Popradion Jake Nyman: ”Jos joku sunnuntaiaamu mun ääntä ei kuulu, kaikki tietää, että nyt se on saanut fyrkkaa.”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Jake Nyman ei ole laskenut, montako cd-levyä hyllyistä löytyy. © Sampo Korhonen/Otavamedia
Jake Nyman on rock-kansan sinivalkoinen ääni ja kävelevä popkulttuurin hakuteos. Nyt hän on kirjoittanut kirjan kielletystä musiikista.

Jake Nyman, 67, avaa tietokoneen työhuoneessaan Itä-Helsingissä. Sähköpostiin on tupsahtanut viesti kustantajalta.

”Katos, kirjan taitto on valmis.”

Nyman ei malta olla selailematta.

Elokuussa julkaistava musiikin sensuurista kertova Kielletyt levyt (Gummerus) on ollut poikkeuksellisen suuritöinen hanke, jossa liikutaan laajalla alueella sekä ajallisesti että maantieteellisesti.

”Pääteokseni”, kuten legendaarinen musiikkitoimittaja itse sanoo.

Nyman kirjoittaa natsien mustista listoista, maailman vankiloissa viruvista räppäreistä, protestilauluista – ja tietysti kotimaisen musiikkisensuurin vaiheista.

Haastattelujen ja arkistolähteiden lisäksi Nyman on kahlannut läpi valtavan määrän alan kirjallisuutta. Hänen asuntonsa seinät on vuorattu kirjoilla ja cd-levyillä.

”Mikä siinä musiikissa on niin pelottavaa? Se on perustavaa laatua oleva kysymys”, Nyman pohtii.

Hyvä biisi voi sekoittaa pään, kaataa hallitsijan. Musiikin takia ihmisiä on tapettu ja ajettu maanpakoon.

”Sensuuri perustuu pelkoon. Maailmassa on paljon levyjä, joita on vaadittu kiellettäväksi ilman, että kieltäjät ovat edes kuulleet niitä.”

Sensuuri on samalla osoitus musiikin mahdista.

Mutta niin on Jake Nymanin oma elämäkin.

Vaaran paikka

Irwin joutui 60- luvulla Yle-sensuurin hampaisiin. Yksi kielletyistä levyistä oli Autolla Kanarian saarille. Se kertoi Seutulan lentokentällä toimineesta rangaistustyömaasta.

Jake Nyman altistui vaaralliselle musiikille 14-vuotiaana. Tartunta tapahtui rusettiluistelussa Hämeenlinnan vanhalla urheilukentällä.

Kaiuttimista tuli The Beatlesin Twist and Shout.

”Olin lukenut lehdistä, että Englannissa on bändi, jolla on pitkät tukat. Meillä kotona sitä kauhisteltiin jo valmiiksi. Faija sanoi, että sä et ainakaan rupee mitään pitkää tukkaa kasvattamaan.”

Mutta Twist and Shoutin jälkeen pikku-Jake oli menetetty tapaus. Hän muutti hiustyylinsä. Läksyjen pänttäys lakkasi kiinnostamasta.

”Mua alkoi kiinnostaa kaikki popmusaan liittyvä. Opettelin soittamaan ja rakentelin itse kitaroita.”

Hämeenlinnassa oli 60-luvun puolivälissä vireä musiikkielämä. Kaupungin kellareissa paukutteli niin monta aloittelevaa bändiä, että Hämeenlinnaa kutsuttiin Suomen Liverpooliksi. Puuhamiehet Vexi Salmi ja Markku Veijalainen järjestivät bändeille keikkoja. Irwin Goodmanin vanavedessä kuuluisuuteen nousivat Fredi, Kai Hyttinen ja monta muuta.

Jake kolusi kellaribändejä ensin basistina, sitten kitaristina. Soittajaa hänestä ei tullut, mutta oma musiikkikokoelma karttui kavereiden vinyyleistä, joita hän äänitti suurella Grundigin kelanauhurilla.

”Hämeenlinnassa oli muutamia kohteita, tyttöjäkin, joilla oli hyvä levykokoelma. Niiden kanssa piti flirttailla, että sai levyt nauhoitettua, ja sen jälkeen häippästä pois. Törkeää toimintaa!”

