Ylistetyn Nälkävuosi-romaanin jälkeen toisen teoksen kirjoittaminen oli Aki Ollikaiselle tuskallista

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kevään kirjatapaukseksi kutsuttu Musta satu -romaani vyöryttää mieskohtaloita eri aikatasoilla. ”Olen käsitellyt omaa itseäni kirjan kautta, mutta sukuni tarina se ei ole.” © Anni Koponen/Otavamedia
Aki Ollikainen sukeltaa uudessa romaanissaan Tattarisuon lähteeseen ja omaan alitajuntaansa.

Kirjailija Aki Ollikainen, 42, istuu konttorituolilla Eeva Joenpellon kirjailijatalon kirjastohuoneessa Lohjan Sammatissa. Katonrajaan yltävien kirjahyllyjen katveessa hän on kolmisen vuotta luonut toista romaaniaan.

Vuonna 2004 kuollut lohjalainen kirjailija Eeva Joenpelto testamenttasi talonsa kustantajalleen, joka vuokraa sitä kirjailijoiden työtilaksi. Ollikainen perheineen muutti taloon syyskuussa 2012. Häntä ennen talossa ovat asuneet Tuomas Kyrö ja Katja Kettu.

Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi ilmestyi keväällä 2012 ja lumosi niin kriitikot kuin lukijat. Vuoden 1867 nälänhädästä kertonut romaani voitti myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja sai Finlandia-ehdokkuuden.

Jymymenestys asetti suuret paineet, joiden vuoksi toisen romaanin kirjoittaminen tökki. Kun olisi pitänyt kirjoittaa, Ollikainen harhautui esimerkiksi tutkimaan Joenpellon kirjaston kokoelmaa, hypistelemään valmiita, jo maailmaan saatettuja kirjoja.

Tee se toinen teoksesi, jota sinulta odotetaan. Kunnon tiiliskiviromaani, jos pystyt. Nälkävuosi kakkonen!

Ollikainen kuuli mielessään lukijoiden odotukset. Hän koetti vastata niihin ja ryki tietokoneelleen historiallissävytteistä tiiliskiviromaania 1930-luvun alun Suomesta.

Mutta keskittyminen oli hankalaa. Lukuisat kirjastovierailut ynnä muut edustustehtävät repivät hänen viikkonsa riekaleiksi. Kirjoittamisesta tuli väkinäistä puurtamista.

Tuoreen kirjailijan oli lopulta pakko tunnustaa, että ruudulle putoili liian vähän helmiä, liian paljon latteita lauseita.

Menestys sekoitti pään

Nyt kirjailija ja hänen dekkaristivaimonsa Milla Ollikainen huokaavat helpotuksesta. Ollikaisen toinen romaani, Musta satu, on ilmestynyt.

Noin puolitoista vuotta sitten pariskunta kertoi lehtihaastattelussa aviokriisistä, joka seurasi esikoisromaanin menestystä.

Suitsutetun kirjailijan oli jonkin aikaa hankala keskittyä kaksilapsisen perheen normaaliin elämään. Hän haahuili kotona omissa sfääreissään, ja toisinaan hän unohtui boheemin illanvieton päätteeksi Helsinkiin.

Ollikainen arvelee nyt, että menestys saattoi hetkellisesti muuttaa hänen persoonaansa. Ristiriitaiset paineet hämmensivät: koko ajan piti olla menossa, mutta samaan aikaan olisi pitänyt kirjoittaa uutta kirjaa.

”Olin tuskastunut siihen, etten osannutkaan syödä purukumia ja kävellä samaan aikaan”, Ollikainen kertoo.

Nyt tilanne on rauhoittunut, ja avioliitto palannut raiteilleen. Poltellessaan savuketta kirjailijatalon pihalla Ollikainen juttelee tavallisista asioista: saunanlämmityksestä ja perhetuttujen vierailuista.

Ollikaiset valmistautuvat luovuttamaan kirjailijatalon kesäkuun alussa ja muuttavat Lohjan keskustaan. Taloon muuttaa seuraavaksi kirjailija Maritta Lintunen.

Ollikainen ei usko, että toisen kirjan ilmestyminen sekoittaa hänen päätään, vaikka kirja onkin saanut paljon näkyvyyttä.

”Luulen, että olen nyt jo kasvanut sen verran.”

”Sitä paitsi esikoiskirjapalkintoja voi voittaa vain kerran. Toivon tällekin kirjalle huomiota, mutta esikoiskirjailijana olin varmasti jännittävämpi ja kiinnostavampi.”

Täysteilauksen pelko

Kahden kirjan perusteella voi sanoa, että Ollikainen on kunnostautunut makaabereiden, kuolemankalmaisten aiheiden tulkkina. Ensimmäinen kirja näytti nälkään kuolemisen karmeuden, toisen lähtökohtana olivat vuoden 1931 Helsingin Tattarisuon ruumiinkappalelöydöt.

Ollikaisen suunnitelmana ei ole ollut kirjoittaa synkkiä tarinoita, vaan hän on päätynyt kuolemaa sivuaviin aiheisiin osin tiedostamattaan. Hän ei oikein osaa selittää, miksi kuolema häntä niin kiehtoo.

”Se on tavallaan pelottava, vieras asia, jota haluaa selvittää ja pohdiskella. Kuolema on kuitenkin osa ihmisten elämää”, Ollikainen toteaa kuin miettisi asiaa ensimmäistä kertaa.

Kuolema on kirjallisuudessa myyvä aihe, mutta Ollikainen ei tunnusta laskelmoineensa. Hän huomauttaa, että Musta satu on lukijalle aika haastava, vaikeasti avautuva. Se etenee Ollikaisen mielestä unen tai painajaisen logiikalla.

