan”, sanoo Aino.

Perheen yhteistä aikaa olivat kesät, jotka Aino ja Esko viettävät yhä saaressa Iniössä. Siellä ei ollut tuolloin televisiota, ei edes sähköä.

”Siellä emme voineet tehdä muuta kuin olla yhdessä. Kun omatunto oikein kolkutti, ajattelin kesää”, kertoo Aino.

Työ on ollut hänelle intohimo, mutta ei samalla tavalla kaiken nielevä kuin Eskolle.

Esko ei kadu työlle uhraamiaan vuosia.

”Varmasti olen menettänyt jotain, mutta en koe niin. Olen saanut tehdä työtä, jota minun on ollut pakko tehdä, joka on intohimo ja jota rakastan yli kaiken. Tietysti olen yrittänyt olla myös isä siinä sivussa.”

Iän karttuessa hän opetteli kantamaan vastuuta myös perheestä. Se on rikastuttanut elämää, vaikka ei ole ollut aina helppoa.

”Näyttelijän on säilytettävä lapsuus taskussa, kontakti vilpittömyyteen ja fantasiamaailmaan. Toisaalta on kannettava vastuu elämästä, ihmissuhteista, laskuista ja veroista.”

Mannerheim ja Airo

Keväällä 2010 Aino käveli muuton tyhjentämissä huoneissa perheen kodissa Helsingin Hakaniemessä. Mielessä kulkivat muistot lasten kasvuvuosista ja menneiden vuosien elämästä.

”Asunnot pitävät sisällään sen, mitä niissä on tapahtunut. Ajattelin, että tähän kotiin palaamme vielä takaisin.”

Nyt aika tuntuu oikealta. Hän esitti muuttoajatuksen Eskolle vähän aikaa sitten.

Esko vertaa heidän suhdettaan marsalkka Mannerheimin ja kenraali Airon väleihin:

”Airo teki paljon itsenäisiä päätöksiä, josta hermostuneena Mannerheim kysyi, kuka sotaa oikein johtaa. Airo vastasi, että ’te johdatte, herra marsalkka, mutta minä operoin’. Samoin meidän perheessä minä johdan, mutta Aino operoi.”

Esko varoittaa tekemästä tästä jutusta imelää. Jokaisessa ihmissuhteessa on omat taistelunsa. Heille suhteessa pysyminen on ollut tietoinen valinta.

”Rakkaus pitää ratifioida joka päivä, eikä toista voi koskaan pitää itsestäänselvyytenä. En enää aikoihin ole yrittänytkään ymmärtää Ainon koko persoonallisuutta. Se on kuin yrittäisi analysoida valtamerta.”

Aino puhuu luottamuksesta, kunnioituksesta ja huumorista. Suhdetta on vaalittu kahdenkeskisillä matkoilla myös silloin, kun lapset olivat pieniä.

Esko on ystävä myös entisten puolisoidensa kanssa.

”Jokaisessa ihmissuhteessa on ollut onnea ja paljon hienoutta. Olisi hirvittävää tuhlausta heittää se kaikki menemään. Rakkaus säilyy, mutta se muuttaa muotoaan.”

Sirkus aivoissa

Aino kipaisee portaita pitkin toisen kerroksen studioon. Hän kärsii suljetun paikan kammosta ja kokemus epäkuntoon joutuneesta hissistä ei hevin unohdu.

”Pystyn koska tahansa näyttelemään vastaavan tilanteen uskottavasti, palauttamaan tunteen, kuinka sydän hakkaa, kainalot kastuvat ja paniikki mielessä kasvaa.”

Näyttelijä hyödyntääkin elämän kaikki kokemukset.

”Surun, ilon, yksinäisyyden. Jopa tuskaisimmissa kokemuksissa yllätän itseni tallentamassa tunteita”, kertoo Aino.

Esko lisää:

”Näyttelijöillä on aivoissaan oikea vanhan ajan sirkus – partaiset naiset, leijonat ja kaikki mahdollinen. Harvassa ammatissa saa kaivaa itsestään niin erilaisia ihmisiä.”

Aino ja Esko tuntevat toisensa sekä näyttelijöinä että ihmisinä.

”Usein havahdumme siihen, että ajattelemme samoja asioita. Kanava välillämme on auki”, sanoo Esko.

Hän näytteli Arthur Millerin näytelmässä ensimmäisen kerran 60 vuotta sitten.

”Sanon ihan varmuuden vuoksi, että on hienoa päättää ura Ainon ja ystävien kanssa, jos tämä on viimeinen työni. Olen onnellinen mies.”

X