Sensori iskee

Samalla kun Jake Nyman nauhoitti Grundigille ensimmäisiä levyjään, virallinen Suomi harjoitteli uudenlaisen nuorisokulttuurin tavoille.

Takana oli 50-luvun kulttuurisota, jossa vanhan, porvarillisen sivistyneistön valta-asema kyseenalaistettiin. Korkeakulttuurin ja ”rillumarein” välisen sodan yksi taistelu nähtiin vuonna 1951, kun Ylen pääjohtaja Hella Wuolijoki rikkoi suorassa lähetyksessä vasaralla Hiski Salomaan Lännen lokari -levyn. Tempaukseen liittyi huumoria, mutta myös vakava puolensa.

Vuoteen 1965 saakka Yle luokitteli äänilevyt A, B ja C-kategoriaan.

”Järjestelmä oli täysin epäoikeudenmukainen populaarikulttuuria kohtaan. Levyihin sovellettiin klassisen musiikin estetiikkaa. Kuunneltiin laulun sävelpuhtautta”, Jake Nyman sanoo.

Vähitellen Yle-päättäjille kävi selväksi, ettei uuden nuorisomusiikin vallankumousta vastaan kannata taistella. Eino S. Repon pääjohtajakaudella Ylen vanhat säännöt lensivät romukoppaan.

”Äänen puhtauden kanssa näprääminen loppui, kun tuli Irwin, Simo Salminen, M.A. Numminen ja Juha Vainio. Jokainen tajusi, että musiikin arvot ovat jossain muualla”, Jake Nyman kertoo.

Yle jakoi kuitenkin yhä soittokieltoja rääväsuille, joiden tekstit koettiin moraalisesti arveluttaviksi. Ohjelmajohdossa istunut Helge Miettunen ja muutama muu radiopomo päättivät yleensä kielloista. Kirjaa tehdessään Nyman on tutkinut tuon ajan kirjeenvaihtoa. Sen perusteella toiminta oli mielivaltaista ja amatöörimäistä.

Toki sensuuri saattoi jopa hyödyttää joitain artisteja. ”Soittokieltojen kuningas” Irwinin levyjä mainostettiin Yle-sensuurilla.

Rockradio

Ylen soittokieltojen aika päättyi syksyllä 1972, kun Jake Nyman aloitteli uraansa radiotoimittajana.

Piirtämisestä innostunut Nyman oli opiskellut jonkin aikaa Ateneumin keramiikkalinjalla. Taidekoulussa hän oli ystävystynyt muiden rentojen rokkijätkien kanssa. Mauri Kunnas, Tarmo Koivisto ja Heikki Paakkanen olivat Nymanin opiskelukavereita.

”Oikeastaan oli näiden jätkien syy, että lähdin pois sieltä. Ne oli niin paljon parempia”, Nyman sanoo.

Hän työskenteli levykaupassa ja teki iltaisin dj:n hommia. Musiikkitietäjän maineessa ollut jäyhä nuorukainen pääsi sisään Helsingin rock-piireihin.

Radion musiikkitoimittajalle 70-luku oli kiinnostavaa aikaa, elettiinhän kotimaisen popkulttuurin kultaista vuosikymmentä. Ylessä sai soittaa musiikkia melko vapaasti, vaikka ohjelma-aikaa oli vähän ja ohjelmat oli siroteltu hujan hajan ohjelmakartalle.

Vuonna 1979 Jake Nyman sai kesälomalla idean: Ehkä Ylen pop-ohjelmat voisi yhdistää? Hän teki kollegansa Heimo ”Holle” Holopaisen kanssa esityksen Rockradion perustamisesta.

Ajatus herätti Ylessä vastustusta, mutta rokkikansa tuli apuun. Musiikkilehti Soundi keräsi nimiä kansalaisadressiin, jossa Yleltä vaadittiin lisää panostuksia rock-musiikkiin. Allekirjoituksia tuli lopulta 16 000.

”Se adressi on mun työhuoneella. Se on näin paksu”, Nyman levittää sormensa.

Yleisön paine sai Yle-pomot taipumaan. Ensimmäinen Rockradio ajettiin ulos kesäkuussa 1980. Ohjelma-aikaa oli kaksi tuntia maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin sekä iltaohjelmat päälle. Nykyiseen tarjontaan verrattuna se ei ollut paljon. Mutta 80-luvulla se oli vallankumous.

