Urheilu-Suomi-dokumenttisarjan toimittaja Pekka Laine: ”Kansallisuuden pyhille arvoille pitää myös nauraa”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Marjo Tynkkynen/Otavamedia
Suomalaisuuden kliseet ovat musiikkitoimittaja Pekka Laineelle käyttötavaraa. Hänestä me voisimme nauraa enemmän itsellemme.

Savi on sitkeää. Se tarttuu kenkiin paakkuina, joiden irrottamiseen tarvitaan aikaa ja jykevä juuriharja. Pekka Laine, 51, seisoo sotkun keskellä havaiji-paidassaan. Pellon yllä vihmoo hyistä vettä. Asetelmassa on jotain huvittavaa ja rehellistä.

Laine on muusikko ja arvostettu musiikkitoimittaja, omien sanojensa mukaan angloamerikkalaisen baby jee jee -koulukunnan kasvatti, joka on vasta myöhemmällä iällä omaksunut kunnioituksen suomen kieleen ja kulttuuriin. Laine on toimittanut Ylelle neljä mittavaa tv-dokumenttisarjaa: Rock-Suomi, Iskelmä-Suomi, Klassinen Suomi ja viimeisimpänä Urheilu-Suomi, joka pyörii parhaillaan televisiossa. Näiden töiden myötä Laine on kaivautunut suomalaisuuden pohjasedimentteihin. Musiikki ja urheilu ovat aiheita, joiden totuus on järkeä syvemmällä.

”Tämä on intohimojen ja syvien virtojen maailma. Jos en tekijänä pysty liikuttumaan aiheesta, olen väärä ihminen kertomaan siitä”, Laine sanoo.

Tarinoiden mukana tulee kimppu suomalaisuuden kliseitä. Mitä ne kertovat meistä, suomalaisista?

Sisukas oppositio

Urheilupiireissä esiintyy niin paljon suomalaista sisua, että Laine on huolissaan.

”Jos on tarkoitus mennä pitkälle, moni menee liian pitkälle.”

Urheilu-Suomi näyttää Jani Sievisen ja Kalle Palanderin tiet huipulle omien isiensä valmennuksessa. Maallikon silmin katsottuna työ näyttää lähes epäinhimilliseltä rääkiltä.

”Moni aktiiviurheilija ehkä sanoisi, että olipa hyvin valmennettu”, Laine sanoo.

Hänelle itselleen kilpaurheilu on kiehtova maailma, joka herättää samaan aikaan kunnioitusta ja kauhua.

”Mulla on tunne, että siellä voi tehdä mitä tahansa. Jos sama ihminen olisi siviilissä, hän olisi ongelma. Urheilussa hän voi olla kaikkien aikojen laitakahinaekspertti.”

Toki äärimmäistä sisukkuutta esiintyy myös urheilun ulkopuolella. Laine puhuu oppositioista. Ladunraivaajista, jotka ovat kulkeneet omaa tietään valtavirtaa vastaan.

”Hanoi Rocks, ensimmäiset NHL:ään menijät, Keke Rosberg ja monet muut, jotka ovat tarponeet umpihankeen – heille kaikille on sanottu, että älä nyt tuota tee, vaan hanki ammatti. Samaan aikaan he ovat olleet tärkeä eteenpäin vievä voima.”

Pekka Laineen oma sankari on taiteen monitoimimies Martti ”Huuhaa” Innanen, jolle junttiudelle nauraminen oli elämäntyö.

”Voin koska vaan näyttää Innasen kuvia ylpeänä ulkomaalaisille. Töpselisieraiminen äijä karvahattu päässä, siihen ei ruotsalaisista ole. Olkoot liian kylmissä saunoissaan lukemassa lehtiä”, hän nauraa.

Rakastava parodia on Laineen mielestä kulttuurin kuninkuuslaji, jossa suomalaiset eivät ole koskaan loistaneet. Vuonna 2014 kuolleella Innasella on siis kansakunnalle yhä annettavaa.

”Me olemme syrjäinen maa. Sitä voidaan juhlia myös parodian ja lievän ivan kautta. Kyllä se sen kestää. Kansallisuuden pyhille arvoille pitää myös nauraa.”

