Jäin selityksen velkaa
Minua viisaammat ovat läpi julkisen urani yrittäneet takoa päähäni, ettei ikinä kannata alkaa selitellä tekemisiään. On se sitten vitsi, kolumni tai vaikka neljään sanaan puserrettu ajatelma, josta esimerkiksi käynee vuonna 2005 julkaistuun runo-opukseeni Puuta ja tupsu tuoretta ruohoa naputtelemani värssy nimeltään Alkoholisti: Jano, mikä ihana tekosyy.
Meidän kirjoittajien tehtävä on provosoida ihminen ajattelemaan omilla aivoillaan. Siteeraan venäläistä runoilijaa Vladimir Majakovskia, joka ilmaisi saman asian näin: ”Taide ei ole peili, joka heijastaa maailmaa, vaan vasara, jolla maailmaa muokataan.” Luotan edelleen työssäni sokeasti siihen, että sirpaleet tuottaisivat lopulta onnea.
Viime viikon kolumnini Niko Ranta-ahosta herätti kiitettävästi kiinnostusta, ja muutamat lukijat vaativat minua selittämään käyttämiäni vertauskuvia. Ja kun somessa oltiin, niin yhtäkkiä punainen lanka olikin värjäytynyt siniseksi, ja yhtä äkkiä Suomen suurimpiin kuuluva huumelasti rinnastettiin alkoholin maahantuontiin. En ole itse enää vuosikausiin lätrännyt viinan kanssa, joten en ole aivan kartalla, missä kulkevat temppuliemen laillisen kuskaamisen rajat, mutta jos joku hinaa Virosta nokkakärryillä itselleen koppakaupalla kaljaa, niin on sitä vähän vaikea verrata rikoksena 118 kiloon amfetamiinia. Jos se kaljalasti taas tuotaisiin myytäväksi alaikäisille, joista varttuisi ajan myötä alkoholin suurkuluttajia, niin siinä olisi jo vähän selittämistä. Mutta en minä silti kehtaisi mennä syyttelemään omasta alkoholismistani niitä itseäni muutamaa vuotta vanhempia kavereitani, jotka hakivat minulle 80-luvulla Alkosta ennen täysi-ikäistymistäni Liebfraumilchiä, tuota Saksanmaan mainiota puolimakeaa, kypsän persikkaista valkoviiniä, jota oli mukavan keskihapokasta myös oksentaa. On makuasia, mitä viinaa on miellyttävintä yrjötä, ja on yhtä lailla makuasia, onko tuomittavampaa panna pullo vai piikki kiertämään ringissä.
Jos oikein rivien välejä ymmärsin, niin tekstini kritisoijat haluaisivat liberaalimpaa linjaa huumepolitiikkaan. Eli ongelma olikin oman käytön laillistamisessa. Olen itse asiassa aiheesta aikanaan kirjoittanutkin Raskausarpia-kirjassani ja sovittanut fiktiivisen henkilön suuhun ehdotuksen, että huumausaineet laillistettaisiin ja valtio ottaisi koko bisneksen hoitaakseen, jotta niistä kertyisi verovaroja, joilla puolestaan voitaisiin kuittailla päihteidenkäyttäjien hoito- ja elinkustannuksia. Mutta jaetaan ne huumeet sitten yksityisistä katiskoista tai valtion omistamasta Elämää syvältä perseestä Oy:stä, niin päihteiden käyttö ei tule maailmasta loppumaan, vaikka kaikki Katiska-vyyhtiläiset muurattaisiin minkä tahansa linnan perustuksiin. Se on kuitenkin varmaa, että jos rikolliselta päihteiden massamaahantuonnilta ummistetaan silmät, jossain kohtaa lyömme päätämme vankilanmuuriakin kovempaan seinään.
Olen asunut seitsemän vuotta ulkomailla ja nyt paluumuuttajana tutustunut uudelleen rakkaan pääkaupunkimme katuvilinään. Huolimatta koronan vaikutuksista meno on paljon huumeisempaa kuin seitsemän vuotta sitten. Soitin tutulle huumepoliisille, Vuorisen vieraana -podcastsarjassa loistaneelle rikosylikonstaapeli Kalevi Puonnille, ja hän vahvisti kauhuskenaarioni todeksi. Maa, jossa jotkut jopa ruiskuttavat brenkkua suoniinsa saadakseen päänsä sekaisin, on kuin kultatarjotin huumeidenvälittäjälle. Esimerkiksi samat romanialaisten rahtaamat Rivotril-pillerit, joille Ruotsin markkinat nyrpistivät nokkaansa, menevät meillä Suomessa kuin kuumille kiville.
Mitä sitten tulee jonkun yksittäisen huumerikollisen nostamiseen esimerkkitapaukseksi, niin siinä olen käyttänyt pettämätöntä linjaa. Jos tekijä itse haluaa olla esillä kirjoittamalla kirjan tai suostumalla elämäänsä käsittelevään tv-sarjaan, silloin on hyväkin ruotia, missä on menty metsään. Joko yksin tai huumepoliisin ja lapion kanssa.
MAINOS Nyt se on ilmestynyt! Juha Vuorisen uutuuspokkari Marpellan miljartööri-iskä, johon saat Vuorisen omilla pienillä kätösillä rustaamaan omistuskirjoituksen. Tilaa tästä!