”Olen kuullut, että ihmiset polkivat hulluna koulusta kotiin, jotta ehtisivät kolmeksi, kun alkaa Rockradio”, Nyman muistelee.

Portinvartija

Rockradion myötä Jake Nymanista tuli vaikutusvaltainen ihminen. Oli hänen vuoronsa päättää, kenen levyt soivat radiossa.

Ylellä oli iso rooli 80-luvun suomirockin kasvualustana. Rockradio nosti suosioon monia kestotähtiä, muun muassa demobändin nimeltä Dingo.

Soittolistoja tai mustia listoja Rockradiossa ei ollut. Silti monta levyä jäi soittamatta.

”Punkbändien omakustanteiden määrä oli ihan tolkuton. Niitä kaikkia ei mitenkään pystynyt soittamaan. Keikoilla jengi pottuili meille, kun ajattelivat olevansa Ylen mustalla listalla”, Jake Nyman sanoo.

Vähitellen hän alkoi ottaa pesäeroa Rockradioon. Nyman määritti musiikkitoimittajan roolinsa 60- ja 70-luvun rockin kautta. Vuonna 1984 hän alkoi isännöidä Onnenpäivä-ohjelmaa. Sunnuntaiaamuun sijoitettu musaohjelma oli suunnattu suurille ikäluokille. Parhaimmillaan sillä oli huikeat 900 000 kuuntelijaa.

”Tein sitä monta vuotta suorana. Se oli rankkaa, sosiaalinen elämä meni sen takia heikoksi”, Nyman sanoo.

Formaatin vanki

Vuonna 1985 kaupallinen radio rantautui Suomeen. Kanavatarjonta kasvoi. Nyt musiikkia on tarjolla enemmän kuin koskaan.

”Sensuurin aika ei ole ohi”, sanotaan kuitenkin Nymanin kirjassa.

Mitä se tarkoittaa?

”Monella radioasemalla on nykyään määritelmä kohdeyleisöstä. Kuvitellaan, että kaikki tykkää siitä ja siitä musiikista. Päivän popin ulkopuolelle jää hirveän paljon mielenkiintoista musiikkia. On paljon tyylilajeja, joita ei soiteta”, Nyman sanoo.

Vähitellen suuret monikansalliset yhtiöt ovat haalineet taajuudet itselleen. Nymanin mielestä soittolistat voi nähdä myös hiljaisena sensuurina, jota ei tarvitse perustella moraalilla tai hankalilla arvokysymyksillä.

”Hippiliike on näin jälkeenpäin ajateltuna ihan helkkarin naiivi ideo- logia. Mutta naiivikin ideologia on parempi kuin ei ideologiaa ollenkaan. Tai että se ideologia on raha. Nyt mä puhun kuin vanha hippi. Mutta ehkä mä oon vanha hippi”, Nyman sanoo.

Radioveteraani tunnustaa itsekin olevansa oman formaattinsa vanki.

”Jos alan tehdä ohjelmia eri tavalla kuin tähän asti, siitä tulee heti sanomista. Nyt oon päättänyt soittaa joka ohjelmassa yhden tai kaks biisiä, joita en oo soittanut koskaan ennen.”

Nyman jäi Ylestä eläkkeelle 2014, mutta hän ei ole malttanut pysyä pois eetteristä. Sunnuntaiaamuisin hän toimittaa Radio Suomessa omaa Popradiota. Silläkin ohjelmalla on yli 400 000 kuulijaa.

”Aion jatkaa, jos ei lottovoittoa tuu. Jos joku sunnuntaiaamu mun ääntä ei kuulu, kaikki tietää, että nyt se on saanut fyrkkaa”, Nyman naurahtaa.

Melkein puolen vuosisataa kestäneen radiouran aikana Jake Nymanista on tullut popkulttuurin huoltaja. Se on tehtävä, johon liittyy tietty vastuu.

”Aina joku arvostelee, että miksi soitetaan samat vanhat hitit. Vastaan, että aina on joku, joka kuulee sen ensimmäisen kerran.”

Lue myös:

Seksi, maataloustuet ja aistivialliset – Tässä 9 syytä, joiden vuoksi musiikki joutui sensuurin hampaisiin 60-luvulla

 

X