Erä pesäpalloa

Laineella on kiteytys suomalaisesta populaarikulttuurista:

”Kyse on pohjimmiltaan siitä, pelataanko pesäpalloa vai jalkapalloa. Onko kyseessä laji, jota pelataan vain yhdessä maassa vai koko maailmassa.”

Ruotsalaiset ovat valinneet jalkapallon.

”He ovat johtavia kopioijia. Ruotsissa voit soittaa jazzia ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin, ja olet jo päässyt aika pitkälle.”

Suomessa pidetään pesäpallosta.

Meillä jazziin on leivottu slaavilaiset melodiat ja suomenkieliset sanat. Suomi-iskelmä ja kotimainen rock ovat niin ikään oudon mutaation tuloksia.

”Meidän voimamme on se, että me luullaan pelaavamme jalkapalloa. Mutta itse asiassa me ollaan keksitty kokonaan uusi laji, jossa on jalkapallon piirteitä. Siinä on joitain omituisia sääntöjä ja sitä pelataan suolla”, Pekka Laine nauraa.

Hän innostuu vertaamaan musiikkia pizzaan.

”Lopuksi katsotaan, että jumalauta, tämähän on ihan outo tää pizza – siinä on ananasta ja ruispohja. Ihminen, joka tulee sieltä pizzan maasta, ei enää edes tunnista, että kyseessä on pizza.”

Rehelliset huutajat

Pekka Laine

Nuorena Pekka Laine haaveili ”oikean” toimittajan töistä. ”Mutta sitten tajusin, että olen kiinnostuneempi Elviksestä kuin Harri Holkerista.” ©MARJO TYNKKYNEN/OTAVAMEDIA

Rockin kuningas Elvis osasi laulaa myös kauniisti. Suurin osa suomalaisista rock-tähdistä on ollut karkeaäänisiä raakkujia kuin suoraan Jorma Etton runosta: ”Huutaa rannalla ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen.”

”Rehellisyys ja rujous ovat olleet meillä synonyymeja. Popmainen, feminiini tai mustaan musiikkiin viittaava tyyli eivät ole olleet suosittuja”, Laine miettii.

Jäyhän miehen malli istuu sitkeässä. Sen taustalta löytyy Saarijärven Paavon ja Juhan kaltaisia kirjahahmoja. Stereotypioita, joissa yhdistyy sinnikkyys ja äärirehellisyys. Tunteilua tai kaunista lauluääntä Kalevalan laulumailla ei ole ollut tapana arvostaa.

”Viisas sanoja on kunnioitettava. Hurmaaminen on vähän arveluttavaa. Esimerkiksi Juhassa on Uhtuan Shemeikka, joka tulee idästä. Hän osaa puhua kauniisti. Ja hän tuhoaa sen idyllin, jossa Juha elää.”

Viime vuosina Robinin ja Antti Tuiskun kaltaiset artistit ovat uudistaneet suomalaista mieskuvaa. Nämä nuoret miehet eivät huuda. Heille herkkyys ja aisti-ilottelu tuntuvat tulevan kuin luonnostaan.

”Minulle he ovat merkkejä evoluutiosta. He ovat musiikin patriklaineita, vähän erilaisia.”

Huuto-oksennus

Urheilussa suomalainen rehellisyys ilmenee eri tavalla kuin musiikissa: Yleisölle ei riitä, että urheilija on maailman paras. Hänen on oltava myös maailman rehellisin.

”Se ajatus johtaa kaksinaismoralismiin, joka aiheuttaa urheilijalle paljon painolastia.”

Jos urheilija kärähtää dopingista, koko maailma romahtaa. Alkaa säälimätön demonisointi.

”Ja vielä enemmän kuin yleisö, tämä henkilö syyttää itseään, jopa maanisen armottomasti. Pidän edelleen uskomattomana tarinana sitä, mitä kaikkien aikojen parhaalle kävi. Mika Myllylä oli paras lajissa, joka on meille niin keskeinen.”