”Jos olisin laskelmoidusti koettanut saada siitä mahdollisimman myyvän, en olisi tuommoista kirjoittanut.”

Yhtä paljon kirjailijan alitajunnasta kuin historiastakin ammentava kirja on tähän mennessä kerännyt lehtikriitikoilta ja kirjabloggareilta niin kehuja kuin moitteitakin.

Ollikainen sanoo pystyneensä suhtautumaan kielteisiin arvioihin yllättävän leppoisasti, vaikka hänellä ei ole niistä aiempaa kokemusta. Nälkävuosi ei saanut yhtään kielteistä arvostelua. Joku keksi moittia kielikuvien liiallisesta viljelystä, ei muuta.

”Jännitin, tuleeko Mustasta sadusta hyvää kritiikkiä ollenkaan. Pelkäsin, että kirja olisi kaikille pettymys.”

Moni rakastui Nälkävuoden hellyttäviin henkilöhahmoihin, kuten pieneen Mataleenaan. Mustan sadun päähenkilöt ovat toista maata, pikemmin tekijän kuin uhrin asemassa. Heihin ei ole kovin helppo rakastua, kuten ei myöskään kirjaan.

Jotain varsin omaperäistä, kiehtovaa ja rohkeaa Mustassa sadussa kuitenkin on.

Kohti kauneutta

Uitin kättäni lähteessä. Tuntui kuin veden mustuus olisi lähtenyt kohoamaan sormiani pitkin, ylös käsivartta, se imeytyi sisääni ja levisi verenkierron mukana ympäri kehoani. (Musta satu)

Niin Mustassa sadussa kuin Nälkävuodessakin kielen kauneus ja ilmaisun tenho kohtaavat aiheen rujouden. Ollikainen kertoo laativansa kirjojaan kuin maalauksia.

”Hion tekstiä moneen kertaan ja mietin, onko siinä jotakin ylimääräistä tai pitääkö jonnekin lisätä väriä.”

Mustaa satua kirjoittaessaan Ollikainen aluksi etääntyi kauneuteen pyrkivästä kirjoittajanäänestään. Hän löysi sen uudelleen noin vuoden kirjoitustyön jälkeen, kun hän lakkasi pakertamasta historiallista suurromaania, täyttämästä lukijoiden mahdollisia odotuksia – ja kopioimasta idoliaan.

”Yritin kirjoittaa Suomen historiasta samaan tapaan kuin James Ellroy käsittelee kirjoissaan Yhdysvaltojen lähihistoriaa. Yritin kopioida ihailemani kirjailijan tapaa tehdä, enkä luottanut omaan tapaani”, Ollikainen pohtii.

Rikoskirjailija James Ellroyn äiti murhattiin Ellroyn ollessa lapsi, ja Ellroy eli nuoruudessaan pikkurikollisen elämää. Millä lihaksilla Ollikainen kirjoittaa pirtun salakuljettajista ja tappajista?

”En ole istunut vankilassa – mutta enpä ole myöskään vaeltanut lumihangessa nälkäkuoleman partaalla. Kirjailijan työtä on samastua ihmiskohtaloihin”, Ollikainen vastaa.

Hänestä kirjailijan tehtävä on jossain määrin myös ymmärtää pahuutta. Pahuudessa on Ollikaisen mielestä ennen muuta kysymys heikkoudesta.

”Ei ole mustavalkoista, ihmisen ulkoapäin tulevaa pahaa. Valon ja pimeän taistelussa jompikumpi on voitolla ihmisen sisällä.”

Musta satu otti lopulta tiiviin muodon ja venyi vain 157 sivun mittaiseksi. Sekin tosin on enemmän kuin Ollikaisen esikoiskirjassa, jossa sivuja on 141.

”Kasvamaan päin tuo sivumäärä on. Tasaisella vauhdilla voi mennä jossain vaiheessa 200 sivua rikki.”

Vetoapua kaverilta

Kirjailijan työ oli pitkään Ollikaisen haaveena. Hän lähetteli 1990-luvulla runokäsikirjoituksia kustantajille niin, että touhu muistutti jo harrastusta.

Sitten hän kirjoitti Suurajot-nimisen romaanin, jossa nuoret miehet heiluivat opiskelukaupungissa Jyväskylän Suurajojen aikaan.

”Se saa rauhassa hautautua pöytälaatikon uumeniin.”

Vuoden 2006 paikkeilla alkunsa saanut esikoisromaani päätyi kustantajalle Ollikaisen kaverin, kirjailija Tuomas Kyrön kautta. Ollikainen itse ei tosin kehdannut mainostaa käsikirjoitustaan edes kaverille. Tieto kulki Ollikaisen vaimolta Kyrön vaimolle.

Nyt Ollikainen työstää jo seuraavaa kirjaa, jonka aihetta hän ei vielä halua paljastaa. Sen hän kertoo, että todennäköisesti kirjasta tulee aiempia valoisampi. Muitakin kirjallisia projekteja on suunnitteilla.

”Nyt, kun toinen kirja on hoidettu alta pois, on hiukan vapaampi olo”, Ollikainen kertoo.

Haaveena on – ei enempää eikä vähempää kuin – kirjallinen ura. Se vetää nöyräksi.

”Toivon, että minun olisi mahdollista olla täysipäiväisesti kirjailijana, mutta jos ei ole…”

Ollikainen ei löydä lauseelleen päätöstä. Ehkäpä hän ei enää tarvitse b-suunnitelmaa.

X