Rakastettu näyttelijä Tapani Perttu viimeisessä haastattelussaan Viva-lehdessä: ”En aio luovuttaa helpolla”

Teatterineuvos Tapani Perttu kuoli 16. heinäkuuta 2018. Hän oli kuollessaan 78-vuotias. Perttu muistetaan suurten sankariroolien esittäjänä niin teatterin lavoilla kuin televisiossakin.

Viva-lehti haastatteli Tapani Perttua ja Tamara Perttua alkuvuonna 2015. Tapanille oli asennettu stimulaattorit, jotka hidastavat Parkinsonin tautia. Se oli todettu vuonna 2005.

Seura julkaisee Viva-lehden haastattelun kokonaan.

Teatterineuvos Tapani Pertulla (s. 1940) on toiveikas olo. Viime päivinä on alkanut tuntua siltä, että elämä voittaa.

Kymmenen vuotta sitten Tapanilla todettiin Parkinsonin tauti. Tautiin ei tunneta parannuskeinoa, mutta sen etenemistä voi hidastaa.

Marraskuussa Tapanille tehtiin aivojen stimulaattorileikkaus. Leikkauksessa aivoihin asetettiin anturit, jotka stimuloivat aivoja sähköisesti.

Leikkauksen tehnyt lääkäri lupasi palauttaa potilaalle viiden vuoden takaisen voinnin. Viisi vuotta sitten Tapani juhli reippaasti seitsemänkymppisiään ja jaksoi käydä metsälläkin.

Vielä ei ole päästy samaan. Askeleet ovat varovaiset. Välillä ajatus eksyy matkalla. Pullalautasta pitelevä käsi vapisee.

Takana on jo ensimmäinen kuntoutusjakso Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Kuntoutuksessa stimulaation voimakkuutta ja lääkitystä säädettiin. Vaikutus etenee hitaasti.

Tamara (s. 1941) tukee Tapania: kaataa kermaa kuppiin iltapäiväkahvilla, auttaa yläkerran portaissa.

Tamara-vaimo on Tapanin omaishoitaja. Hän annostelee lääkkeet ja mittaa verenpaineen kerran päivässä.

”Harjaannun sairaanhoitajaksi: jos verenpaine menee liian alas, puolitan verenpainelääkityksen. En ole koskaan ollut kovin tarkka, joten opeteltavaa riittää.”

Pelkältä hoitosuhteelta pariskunnan elämä ei kuitenkaan näytä. Lämmin huumori todistaa, että hellät tunteet eivät ole hiipuneet.

”Otamme päivän kerrallaan. Iltaisin iloitsemme, kun yksi on saatu pulkkaan. Aamuisin olemme kiitollisia, että elämme”, Pertut sanovat.

He ovat kiitollisia myös yhteisistä muistoista, niin kauniista kuin kipeistäkin.

Tapaaminen

Pertuilla on takanaan jo 50 yhteistä vuotta.

Vuonna 1964 nuori näyttelijä Tapani Perttu oli saanut pestin Samppalinnan kesäteatterista. Päärooli Tukkijoella-näytelmässä innosti, vaikka hämeenkyröläisen pitikin sen vuoksi pysytellä kesä Turussa.

Juhannuksena, ennen näytäntökauden alkua, kesäteatterin väki kokoontui Turun kaupunginteatterille. Tapani oli ajanut Tampereelta pikkuruisella Morris Minillä Leo Lastumäki kyydissään. Teatterin aulassa Tapanin katse nauliintui tummaan tyttöön.

”Hämmästelin, että huh, miten kaunis nainen tuossa on. Ihastus iski siinä kohtaa tukevasti”, Tapani kertoo.

”Sitten alkoi piiritys”, Tamara sanoo nyt ja nauraa.

Samaa syvää ja pehmeää naurua, johon Tapani 50 vuotta sitten rakastui.

Päivät Tamara Ananin työskenteli Auran panimon konttorissa ja myi virvoitusjuomia. Iltaisin hän tanssi teatterin lavalla.

Tapani haki hänet aamuisin kotoa Minillään ja vei työpaikalle. Työpäivän jälkeen sama autokuski oli vastassa kukkakimppu kädessään.

”Hän ei antanut hetkenkään rauhaa”, Tamara kujeilee.

Tapani: ”Jo ensitapaamisella ajattelin, että Tamara on hyvin kaunis, sensuelli ja sopivan kokoinen. Hän myös liikkui sulavasti. Se oli sillä selvä.”