Tönöntekijä

Pekka Laine hurahti musiikkiin alle 10-vuotiaana. Hän kuunteli glam-rockia, purkkapoppia ja tietysti Hurriganesia. Kirjoitti Labyrintti-pelin pohjavaneriin tussilla ”SLADE IS BEST”. Alusta asti hän kärsi kiusallisesta oireesta: hänen oli vaikea nauttia musiikista, ellei tiennyt, kuka esittäjä on. Hän alkoi tutkia musiikkia mikroskooppisen tarkasti. Myöhemmin mikroskooppi on vaihtunut siipiin. Viime vuosina Lainetta ovat kiinnostaneet suuret linjat. Hän haluaa ottaa ”ilmakuvia” populaarikulttuurista.

Siinä työssä tarvitaan järeää asennetta. Sitä Laine sanoo oppineensa vanhemmilta kollegoilta. Hän muistaa yhä erään yön 90-luvun alussa, jolloin hän teki ensimmäisen yhteisen radiolähetyksensä Peter von Baghin kanssa. Ohjelma oli koko yön kestävä Frank Sinatra -maraton.

”Ajattelin, että kun menen tuollaisen tyypin kanssa samaan pöytään, niin kyllä mun pitää jumalauta ottaa asia haltuun.”

Von Bagh tykästyi nuoren kollegansa asenteeseen. Miesten välille kehittyi luottamuksellinen työsuhde, joka jatkui von Baghin kuolemaan saakka vuoteen 2014.

”Petteri oli esihaltioituja. Se meni hirveisiin tiloihin niissä jutuissaan. Itse olen vähän samanlainen”, Laine myöntää.

Vertailusta hän ei kuitenkaan pidä.

”Tiedän, että Petteri arvosti sitä, mitä me teemme. Palaute, jota hän minulle antoi, on ylivoimaisesti tärkeintä, mitä olen saanut keneltäkään. Mutta jos mä olen ollut tekemässä muutamaa tönöö, ja se on rakentanut kokonaisen kaupungin, niin niitä ei kannata lähteä vertailemaan.”

Vouhotusta

Suomi 100 -vuosi on lopuillaan. Pekka Laine sanoo seuranneensa huumaa pelonsekaisin tuntein.

”Meillä suomalaisilla on aina joku yhteinen projekti, johon yhdytään huutokuorossa.”

Laine muistaa lukeneensa haastattelun, jossa tunnettu fitness-alan yrittäjä kertoi, ettei seuraa vapaa-ajalla musiikkia. Cheekin levyn hän kuitenkin kertoi ostaneensa, koska halusi osallistua talkoisiin.

”Se on mielestäni hyvä kuvaus tästä ajattelutavasta.”

Suomen historian juhlimisessa ei ole mitään vikaa. Pohjimmiltaan kyse on arvokkaasta tapahtumasta. Mutta Pekka Laine miettii, miten muuttumattomana historian tulkinnat meillä pysyvät vuosikymmenestä toiseen.

”Nyt oli juuri jonkun iltapäivälehden kannessa Aarne ”Marokon kauhu” Juutilainen. Onko jossain muualla maailmassa viihdeuutisten seassa tällaisia sotatarinoita?”

Laineen mielestä jokaisen ajan tehtävä on esittää historialle uusi kysymys.

”Meidän ei pitäisi lähteä siitä, että sota oli merkittävä. Ensin pitää kysyä, oliko sota merkittävä. Ja jos oli, niin millä tapaa.”

Suomi-talkoiden vaara on, että me työnnämme päähämme joka vuosi saman kasetin. Maailma ympärillä muuttuu, mutta me emme ymmärrä muutosta, koska näemme kaiken vanhasta, kapeasta vinkkelistä. Ehkä juhlien jälkeen on uusien kysymysten aika? Ainakin nuorella sukupolvella on kysymiseen hyvä mahdollisuus. Heille ei ole näytetty sota-arpia saunassa. Uusi aika hyväksyy erilaisuutta paremmin kuin se aika, jota elettiin Pekka Laineen lapsuudessa.

”Se on hyvä asia sekä ihmisten onnellisuuden että suomalaisuuden kannalta. Sä olet suomalainen, mutta ei juututa siihen.”

X