Mikä minusta tulee mieleen isona – ja miksi se tuli mieleen vasta saattohoitokodissa

Jaa kaverilleTilaa Seura

Pikkupoikana haaveilin, että kunpa voisin jollain vippaskonstilla ohittaa lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden ja solahtaa suoraan seesteiseen vanhuuteen. Sen on täytynyt johtua johonkin syvälle DNA:hani hakkeroidusta tiedosta, että jos kaikki menisi hyvin, niin vielä vanhuksenakin minulla seisoisi, mutta enää vain kiitos. Kaikista edessä odottavista haparoinneista ja sekoiluista huolimatta.

Vaikka se ei ehkä käytöksessäni aina näykään, niin en ole enää se sama pikkupoika. Päinvastoin olen nuoresta mielestäni huolimatta tuntenut aina olevani vanha sielu. Romanttisessa kertomakirjallisuudessa se on merkki viisaudesta, mutta minä taas olen elävä esimerkki siitä, että se pitää paikkansa vain tarinoissa. Jos et usko, niin kysy minut vuosikymmeniä tunteneilta, onko matkani fyysisesti vanhemmaksi kulkenut kovin viisaita polkuja. Tämän ikäisenä voin kuitenkin jo viisastella, että ilman lapsellisia kompurointejani en osaisi nauttia siitä seesteisyydestä, joka on viime vuosina alkanut juurtua elämääni, ja sen kasvattamiseen on tarvittu tippa viisastumistakin.

Jos katsoo tuotantoni tittelilistaa, voi miettiä, että mistähän tuo kuulapää on saanut hiusten sijaan päähänsä ajatuksen, että häneen olisi asennettuna vaka vanha käyttöjärjestelmä. Painajainen piparitalossa, Kakkonen, Helmiä hanurista ja Veljekset Vaselin -nimiset kirjat kertovat pikemminkin keskenkasvuisesta yksipäisestä vekarasta kuin syntymättömiä syviä pohtivasta hauraasta lyyrikosta. Tämä ristiriita aiheuttikin yhdessä vaiheessa elämääni ensimmäiset harmaat soivan suuni ympärillä rehottavaan partaan. Pelkäsin nimittäin valitsemallani huumorin alalajilla maalanneeni itseni leikkinurkkaan, vaikka vähintään yhtä paljon olen kiinnostunut vanhustentalon pihakeinussa heijaavista keskusteluista.

Aikanaan purin tästä sisälläni loimunneesta ristiriidasta sydäntäni selostajalegenda Raimo ”Höyry” Häyriselle, joka silloin toimi radioalan oppi-isänäni. Hän murahti: ”Minulla oli ystävänä yksi toinenkin Juha, jolle ei ollut ongelma kirjoittaa yhtenä päivänä roiseja pornoralleja ja toisena vapaana liihottavasta albatrossista tai vanhoista pojista viiksekkäistä.” Olin tuolloin kolmenkympin kriisissä paikkaani etsivä ihmisraakile, mutta jostain syystä nuo sanat tallentuivat silloiseen käyttöjärjestelmääni.

Ehti vierähtää reilut kymmenen vuotta, ennen kuin nuo kuolemattomat sanat nousivat jälleen mieleeni. Tapahtumapaikka oli niinkin osuva kuin saattohoitokodin aula. Olin tulossa hiipuvan äitini luota ja päädyin odottamaan hissiä kahden puolisoitaan saattamassa olleen vanhan rouvan kanssa. Kun kerran saattohoitokodissa oltiin, niin toinen mummoista kysyi, ketä minä olin saattamassa. Vastauksellani ei herunut tulevalle orpolapselle sopivia lohdutuksen sanoja, vaan toinen mummo havahtui ääneni kuullessaan tokaisemaan: ”Herranjumala, etkös sinä ole Juha Vuorinen?” Hän kertoi tunnistaneensa minut radion terveysohjelman miesääneksi. Toinen mummo alkoi tihrustaa minua tarkemmin ja hetken arvioituaan jyrähti: ”Eipäs ole vaan tämähän on se Juoppohullun päiväkirjan kirjoittaja!” Myönsin olevani siihenkin syypää.

Luulin asian olevan jo umpeen taputeltu, kun alkoi kahden mummun kiivas väittely. Terveysohjelmaa radiojuontava Juha Vuorinen ei todellakaan alentuisi kirjoittelemaan mitään juoppokirjaa, mihin se päiväkirjansa lukenut mummu kivahti, ettei se juoppohullu kirjailija puolestaan erehtyisi yhteenkään terveysohjelmaan. Olimme jo laskeutuneet saattohoitokodin pihalle ja olimme erkaantumassa omille teillemme, kun se kirjani lukenut mummu vielä tuhahti: ”Kyllä minä tiedän että tuo on Juha Vuorinen, mutta ei se sinun Juha Vuorinen.” Mitäs siihen lisäämään. Kun yhdessäkin on ollut välillä kestämistä. Jopa minulla.

MAINOS Tämän kolumnin lukijat saavat koodilla VIHDOINKINPUHDASVUORINEN 15 % alennuksen Puhdistamon Ashwagandhasta, luonnon omasta Viagrasta, joka ei toimi pelkästään seksuaalisen halukkuuden lisäämiseen vaan täräyttää potkua yleiseen jaksamiseen. Tästä kauppaan!

X