Tamara: ”Sinä kesänä Tapani toi minulle aina Turun torilta sinisiä tai tummansinisiä orvokkeja.”

Ensimmäiset vuodet

Tapani Perttu halusi tutustua kunnolla Tamaraan ennen kesäteatterikauden loppumista. Vapaapäivinä rakastavaiset retkeilivät Turun saaristoon.

Kun Tapani muistuttaa Tamaraa Rymättylän-retkestä, vaimo nauraa niin, ettei henki ole kulkea. Unohtumaton reissu, mutta yksityiskohdat pysykööt ulkopuolisilta salassa.

Perunat ja lehmien ihastelu tarinaan ainakin liittyvät – tai sitten ei. Pilke Tapanin silmäkulmassa on niin syvä, että vastuu siirtyy kuulijalle.

Kului kaksi kuukautta ensitapaamisesta, ja pari oli jo kihloissa.

”Olimme 24-vuotiaita ja olisimme pian joutuneet maksamaan vanhanpiian ja vanhanpojan veroa. Meillä alkoi olla kiire”, Pertut naljailevat.

Supliikillaan Tapani teki vaikutuksen Tamaran äitiinkin: äiti nauroi samalla tavalla kuin tyttärensä.

Tammikuussa 1965 Turussa vietettiin häät pitkän kaavan mukaan. Ensin oli ortodoksinen seremonia ja sitten luterilainen Turun tuomiokirkossa. Morsian oli ortodoksi ja sulhanen luterilainen.

”Päivä oli ainutlaatuinen”, Tapani muistaa.

Aviopari asettui Tampereelle. Tapani työskenteli Tampereen teatterissa. Sielukkaalle näyttelijälle oli kysyntää. Nathaliesta tuli hitti 1960-luvun lopulla, ja kohta Tapania kiidätettiin myös laulukeikoille.

”Tein silloin liikaa töitä, sen tiedän nyt. Olin kiireinen isä. Mutta kun on siinä pisteessä, että nauttii työstään ja kaikki menee hienosti… Kuinka jaksoinkaan?”

Pariskunta oli saanut kaksi poikaa, Karrin vuonna 1966 ja Nikon vuonna 1969. Tamara oli kotona perheen poikien kanssa.

Myöhemmin hän työskenteli teatterissa pukijana, rekvisiitanhoitajana ja järjestäjänä. Pyöritys Tapanin ympärillä tuntui kurjalta.

”Olin kauhean omistushaluinen ja olisin halunnut pitää hänet täysin itselläni. Vuosien varrella totesin, että en pysty häntä muuttamaan. Hänet on otettava sellaisena kuin hän on tarjolla. Hänestä riittää moneksi.”

Tapani ei ehtinyt huomata Tamaran tunnetta. Eikä mustasukkaisuudesta ole puhuttu myöhemminkään.

Tapani: ”Alkuvuosilta muistan Tamaran upean naurun. Se on vain komistunut.”

Tamara: ”Tapani kertoi kivoja tarinoita ja sai nauramaan. Hänen seurassaan ei tullut aika pitkäksi. Hän oli luova ja kekseliäs.”

Kriisin paikka

Pianon päällä Perttujen Tampereen-kodissa on kaksi mustavalkokuvaa 1960-luvun lopulta.

Toisessa pikkupoika kävelee käsi isän kädessä. Toisessa sama poika seisoo Hämeensillan kaiteella, taas isän taluttamana.

Pojalla on korvat peittävä karvalakki ja lapikastyyppiset kengät.

Perhe asui silloin Tampereen Kalevassa, 1950-luvulla rakennetussa kaupunginosassa. Nyyrikintien leikkipuistossa Tapani kuvasi kaitafilmille Tamaran ja lasten touhuja.

Pojat olivat vanhemmille hyvin rakkaat.

Karri Perttu kuoli vuonna 2009 maksasairauteen. Hän oli 43-vuotias.

”Se on niin vaikea asia, että siihen ei totu koskaan. Muistan paljon yhteisiä hetkiä, muun muassa kalastusreissut Lappiin, Repojoelle. Joka päivä mietin, millaista olisi, jos hän olisi yhä täällä. En pääse siitä ajatuksesta irti”, Tapani sanoo hyvin hiljaa.

Tapanin Parkinsonin tauti oli todettu viisi vuotta aiemmin. Karrin kuoleman jälkeen vointi huononi. Tapani laihtui kymmenen kiloa, ryhti painui kumaraan, liikkuminen tuntui vaikealta. Välillä tuli harhoja – aivan kuin Karri olisi ollut samassa huoneessa.

Myös äiti ajattelee poikaansa päivittäin.

”Niin saa ollakin. Se on lohduttavaa. Suremme hiljaksiin ja itseksemme, meidän on vaikea puhua Karrin poismenosta keskenämme.”

Isä ja äiti ovat joutuneet kantamaan huolta myös kuopuksen vakavasta sairaudesta. Nikolla oli lapsena ja nuorena rankka epilepsia. Pahimmassa vaiheessa kohtauksia tuli joka päivä.

Parikymppisenä Niko joutui epilepsialeikkaukseen. Tamara oli samaan aikaan töissä Kansallisteatterin esityksessä. Tapani soitti alkuillasta tilannetietoja teatterin puhelimeen: poika ei herännytkään nukutuksesta.

”Kaikki voimat valahtivat pois”, Tamara muistaa.

Näytelmän päätyttyä Tamara kohtasi takahuoneessa Tapanin. Mies oli ajanut teatterille kertoakseen hyvät uutiset: Niko oli herännyt.

”Lääkäri oli vähän ravistellut Nikoa ja kysynyt, mitä isälle kerrotaan, kun hän kohta taas soittaa ja kysyy pojan vointia. Niko oli murahtanut ’anna mun nukkua’ ”, Tapani virnistää.

Leikkauksen ansiosta Nikon epilepsiakohtaukset loppuivat.

Tapani: ”Muistan, miten valtavan onnellinen Tamara oli, kun Niko sai leikkauksen ansiosta uuden elämän.”

Tamara: ”Olin ylpeä Tapanista, kun hän järjesti Tampere-talossa tukikonsertin. Sen tuotto lahjoitettiin epilepsian hoitoon ja tutkimustyöhön.”

Parasta aikaa

Pertut uskovat, että jonkin asian tekeminen toisin ei olisi vuosien varrella vaikuttanut isoon kuvaan.

”Kyllä me hyvin pärjätään, vaikka tänäänkin aika kovaan ääneen kinattiin.”

Tamara sanoo saavansa riidan aikaiseksi vaikka mistä. Tapani väittää, ettei tykkää riidellä, mutta vaimon mielestä hän provosoi riitaa taitavasti.

”Kun minä lopulta räjähdän, hän sanoo, että onpa inhottava riidellä”, Tamara nauraa taas.

Tapani toipuu parhaillaan rankasta leikkauksesta pidemmän kaavan mukaan. Kärsivällisyyttä on tarvittu roppakaupalla.

Välillä Tapanin mieleen nousee ajatus: eikö tämä jo riittäisi.

”Sinulla on ollut niin hyvä elämä, että nyt annetaan kovalla kädellä kaikennäköistä”, Tamara tokaisee.

”Niin. Kokeillaan, kestätkö vielä tätä. Minäpä kestän – en aio luovuttaa helpolla”, Tapani vannoo.

Marraskuussa Pertut viettivät kultahääpäiväänsä ilman kummempia juhlallisuuksia.

”Onhan 50 vuotta saakelin pitkä aika. Mutta tiedän, että tämä kuuluu minun askeleisiini. Edelleen on hyvä sanoa vaimolle säännöllisesti, että rakastan sinua. Kerran viikossa riittää”, Tapani sanoo.

Lapsenlapsia Tapani ja Tamara hellittelisivät mielellään, mutta sellaisia heille ei ole vielä suotu.

”Yritämme hyväksyä sen. Kaikkea ei voi saada – ja se on kamalaa”, Tamara sanoo.

Naurussa on nyt surumielinen sävy.

Inspiroivan ja kiireisen työuran jälkeen seesteinen vanhuus. Se oli molempien haave. Tamara huokaa, että ei sitä tainnut tullakaan.

”Ei kannata sanoa noin. Kyllä se vielä tulee”, Tapani lohduttaa.

Tapani: ”Tamara on suhtautunut sairauteeni hienosti ja kärsivällisesti. Ihailen häntä.”

Tamara: ”Jos uuvuttaa, mietin, että meillä on yhä sama rakkaus. Se vain muuttaa muotoaan ikääntyessä.

Juttu on ensi kerran julkaistu Viva-lehdessä 2/2015 (ilm. 4.2.2015).